30.6.2011

Innichen/Hochpustertal, aina matkan arvoinen!

Innichenin kylä ja Haunoldin vuori.

Hochpustertalin matkailusivustolla mainostetaan: Innichen/Hochpustertal - immer eine Reise wert! Tällä kertaa mainos pitää paikkansa ainakin meidän mielestämme, sillä Pustertalin laakso ja itse Innichenin kylä ovat olleet todellakin matkan arvoisia. Reilut kolme viikkoa olemme täällä saaneet viettää hienoa aikaa, mutta nyt on aika siirtyä eteenpäin. Lauantaiaamuna lähdemme junalla Meraniin, mutta voisimme kyllä joskus palata tänne Pustertaliin ihan mielellämme. Varmasti hienoja patikkareittejä jäi vielä käymättä vaikka useita upeita ehdittiin taivaltaakin.

Appartments Paul Lercher

Asunnossamme oli 2 huonetta, pieni keittiö ja parveke.
Hyvä asunto ja upeat parvekemaisemat.


Innichen ja Pustertal Toblachin suuntaan.
Kuvan keskellä oleva vuori on Sarlkofel ja se sijaitsee Toblachin kohdalla.


HURJAT TULEE!
Huomaa upeat lieskamaalaukset keulassa ja kyljissä.


Lukuisia hymyjä huulillemme ovat nostattaneet kylän papat, jotka liikkuvat tuollaisilla kolmipyöräisillä pikkukotteroillaan "vauhdikkaasti". Kutsuimme heitä nimellä HURJAT! Kuski mahtuu hädin tuskin änkeytymään ohjaamoon, mutta ei se menoa haittaa. Ja tietenkin kunnon kulkupelissä lava tulee olla tavaran kuljetusta varten! Kuvassa meno oli äitynyt ihan niin riehakkaaksi, että kaveri oli otettu kyytiin lavalle. Vauhdin hurmasta huolimatta vaari heilautti komeasti kättään kohdallamme ja kajautti "Grüss Gott!" Siihen on hyvä päättää bloggaukset Pustertalin osalta kesällä 2011! Palataan asiaan pian Meranista.

29.6.2011

Strudelkopf ja Pläztwiesen

Hohe Gaisl 3146m, ja nyt kyllä harmittaa,
kun kuva ei tee oikeutta korkeusvaikutelmalle.

Tiistaiaamuna otimme opiksemme edellisen päivän bussikokemuksista ja olimme liikkeellä jo ennen oletettua bussiryysistä. Matkamme vei taas Toblachiin, josta vaihdoimme Höhlensteintalin bussiin. Tämäkin bussi täyttyi melko lailla Drei Zinnelle menevistä turisteista, mutta silti tilaa oli mukavasti. Me emme menneet Zinneille, vaan jäimme puolimatkassa pois Landron pysäkillä ja lähdimme nousemaan tien läntisen puolen vuorelle Strudelkopfille 2307m.

Huipulla käymisen jälkeen suunnistimme takana aukeavalle Plätzwiesenille. Kauniille ja suositulle alppilaitumelle, jossa lehmät laiduntavat kukkaniityillä vuorenhuippujen törötellessä joka ilmansuunnassa. Tietenkin tuollaiselle kauniille paikalle on toiselta suunnalta on järjestetty myös bussikuljetus. Ja kaipa sinne pääsee ihan henkilöautollakin.

Hohe Gaisl ja kumpuilevaa alppiniittyä

Nousu Strudelköpfille oli 900 korkeusmetriä. Mielenkiintoinen ja jännittävä pätkä oli nousun puolivälissä, jossa kävelimme pystysuoraan jyrkänteeseen hakatulla alle metrin levyisellä hyllyllä n. sadan metrin matkan. Tämä pätkä oli varmistettu kallion puolella olevalla vaijerilla, joten ihan turvallisesti se päästiin etenemään. Sen verran kuitenkin jänskätti, ettei hoksattu kuvata tilannetta.
Tämän tunnelin jälkeen piti laittaa kamera taskuun,
sillä molemmat kädet tarvittiin vaijereista pitelemiseen.

