I sing a Liad für di

 Tirolin lippu.

 "Tirol, du bist mein Heimatland".

Kuukauden alppilomamme on lopussa ja huomenna matkustamme Pitztalista Innsbruckiin. Yksi yö siellä ja pyhäiltana myöhään kotia kohti. Monesti olemme viimeisissä bloggauksissa syyllistyneet ruikutukseen, kun pitää palata kotiin, mutta nyt emme tee sitä.

Kuukauden aikana on ollut aikaa värkätäkin reiteillä

 vaikka reittiennätyksiä tavoitellaan.

Hienoahan Suomeen ja arkeen on palata. Pääsee töihin. Näkee kauas, kun ei ole turhia vuoria edessä. Loppuu turhanpäiväinen ihmisten tervehtiminen, kun naapuri mieluummin katselee kengän kärkiään ohitse kävellessään kuin sanoisi vaikka Guten Morgen suomeksi. Täällä ei myöskään ilmeisesti arvosteta esim. ruokaa ja juomaa samalla tavalla kuin Suomessa, koska se on täällä reilusti halvempaa kuin meillä kotona.

Viimeisen päivän patikan otimme varman päälle  

ja kävimme uudelleen Kaunergrathüttellä.

 Oli vähän kiire pakkaamaan. 14 km ja 1200 korkeusmetriä.

Täällä ihmiset eivät osaa huolehtia tavaroistaan. Kauppaan mennessä auto jätetään käyntiin ulkopuolelle tai korkeintaan sammutetaan moottori ja jätetään ikkunat auki ja avaimet virtalukkoon. Myllyllä (=bussipysäkillä) olemme seuranneet leivän paistamista ja  eräs aamu huomasimme, että tapahtumaan liittyvät tarvikkeet, oluet ja muut juomat ovat hataran lauta-aidan takana, joka on suljettu riippulukolla, joita Honkkari myy Suomessa vitosella.

 Vuorikiipeilijä. Nuo ne on ÄIJIÄ.

Mitähän tuo vastaa, kun lehtimyyjä soittaa takataskussa olevaan

 kännykkään ja kysyy onko paha paikka?

Pitztal oli mukava paikka. Pidimme siitä, että useilla reiteillä pääsee ihan mahtavien jäätiköiden viereen tai jopa jäätikölle kävelemään. Upeita maisemia ja korkeille reiteille pääsee hisseillä tai ilman. Oli myös matalampia almireittejä, joilla ei tarvinnut roikkua vaijereissa, jos ei sellaista halua. Tämän kesän aikana lumi ei ole ehtinyt sulamaan korkeilta paikoilta ja paikalliset päivittelevät lumen määrää yläreiteillä. Isäntämme ei muista koskaan nähneensä heinäkuussa lunta tässä kotivuorella Hochzeigerilla. Kovasti on kyllä lumi parin viikon aikana sulanutkin. Sen totesimme tämän päivän uusintavaelluksellamme Kaunergrathüttelle. Kesän viimeiset lumialueet luisuteltiin läpi ja todettiin ne jo paljon kutistuneemmaksi.

Aika kiva paikka ottaa rennosti. Dont worry be Happy!

Tänään Kaunergrathütellä ei ollut legendoja.

 Ei muuten tarvinnut fleeceäkään.

Pitztal on pitkä laakso ja sen vuoksi oli välillä hiukan rasittavaa käyttää ilmaista vaellusbussia, koska matka Jerzensistä laakson päätyyn kesti noin 50 minuuttia. Sama matka kahdesti päivässä raskaan vaelluksen lisäksi ei aina ollut herkkua. Omalla autolla kuljettaessa tätä ongelmaa ei tietenkään ole. Hüttejä tai almeja ei myöskään ollut mielestämme ihan niin paljon kuin esim. Virgentalissa. Toisaalta kaksi viikkoa kiersimme vuoria niin aktiivisesti, että ei ihme jos reittivaihtoehdot alkoivat lopussa vähetä. Mielestämme ihan peruseinarille riittää kuljettavaa pariksi viikoksi.

