Taas Piikkejä pällistelemään

Vasemmalta: Kleine Zinne, Grosse Zinne ja Westliche Zinne.
Keskimmäisen Grosse Zinnen huippu on 2999 metriä meren pinnasta ja
itse Grosse Zinnen korkeus tyvestä on reilusti yli 500 metriä.

Varmaan tylsää. Taas niitä samaa kolmea kivimöhkälettä katsomaan. Eli Drei Zinnenille. Mutta ei se vaan ole. Nämä meidän "Piikeiksi" ristimämme järkäleet sijaitsevat Sextner Dolomiten Naturparkin alueella ja tämä alue käsittää lukuisia eri laaksoja, solia ja vuoristoteitä, joilta lähtee todella paljon erilaisia vaellusreittejä kyseiselle luonnonpuistoalueelle. Osa reiteistä johtaa suoraan tai mutkien kautta Piikeille ja osa mutkittelee ihan vaan muualla jylhillä Dolomiittivuorilla. Mutta eihän noita kolmea Piikkiä voi siellä olla näkemättä, sillä niin massiiviset ne ovat ja aina jostain vuorten välistä tuo tuttu trio sitten kurkkaa tervehtimään. Jotain lumoavaa niissä on ja vaeltajamääristä päätellen emme ole mielipiteemme kanssa yksin, vaikka täällä on vielä low season. Kaikkitietävän Wikipedian mukaan Drei Zinnen on yksi koko Alppien tunnetuimmista kohteista.

Maanantaina raahasimme itsemme bussiin varhain aamulla. Bussiaikatauluissa astui juuri voimaan uusi aikataulu, joka huomioi paremmin vaeltajien siirtymiset etappien alkuihin ja päätepisteisiin. Matkasimme Toblachissa bussia vaihtaen itsemme Höhlensteintaliin ja Landron pysäkille. Niin tuollainenkin paikka vaan löytyi vaikka meillä ei ollut mitään käsitystä missä joku Landro on ja mistä siellä meidän reittimme lähtee. No onhan meillä kartta, mutta kuitenkin. Landro oli sitten lopulta yksi rakennus ja reitti lähti siitä 50 metriä eteenpäin metsään kohti vuoria Rienztalia pitkin. So einfach.

Rienztal, jonka alkupäästä kaukaa Landrosta aloitimme taaperruksen.

Nousimme kohti Drei Zinneniä ihan eri suunnasta kuin aiemmin, mutta samanlaista olivat hulppeat alppimaisemat. Kolmisen tuntia pakerrettiin ylöspäin reilun kilometrin nousua ja tämä aika sisältää yhden kolmen vartin nokkimistauon kauniissa suojaisassa laaksossa Drei Zinnen-vuorten kupeessa.

Nokkimistauko Langealmilla.
Aamulla haettuja tuoreita sämpylöitä, joiden välissä RUNSAASTI
paikallista kinkkua ja juustoa. Hyvä ruoka, parempi mieli.

Drei Zinne Hütte ja takana Toblinger Knoten.
Tästä suunnasta tuo hütte näyttää oikeastaan paremmalta.

Tästä kun nousen vielä parisataa metriä kahden mutkan taakse
niin varmasti saan sellaisen kuvan, että ei vielä kukaan koskaan.

Piikkejä ihastelimme varmaan tunnin verran eri kanteilta ja lähdimme sen jälkeen palaamaan kohti Pustertalia ja Innicheniä. Olimme päättäneet palata kotiimme Innerfeldtalin ja Dreischüsterhütten kautta, minne teimme tämän lomamme ensimmäisen vaelluksen kauan kauan sitten. Opaste kertoi Drei Zinnen Hüttellä, että matka Dreischüsterhüttelle kestää kaksi tuntia ja täsmälleen se aika meillä kului. Tosin vietimme välillä pitkiä toveja suu auki maisemia ihastellen, mutta mukavaahan se oli.

Tuollaisenkin erikoisuuden ohitse käveltiin paluumatkalla.

Niin mitä se opaste sanoi,
että sinne Dreischüsterhüttelle on matkaa?
Innerfeldtal alhaalla.

Tämä patikointi täällä Alpeillahan on oikeastaan pirun turhauttavaa puuhaa. Juuri kun luulet löytäneesi sen hienoimman kuvakulman tai upeimman vaellusreitin, niin seuraavassa hetkessä tai seuraavana päivänä löydät omasta mielestäsi vielä hienomman kuvakulman tai vielä upeamman patikkareitin. Osaisipa vielä valokuvata. Kävelemään nyt pystyy kaikki.

Innerfeldtaliin saavuttiin ja karua jokiuomaa pitkin päädyttiin
hüttelle ja sieltä busseilla kotikylään.

Eilen illalla paikallisessa kaupassa kuulimme ensimmäisen kerran reissumme aikana suomen kieltä oman jorinamme ja skypepuheluiden lisäksi. Münchenissä asuva suomalaismies oli perheineen kaupassa ja juttelimme hetken verran. Hän kertoi käyvänsä perheensä kanssa täällä Pustertalissa muutaman kerran vuodessa, koska on jäänyt koukkuun vaeltamiseen. Outo tyyppi. Tykkää käveleskellä vuoristossa.