Itse Strudelköpfille tultaessa alkoi autolla tulleita ihmisiä lappamaan polkujen täydeltä pitkin Plätzwieseniä. Saimme kuitenkin nauttia upeista näkymistä jälleen kohti noita kolmea piikkiä eli Drei Zinnen -vuoria. Selän takana mollotti vakuuttavana Hohe Gaisl ja niin kauas kuin silmällä näkee oli lumihuippuja ja jylhiä kalliopaasia. Näkyvyys oli täydellinen.

Vielä kerran Drei Zinnen - nyt Strudelkopfilta 2300m nähtynä.
Etäisyyttä piikeille on n. 15 km.

Taukopaikkamme Dürrensteinhütte oli päätetty rakentaa tuollaiselle paikalle.

Katalogivaeltaja.
NetAnttila.com/vapaa-aika ja harrastukset

"Kun kerran näihin hommiin on lähdetty niin painetaan sitten..." Tämä tunnelma on leijunut yllämme jo viikonlopusta saakka, vaikka mahataudin toipilaina ollaan oltukin. Niin pitkään olemme saaneet odotella totaalisen kauniita kesäsäitä, että kun ne nyt viimein koittivat, on yritetty vielä nähdä ympäristön upeita vuoria ihan turhankin tunnollisesti. Ja arvata saattaa, että huonolla syömisellä tankatut kropat väsähtävät ihan saletisti. Täytyy palautua taas välillä.

Väsähtänyt patikkamies pitää pienen tauon ylämäkikävelystä

Seuraavien päivien aikana ajattelimme pysytellä kylän kieppeillä ja valmistautua tulevaan mielenkiintoiseen kohteeseemme nimeltään Meran.

27.6.2011

Pragser Wildsee ja Seekofel

Satumaisen kaunis näkymä rohkaisi patikalle Pragser Wildseellä

Aamu valkeni Pustertalissa luvatun upeana ja ensimmäistä kertaa reissumme aikana taivas oli täysin pilvetön ja aamullakin tarkeni hytisemättä t-paidassa. Päivän kohteemme oli Pragsertal-nimisessä laaksossa sijaitseva Pragser Wildsee ja sen ympäristössä risteilevät patikkareitit. Kohde osoittautui hienoksi (yllätys, yllätys!) ja patikoitua tuli jo enemmän kuin eilen. Nousua ja laskua kertyi yli 1km ja muutenkin patikkareissu kesti lähes kuusi tuntia, joten alkaisivatko vatsasairauden viemät voimat hiljalleen palautua.

Päivän erikoisin esitys näyteltiin kuitenkin Toblachin bussiasemalla, kun vaihdoimme bussia Pragsertalin bussiin. Asema oli mustanaan italialaisia ryhmämatkalaisia, joista pääosa oli matkalla Drei Zinnelle, eli siis eri kohteeseen kuin me, mutta suuri osa tuli iloksemme meidänkin bussiin. Bussiin meneminen oli aikamoinen näytelmä.

Nyt on varmasti tarjolla ilmainen asunto ja kahden vuoden
täysi ylläpito Pustertalissa? Tai sitten olemme Piilokamerassa!
Ei kumpaakaan.
Hyväkäytöksiset italialaiset "jonottavat"
vajaan puolen tunnin bussimatkalle.


Tämä italialaisryhmä käyttäytyi kuin ei olisi koskaan aiemmin päässyt matkustamaan bussilla tai sitten jokainen pelkäsi, että juuri hän on se, joka jää ulos tästä bussista. Kyynärpäätä käytettiin surutta omiin ja vieraisiin. Todella ihmeellistä käytöstä, mutta niin me kaikki sitten vaan bussiin yllättäen mahduttiin. Matka Pragserseelle kesti vajaa puoli tuntia eikä se loppunut yhtään liian aikaisin. Eipä viitsi kommentoida enempää. Loput voi lukea rivien välistä.

Oikealla oleva isompi vuori on Seekofel ja sen taakse kiersimme

Muuten reissu oli hieno eikä tuo bussiepisodikaan meidän mielenrauhaamme vienyt. Pragsersee on upea vuorten ympäröimä vihreävetinen alppijärvi eikä mikään ihme, että se vetää matkailijoita. Tosin taas kerran totesimme, että mitä pidemmälle järveltä etenit sitä vähemmäksi kävi porukka. Takuulla meluisa italialaisseuruekin tyytyi kiertämään järven rantoja. Ja hienoahan sielläkin on helteinen päivä viettää.