 Täällä on hütteillä todella ystävällistä porukkaa. Tarjoilijatytöillä

 oli tänään kuulemma trachtenpäivä.

Kuukauden aikana  olemme myös käveleskelleet jonkin verran. Jane tosin totesi tänään vuorelta palatessamme, että on ollut yli kuukauden tauko kuntoilussa ja hyvä että pääsee kotiiin treenaamaan?! Olemme pitäneet kuukauden aikana patikoinnista kuusi vapaapäivää, joista kaksi on ollut matkustuspäiviä. Aika tiuhaan on Tirolin rinteillä yritetty saada hanuria, reisiä ja pohkeita parempaan kuosiin.

Hanuriharjoitukset käynnissä. Aina ei tuosta hanurista

 kajahda Andreas Gabalierin tasoisia säveliä.

Ilmat ovat olleet aivan mahtavat. Kaksi ensimmäistä päivää Achenseellä satoi, mutta sen jälkeen on ollut vain muutama satunnainen pilvipäivä ja muuten aurinko paistaa. Paras kesämme täällä ilmoiltaan. Itäosassa Itävaltaa kärsitään jo kuulemma kuivuudesta, kun siellä ei ole tullut yö- ja iltasateita mitä alppialueella tulee enemmän.

 Viimeisestä patikkareissustamme huolimatta oli kiva fiilis

Monta mieltä askarruttanutta asiaa selvisi kesän aikana. Esim. bensan hinta Itävallassa, veden virtaussuunta Alpeilla ja Pitztalin bussikuskien kahvi- ja tupakkataukopaikat kesken ajon matkustajia täynnä olevassa bussissa ovat tarkassa tiedossa. Paljon on vielä kuitenkin epäselvää ja sen vuoksi palaamme Itävaltaan reilun kuukauden kuluttua, mutta emme Tiroliiin vaan Salzkammergutin Filzmoosiin.

Kesän 2013 viimeinen kaverikuva. Kesän saldo on noin 340 km pituutta ja 24200 korkeusmetriä. Laskua tuli noin 1km vähemmän yhden hissilaskun vuoksi. Jos se jotain suuresti häiritsee niin voimme käydä sen vielä erikseen kävelemässä. Ilmoita jos haittaa.

Kesän korkein vuoremme

Lupasimme postauksen alussa, että emme valita loman loppumista. Päinvastoin lopetamme tämän meille hauskaan juttuun. Illat täällä kuluvat säätiedotuksia ja musiikkiohjelmia seuraten. Pari viimeistä kesää Itävallan ykköstähti on ollut Andreas Gabalier. Kaverin keikoilla näyttää olevan meno kuin Münchenin Oktoberfesteillä. Huippuhitti on "I sing a Liad fûr di" ja me olemme kuulleet sen varmasti päivittäin parin kesän ajan radio Tirolista. Olemme luvanneet opetella kappaleen sanat ensi kesäksi ja hankkia nahkahousut ja dirndlen aidon tunnelman tavoittamiseksi. Klikkaa Itävallan suosikki tästä kuultavaksi ja palataan asiaan syyskuussa Filzmoosista!

Hyvää kesän jatkoa!

Aifnerspitze ja seitsemän laaksoa

Taas on Spitzelle matka

Hohe Aifner Spitze jo ihan "tuossa"

Eilisen lepopäivän kuluessa satuimme kohtaamaan emäntämme. Hänellä meinasi loksahtaa leuka sijoiltaan hämmästyksestä havaitessaan meidän olevan kämpillä keskellä päivää. Tai ehkä hän enemmän hämmästyi, että K tuli vieraannäköisen naisen kanssa huoneistosta. Niin paljon kemikalituotteet muuttavat ihmistä. Kun kerran loman aikana hieman ehostaa, näyttää - niin, paljon paremmalta.