Pragsersee on jäänyt jo hiukan alemmas

Yhdessä kohdassa polku oli sen verran kapea,
että se oli varmistettu kiviin kiinnitetyllä rautaketjulla

Perussettiä viimeisen vajaan kolmen viikon ajalta

Nousu Seekofel-vuoren takana sijaitsevalle Seekofelhüttelle kesti meiltä noin 2 tuntia ja pisti välillä tosiaan puhalluttamaan. Sen verran tunsimme vielä epävarmuutta kunnostamme, että jätimme väliin muutaman sadan metrin nousun ihan Seekofelin huipulle ja jatkoimme suoraan paluureitille Seekofelhütteltä. Paluureitti oli pidempi kuin menoreittimme ja paluu kestikin vähän kauemmin kuin nousu, joten ei siihenkään kannattanut ihan väsyneenä lähteä.

Paluureitillä oli aluksi pitkän matkaa melko tasaisia
alppiniittyjä ja pari murmeliakin nähtiin

"Me sitä ollaan niin vikkelää porukkaa, ettei ne ehdi ottamaan hyvää kuvaa"

Takaisin laaksossa. Grünwaldalmilla on leppoisa meininki.

Dolomiittien häikäisevän valkoiset kivet loistivat polun pohjalla sekä ympäröivillä rinteillä ja laaksoa lähestyttäessä saimme tarpoa tuoksuvassa mäntymetsikössä, johon aurinko kuitenkin mukavasti pilkotti. Se tuntuu olevan Dolomiittien ero tyypilliseen alppimiljööseen, että suurin osa reiteistä kulkee avoimilla alueilla. Alarinteissäkin on vain matalaa mäntypusikkoa tai niittyä harvahkoine puusaarekkeineen. Satojen metrien alkunousut pimeässä kuusimetsikössä eivät ole tälle alueelle tyypillisiä. Voipa olla, että oikein kunnon kesäsäiden koittaessa täytyy patikat suunnitella myös auringon suuntaa ajatellen, ettei tarvitse kuumimpaan aikaan olla porotteessa.

Takaisin järvellä. Nyt naama puhtaaksi,
että kelpaa italialaismummojen viereen bussiin.

Sääennusteet lupaavat meille nyt ainakin huomiseksi hienoa vaellussäätä, joten jonnekin mäkeen ponnistamme. Olotila paranee hetki hetkeltä ja toivomme ruokahalunkin lisääntyvän, että saisi energiaa. Onneksi täällä on tarjolla kivoja pussikeittoja, joissa on eläinhahmoisia nuudelifiguureja. Motivoi einehtimään vähän huonommallakin ruokahalulla.

Enzian kasvaa korkeilla alppiniityillä. Niiden juurista tehdään
katkeroa, josta voi olla apua vaikkapa vatsatautiin.
Ei kuulemma ole kuitenkaan kovin erikoisen makuista - paikallisten mukaan.

26.6.2011

Kukkaketojen päivä


Rotwandwiesen, jossa kullerot kukkivat
kuin Peräpohjolassa konsanaan

Kuten kunnon kerrontaan kuuluu, on paikallaan jossain vaiheessa lyödä vähän dramatiikkaa peliin. Parin päivän suunniteltu tauko vaeltamisessa venyikin päivää pitemmäksi, sillä jostain ujuttautui joku riivattu pöpö ja sekoitti rautakaksikon pakit. Että pitikin mainostaa niitä ihania eväsleipien täytteitä aiemmassa postauksessa. Mikään ruoka ei maistunut ja suurin uroteko ja vaellus tehtiin apteekkiin Imodiumia ostamaan.

Hyvin nukutun yön jälkeen uskaltauduimme tänään kuitenkin vähän yrittämään taas miltä se vuorilla kulkeminen tuntuu. Valitsimme kävelyn aloituskohteeksi Kreuzbergpassin, sillä sieltä reitille pääsee jo 1600 m:n korkeudessa, eikä tarvitse puolikuntoisena kampeutua niin paljon ylämäkeen. Bussimatka sujui jo rutiinilla, sillä samalla linjalla on menty aiemmin jo Sexteniin, Moosin ja Fischleintaliin mutta nyt menimme päätepysäkille asti.

Bussipysäkillä näytti lupaavalta. Niitten ei vaan pitäis laittaa noita
puhelinlinjoja meidän kuvia pilaamaan.