Tämä alkutaival oli metsäkävelyjen aatelia.

Kertakaikkiaan mukavaa ja upeaa pikkunousua

kuivalla neulaspolulla. Oikein romanttista.

Emäntämme tiedusteli mitä reissuja olimme tehneet ja kysyi, mitä vielä suunnitelmissa oli. Kerroimme olevamme hieman epätietoisia sillä aika monet reitit olemme jo tehneet. Hän kertoi miettivänsä asiaa Anopin kanssa ja palaavansa asiaan. Käytyämme kylällä pitsalla ja  myllyllä seuraamassa viikottaista leivänpaistoa tulimme takaisin kämpille. Mummi ja emäntämme tulivat molemmat esitteiden kanssa kertomaan, mitä olivat meille suunnitelleet. Istuttiin siinä sitten keittiön pöydän ääressä ja tutkittiin karttoja. Mummi oli suunnitellut meille hienon reitin. Hän selitti meille vuolaasti maaston eri kohdat ja kehui joitakin osia reitistä olevan "sehr romantische". Mummi tietää varmasti jokaisen kivenkin sijainnin näillä vuorilla.

Aifner Almin jälkeen oli ihanaa niittyä.

Tulosuuntaamme

Meidän kohteeksemme lukittiin Pillertalissa oleva Aifner Alm sekä sen takana kohoava Aifner Spitze. Koska sopivaa bussiyhteyttä ei löytynyt, lupautui isäntäväki kuskaamaan meidät sellaiselle pysäkille, josta bussikyyti reitin alkupäähän lähtisi. Matkaan startattiin pihaltamme klo 7.15 ja  polulla olimme jo puolta tuntia myöhemmin. Mitä tuumaatte asiakaspalvelusta?

Fuchsmoosin pysäkiltä Pilleristä startattiin tuorein jaloin, sillä eilen ei tehty tasan mitään. Ei edes venytelty, tietenkään. Hieno fiilis, hieno polku, ilma mitä parhain. Olimme kiitollisia mummille, tätä emme itse olisi keksinyt. Ensin nousimme 1½ tuntia Aifner Almille. Siellä vielä lopeteltiin aamulypsyjä, joten jatkoimme almin pihan läpi kohti spitzelle johtavaa polkua.

Tämä oli jopa kivaa!

Näimme kaukana edessämme jo aamuauringossa vilahtelevia sauvoja, joten muitakin vaeltajia oli matkalla samaan kohteeseen. Reitti oli hieno ja suositeltava kaikille, joilla jonkin verran on kuntoa ja kestävyyttä. Ei ollut vaarallinen. Hieman vaati loppuvaiheessa kipuamista kivien yli, mutta putoamisvaara ei ollut. 

Hohe Aifner Spitze 2779m

Huipulla oli vieläkin varhaisempia lintuja kuin me. Elämys oli jutella kolmen vanhemman daamin kanssa. Yksi heistä oli 83-vuotias, jonka kuulemma joka kesä pitää päästä gipfelille, eli huipulle. Miettikääpä sitä! Meillekin oli ihan hengästyksen paikka päästä perille ja kiivetä nelivetona louhikossa. Ihan käsittämätön mummu.

Tältä huipulta näkee seitsemään laaksoon.

Kaunertal ja sen patoallas tässä.

Oberinntal ja Inn-joki lännen suuntaan.

Palasimme samaa tietä takaisin Aifner Almille ja alkoihan se välipalakin jo olla maullaan. Ei voi mitään, että näin pitkän oleskelun jälkeen alkaa tämä ruokavalio jo tuntua yksipuoliselta. Almeilla ei salaatteja eikä mitään vähääkään terveellistä juuri saa. Ainoa raaste, jota voi saada ei ole porkkanaa vaan juuri sitä hiukset nostattavaa piparjuurta, josta oli juttua taannoin.