Noususuuntamme on kohti kuvan oikeaa ylänurkkaa,
jossa tasannemainen Burgstall näkyy

Kreuzbergpassilta suuntamme oli kohti Rotwandwieseniä ja sen kautta takaisin lähemmäksi tulosuuntamme Fischleintaliin. Eihän sitä nyt ihan löysäilemään alettu, kun kerran vuorelle lähdettiin. Valitsimme siksi haastavamman yläreitin, joka vei Burgstallin kautta ja nosti meidät yli 2200 m korkeudelle. Ylämäki sai jalat hapolle ja puuskuttamaan ihan eri malliin kuin aiempina päivinä. Ihan kunnossa ei kyllä olla. Ja ei kai se ihmekään kun energiat on menny potemiseen. Mutta kyllä kannatti! Taas kerran hienot näkymät ja tähän mennessä reissun kauneimmat kukkakedot tuli koettua.

Onneksi on tuo kamera niin saa välillä levähtää ylämäessä poseeraamaan

Laskeutuminen kohti Rotwandwieseniä alkaa.
Alhaalla laaksossa näkyvät Sexten ja Moos
Päivän kaverikuvaan pääsivät niin suuret vuoret kuin pienet heinätkin

Muutaman päivän ajan on tiedetty säätilan kohentuvan ja tiedossa on ainakin pari kaunista päivää. Tänäänkin aurinko paistoi, mutta varsinkin korkeammalla rinteellä kävi niin raitis tuuli, että takki piti vetää päällensä. Laskeuduimme Rotwandwieseniin (wiesen = niitty), johon pääsee myös hissillä. Aurinkoinen sää olikin houkutellut pilvin pimein porukkaa nauttimaan kukkakedoista ja vuorinäkymistä.

Rotwand on 2965 m korkea.
Nimensä se on saanut kun ilta-auringon säteet punaavat sen huipun.

Burgstall, josta tulimme on vuorirykelmän vasemmassa reunassa

Tällä se hiuka lähtee: Sauerkraut, Bratkartoffel und Würstl.
Janella rupesi ruokalystit paranemaan.

Vielä yksi näppäys Rotwandwiesen suuntaan.
Tämän näkevät heti nekin, jotka tulevat hissillä ylös laaksosta.

Siinä olisi vapaa penkki eikä hullummat näköalat.
Tule istuskelemaan!
Bussiyhteys Fischleintalista Innicheniin toimii tätä nykyä ihan eri malliin kuin pari viikkoa sitten. Kesäkausi alkoi viikko sitten ja bussien vuoroja on lisätty vaelluspaikkoihin runsaasti. Kotikylään päästyämme olimme tyytyväiset päivän näkymiin, mutta täysissä voimissa ei kyllä vielä olla. Joten miten tämä draama jatkuu, jää ihan tulevan yön ja päivän nähtäväksi. Enempi kuin paljon haluttaisi nyt päästä vielä uusille reiteille.

23.6.2011

Lienz, Innichen ja Haunoldköpfl

Alamäkeen pyöräillessä oli aikaa pysähtyä poseeraamaan kuvaajalle

Kahden kovan patikkapäivän jälkeen on pitänyt taas vähän rytmittää tätä olemista täällä ja vuorossa on ollut rauhallisempaa ohjelmaa. Tiistaina otimme polkupyörät allemme ja lähdimme käymään pyöräreissulla Itävallan puolella Lienzin kaupungissa. Tästä on matkaa Lienziin 44 kilometriä, mutta Lienz sijaitsee 500 metriä alempana kuin Innichen, joten reissu oli helppo. Etenkin kun luovutimme pyörät vielä Lienzissä palautuspisteeseen ja palasimme kotiin junalla. Turisti-infossa reittiä luonnehditaan helpoksi ja kauniiksi ja molemmat tiedot pitivät paikkansa. Alamäkeen kaunista Pustertalia ja reitin varrella ehkä kymmenkunta toinen toistaan idyllisempää pikkukylää. Turkoosiin vivahtava Drau-joki virtasi vuolaana pyörätien vieressä ja päivä oli kaunis.

Tällaisia kyliä oli reitin varrella

Lienzer Dolomiten ja Drau-joki, joka yhtyy 700km päässä Tonavaan

Lienzin keskustassa


Reitin helppous näkyi siinä, että porukkaa oli pyöräilemassä todella paljon. Ihan pienet lapsetkin olivat pyörillään liikkeellä vanhempiensa valvonnassa. Paluumatkalla juna oli aivan täynnä eikä kaikille ollut istumapaikkoja ja junia kulkee tuolla välillä tiuhaan. Tuumailimme, että emme haluaisi olla tällä reitillä sesonkiaikaan, kun nyt hiljaisena aikanakin väkeä riitti noin paljon.

Innichenin kirkon kuvaa on varmasti monessa
paikassa odotettu kuumeisesti. Siinä se on!


Täällä Innichenissä näkyy hyvin, että kesä etenee ja ilmeisesti ihmiset ovat yhä enemmän lomalla. Pari viikkoa sitten kylän raitti oli hyvinkin hiljainen, mutta nyt on päivisin jo aika vilkasta. Vaan tuskin tähän pikkukylään nyt mitään karnevaalimeininkiä kuitenkaan syntyy. Mukavan rauhallista edelleen.

Tällaisia pikkukujia täällä on

Eilen käväisimme Haunoldköpflillä

Eiliselle oli luvattu kaunista aamua, mutta sadetta iltapäivästä alkaen. Tämän vuoksi päätimme lähteä liikkeelle jo varhain ja käväistä kotivuorellamme Haunoldilla kohteessa nimeltä Haunoldköpfl. Se on jonkinlainen näköalanyppylä ja hyvät näkymäthän sieltä olikin. Haunoldköpfl on tasan 1km korkeammalla kuin kylämme ja nousimme sinne kyllä aika reipaalla tempolla, kun tiedossa oli sadetta iltapäiväksi ja halusimme välttää sen. Juuri tuolla asenteellahan sitä kannattaa vuorelle lähteä. No, hyvin meni kuitenkin. Nousu kesti 2 tuntia, ruokailimme ylhäällä ja nautimme maisemista. Emmekä kastuneet. Tänään ja huomenna perjantaina huilataan ja sen jälkeen tänne on luvattu upeita ilmoja, joten oikein kunnon patikkapoluille palataan viikonloppuna.

Reppu ja reissumies.
Siellä kaukana ne siintää taas: Die Drei Zinne.


K tiirailee kotikylään.
"Jane
, Haunoldhüttellä on hanassa Forstia ja Jorahüttellä Gösseriä.
Päätetään patikkamme Jorahüttelle, jooko?"


Mut mitä reppu sisältää?
Kuvaan pöllähtänyt naakka nimeltään Horst
oli satunnainen tuttavuus eikä kuulu porukkaamme vakituisesti.


Niin, repuissa kulkee päivittäin mukana 2 x 1,5l vesipulloa, 1l keittoa termoksessa, sämpylöitä (RUNSAASTI täytteitä), banaaneja, suklaata, puhelimet, leatherman, ensiaputarvikkeet, kiikari, kamera, vaihto- ja sadevaatteita, hanskat, istuinalusta, aurinkolasit, särkylääkkeitä, kyypakkaus ja kartat. Niin ja kuulemma vielä huulipuna. Terveisiä Paulille! Joka tapauksessa muutaman kilon kantamus on molemmilla selässään, jotta nousut eivät tunnu liian kevyiltä.

Tätä se oli sitten illalla.
Otos näpättiin parvekkeeltamme.

21.6.2011

Taas Piikkejä pällistelemään

Vasemmalta: Kleine Zinne, Grosse Zinne ja Westliche Zinne.
Keskimmäisen Grosse Zinnen huippu on 2999 metriä meren pinnasta ja
itse Grosse Zinnen korkeus tyvestä on reilusti yli 500 metriä.