Gipfelsnapsit ja sydänliiton suosittelema lounas.

Snapsihan sulattaa rasvan...

 Aifner Almille oli porukkaa ja hanuristi laulatti. "Tirol du bist mein Heimatland" oli suosittu ja kuuntelimme niin hartaasti, että meinasimme myöhästyä bussista.

 Tänään kävelyä tuli 18km ja korkeutta 1400m.

Kesän kokonaislukemat 325km ja korkeusmetrejä 23000m.

Mittagskogel 3159m!

 Yläkerran väkeä. Omin jaloin 3159m:n korkeuteen nousseet.

 Jaaskareiden uran toinen Dreitausender on nimeltään Mittagskogel 3159m.

Päivä alkoi jo tirolilaisen totutusti auringon paisteessa. Olimme suunnitelleet itsellemme reitin Pitztalin päädystä Mittelbergistä jäätikköjunan yläaseman ravintolaan 1100 metriä korkeammalle. Paikkaan jonne monet hurauttavat lähtöpisteestämme hetkessä. Kiva suunnitelma ja sovimme jo etukäteen, että tänään nautimme patikoinnista emmekä hulluttele. Reitille tulisi mahdollisuus myös poiketa kolmitonniselle huipulle Mittagskogelille, mutta sinne emme tänään edes haaveile. Ei sitä aina tarvitse vouhottaa!

 Tänään otetaan rennosti eikä vouhoteta

Aikaennuste laakson kyltissä oli Mittagskogelille 4½ tuntia. Pari tuntia patikoimme hyvin miellyttävässä maastossa ja tunnelma oli korkealla. Mittelbergistä jäätikköjuna Gletscherbahn kulkee maan alla, joten nousureittiämme ei pilannut hissirakennelmat. Reitti oli normaalin rasittavaa eikä tarvinnut pelätä putoamista rotkoon kuten päivää aiemmin. Matkalla jäätikköravintolaan ei ollut mitään välietappeja, joten siinä mielessä arvioitu 4-5 tunnin reissu oli aika pitkä. Jossakin vaiheessa meinasi hiukan uskon puute jo iskeä, kun reitti johtaa aina vaan eteenpäin eikä odotettua risteystä Mittagskogelille ja jäätikköravintolaan tullut vastaan.

 Mittagskogelkin olisi tuolla, mutta onneksi emme mene sinne  

Pitztal ja Rifflsee takana

 "Hei kaverit, nuo on ne Jaaskarit. Ne on Suomesta tai jostain."

 "Kuitenkin kaukana kaikesta tärkeästä".

Reitti kääntyi sitten jyrkästi ylöspäin, mikä oli kyllä kartastakin luettavissa. Olimme vain kärsimättömiä. Alkoi taas eiliseen verrattavissa oleva uhkajyrkkä rinne. Alkuperäisen merkityn polun oli paikoittain peittänyt lumi, joten jouduimme oikomaan aina näkyvillä olevaan punaiseen merkkiin, joka saattoi olla pystysuoraan 20m yläpuolella. Suorin tie ei näillä maastoilla ole aina kevyin.

 "Tänään onkin kiva, kun ei tarvitse revitellä"

Mikähän se noista väylistä taas olisikaan yli 

seuraavaan laaksoon?

Kipuamisen ja kapuamisen jälkeen olimme  varmaan lähes 3000 metrissä ja  pääsimme solaan joka taas tuntui alhaalta katsottuna uskomattomalta saavuttaa. Mittagskogel oli lähes kosketusetäisyydellä! Ihan pikkuinen matka Dreitausenderille! Samahan se on siellä käydä? Saisimme patikkaurallemme toisen kiistattoman Dreitausenderin, joita täällä alppialueella arvostetaan. Edellytyksenä on, että nouset yli 3000m alppihuipulle ilman hissejä.

 Nousu Dreitausenderiin. Fiktio: Ihanaa tasamaata kukkaniityillä.

 Hyvää tuulta ja ehkä jopa ajottaisia hellyydenosoituksia. Fakta:

 Perhanan kovaa ja kivistä nousua ja kaverin hikinen äässi

 muutaman metrin päässä. Ajottaisia kirosanoja.

Kannattiko nousta jöchlille eli solaan ennen varsinaista huippua?

Puolessa tunnissa kiipesimme ja" hiihdimme" uramme toiselle Dreitausenderille hulppeiden maisemien ääreen. Matka huipulle oli aika rasittava, mutta turvallinen. Joissakin paikoissa lumi oli peittänyt reitin ja jouduimme hiukan soveltamaan.

Ihan pikku kukkula. Kuvauskorkeus 2850m. Ylhäällä Mittagskogel.

 Jospa pistätyisi siellä?

Siitä vaan. Perinteisellä tyylillä kohti huippua.

No menikö se päivä aamuisen suunnitelman mukaan? Eihän se mennyt. Se Mittagskogel vaan oli niin perhanan lähellä, että ei sitä voinut olla  nappaamatta. Emme olleet ymmärtäneet kartasta, että jöchlin ylitys tuo meidät niin lähelle arvostettua Dreitausenderia.

" Mites me nyt tänne tultiin?

  "No, eihän täällä paskemmalta näytä".

Harmittaako, kun alkuperäinen suunnitelma petti? Luulisimme, että vastauksen näkee kuvista!

Dreitausenderi pisti tuulettamaan.

 Paikalla oli myös hissintuomia, mutta heitä ei lasketa Dreitausendereiksi.

T-paita kelit yli 3000 metrissä! Janelle on myönnetty kahden viime päivän nousuista vuoden Tsempparipalkinto. Palkintona on huomenna keskiviikkona kylän myllyllä

 iso olut jokaviikkoisessa leivänpaistotapahtumassa.

Reissu ei ollut edes pitkä, mutta aika vaativa se on parilta viimeiseltä nousuosuudeltaan. Ei onnistu ihan nuudelireisillä. Matka ei ollut pituudeltaan kuin 9,5 km ja nousua tuli 1400 m. Ei kummoisia lukuja, mutta pari viimeistä rinnenousua vetivät pahasti hapoille. Sauvat piti välillä pistää reppuun ja vaijereitakin löytyi kiipeämistä turvaamaan. Täällä on tänä vuonna tavallista enemmän lunta, joka haittaa patikoimista.

Öztalin suuntaan.

Wildspitze 3774m.

Mittagskogelin huipun jälkeen palasimme alkuperäiseen suunnitelmaamme ja menimme Gletscherbahnin asemalle. Soimme itsellemme luxusta ja menimme hissillä alas.

 Vaijeriveijari pouhaa menemään.

Gipfelschnapsit nautitaan aina yli kolmetonnisista. Joskus alemmistakin. Taustalla näkyvät oluet eivät ole meidän eikä tämän blogin tuhannessa kuvassa näkyvä harmaa reppu ole K:n.

 Itävallassa on ihanaa.

Kesän 2013 lukemat: 307 km ja korkeusmetrejä 21600.

Sehr Sommerlich!

Jerzensin Bergmesse 2013.

Sechszeigerin korkeus 2362m.

Meidät ylämäessä ohittanut pelastaja (HIRVI)

on papin vasemmalla puolella.

Kaunis kesä Tirolissa yhä vaan jatkuu. Seuraamme tiiviisti uutisia ja etenkin säätiedotuksia ja trendi on "sehr, sehr sommerlich!" Hienoja kesäkelejä pitelee ja taitaa vielä jatkua tämän ikävä kyllä viimeisen lomaviikkomme. Patikkareissulta iltapäivällä laaksoon palattaessa on jopa liian kuuma jo valmiiksi hikiselle ja kuumana käyvälle vaeltajalle. Tänään oli 34 astetta, kun palasimme laaksoon reissultamme.