Varmaan tylsää. Taas niitä samaa kolmea kivimöhkälettä katsomaan. Eli Drei Zinnenille. Mutta ei se vaan ole. Nämä meidän "Piikeiksi" ristimämme järkäleet sijaitsevat Sextner Dolomiten Naturparkin alueella ja tämä alue käsittää lukuisia eri laaksoja, solia ja vuoristoteitä, joilta lähtee todella paljon erilaisia vaellusreittejä kyseiselle luonnonpuistoalueelle. Osa reiteistä johtaa suoraan tai mutkien kautta Piikeille ja osa mutkittelee ihan vaan muualla jylhillä Dolomiittivuorilla. Mutta eihän noita kolmea Piikkiä voi siellä olla näkemättä, sillä niin massiiviset ne ovat ja aina jostain vuorten välistä tuo tuttu trio sitten kurkkaa tervehtimään. Jotain lumoavaa niissä on ja vaeltajamääristä päätellen emme ole mielipiteemme kanssa yksin, vaikka täällä on vielä low season. Kaikkitietävän Wikipedian mukaan Drei Zinnen on yksi koko Alppien tunnetuimmista kohteista.

Maanantaina raahasimme itsemme bussiin varhain aamulla. Bussiaikatauluissa astui juuri voimaan uusi aikataulu, joka huomioi paremmin vaeltajien siirtymiset etappien alkuihin ja päätepisteisiin. Matkasimme Toblachissa bussia vaihtaen itsemme Höhlensteintaliin ja Landron pysäkille. Niin tuollainenkin paikka vaan löytyi vaikka meillä ei ollut mitään käsitystä missä joku Landro on ja mistä siellä meidän reittimme lähtee. No onhan meillä kartta, mutta kuitenkin. Landro oli sitten lopulta yksi rakennus ja reitti lähti siitä 50 metriä eteenpäin metsään kohti vuoria Rienztalia pitkin. So einfach.
Rienztal, jonka alkupäästä kaukaa Landrosta aloitimme taaperruksen.

Nousimme kohti Drei Zinneniä ihan eri suunnasta kuin aiemmin, mutta samanlaista olivat hulppeat alppimaisemat. Kolmisen tuntia pakerrettiin ylöspäin reilun kilometrin nousua ja tämä aika sisältää yhden kolmen vartin nokkimistauon kauniissa suojaisassa laaksossa Drei Zinnen-vuorten kupeessa.

Nokkimistauko Langealmilla.
Aamulla haettuja tuoreita sämpylöitä, joiden välissä RUNSAASTI
paikallista kinkkua ja juustoa. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Drei Zinne Hütte ja takana Toblinger Knoten.
Tästä suunnasta tuo hütte näyttää oikeastaan paremmalta.

Tästä kun nousen vielä parisataa metriä kahden mutkan taakse
niin varmasti saan sellaisen kuvan, että ei vielä kukaan koskaan.

Piikkejä ihastelimme varmaan tunnin verran eri kanteilta ja lähdimme sen jälkeen palaamaan kohti Pustertalia ja Innicheniä. Olimme päättäneet palata kotiimme Innerfeldtalin ja Dreischüsterhütten kautta, minne teimme tämän lomamme ensimmäisen vaelluksen kauan kauan sitten. Opaste kertoi Drei Zinnen Hüttellä, että matka Dreischüsterhüttelle kestää kaksi tuntia ja täsmälleen se aika meillä kului. Tosin vietimme välillä pitkiä toveja suu auki maisemia ihastellen, mutta mukavaahan se oli.

Tuollaisenkin erikoisuuden ohitse käveltiin paluumatkalla.

Niin mitä se opaste sanoi,
että sinne Dreischüsterhüttelle on matkaa?
Innerfeldtal alhaalla.

Tämä patikointi täällä Alpeillahan on oikeastaan pirun turhauttavaa puuhaa. Juuri kun luulet löytäneesi sen hienoimman kuvakulman tai upeimman vaellusreitin, niin seuraavassa hetkessä tai seuraavana päivänä löydät omasta mielestäsi vielä hienomman kuvakulman tai vielä upeamman patikkareitin. Osaisipa vielä valokuvata. Kävelemään nyt pystyy kaikki.

Innerfeldtaliin saavuttiin ja karua jokiuomaa pitkin päädyttiin
hüttelle ja sieltä busseilla kotikylään.

Eilen illalla paikallisessa kaupassa kuulimme ensimmäisen kerran reissumme aikana suomen kieltä oman jorinamme ja skypepuheluiden lisäksi. Münchenissä asuva suomalaismies oli perheineen kaupassa ja juttelimme hetken verran. Hän kertoi käyvänsä perheensä kanssa täällä Pustertalissa muutaman kerran vuodessa, koska on jäänyt koukkuun vaeltamiseen. Outo tyyppi. Tykkää käveleskellä vuoristossa.