 Messussa tapasimme myös avuliaan Oman,

Isäntäperheemme isoäidin.

Kirkkokahvit juotiin Kalbenalmilla, jonne

kansaa alkoi kerääntyä.

Riiviömäiset vuohet hyppelivät kaninkoppiin syömään

niiden sapuskat. Henkilökunta ajoi kiusanhenget

moneen otteeseen matkoihinsa.

Sunnuntaina paljastimme itsestämme hartaamman puolemme ja kiipesimme Bergmesseen eli Vuorimessuun kotivuorellemme Sechszeigerille. Se oli paikallisen Bergrettungin eli vuoripelastusyhteisön järjestämä. Lyhyen kaavan mukaan toimitettu katolinen ulkoilmamessu oli varsin liikuttava. Pappi puhui siitä, kuinka aika on työn ja aika on vapaa-ajan. Vertasi meitä huvittelijoita Martan ja Marian kertomukseen. Jossakin välissä puhettaan hän ehti olla huolissaan myöskin kaljunsa palamisesta. Bergrettungin jäsenmaksu on vuodessa 22 euroa ja sillä summalla vakuutat itsesi ja lähimmäisesi vuorella tapahtuvia onnettomuuksien varalta. Tämä summa kannattaa jokaisen vuorilla kulkijan maksaa. Vakuutus on voimassa koko vuoden.

Tanzalmilla nautittiin lounas.

Koko Hochzeigerin "mäki" oli sunnuntaina

täynnä porukkaa.  Aivan ihana tapa viettää pyhäpäivää.

  Vierailla hütteillä hyvässä tunnelmassa ja

 näillä vuorilla ei voi kävellä hengästymättä.

Nousimme Sechszeigerille jo viikko sitten tutuksi tullutta tietä. Ristin äärelle pääsee aika lähelle hisseillä, joten aika moni valitsi helpomman tien sanan äärelle. Jossakin kohdassa nousuamme alkoi takaa kuulua sauvojen kalinaa. Pitkä mies hikinauha päässä lähestyi ja ehdottomasti sitä vauhtia, että ohittaisi meidät. What the H...! Sen verran hienotunteinen hän oli, että lähti oikaisemaan laskettelurinteen kautta, kun me teimme metsän puolella polun kanssa pienoiset siksakit. Miehellä oli kyllä sellainen vauhti, että meikäläisillä ei ollut mitään jakoa. Lopuksi ilmeni, että sama "kainaloihin asti halaki" -tyyppi seisoi Bergrettungin joukoissa. Jos jollekin hätä tulee vuorilla on hienoa, että paikalla on hänenlaisensa tyypit. Meidät on ohitettu patikkareissulla viimeksi syyskuussa vuonna 2009 ja silloinkin alamäessä, kun olimme jo seuraavan päivän Münchenin Oktoberfestin tunnelmissa. Me emme tilastoi tai merkitse muistiin mitään.

Hups, mikä aikaennuste! 7,5 tuntia mustaa eli vaikeaa reittiä.

No, yritetään. Emme suosittele tätä reittiä muille kuin fyysisiä rajojaan etsiville.

Maanantaina alkoi taas arki, ja seisoimme 7.40 bussia odottelemassa. Puoli tuntia myöhemmin ihmettelimme Trenkwaldin pysäkillä vaelluskyltin äärellä, että tämäkö on musta reitti, tämä suunnittelemamme.

Nousureittiä. Kapeaa ja aamukasteista

 polkua äkkijyrkällä pudotuksella.

  

Reittimme: Trenkwald-Kapuzinerjöchl- Rötkarle (Rüsselsheimer Höhenweg)-Gahwinden-Rüsselsheimerhütte-Plangeross

Alkunousu aamukasteisessa metsässä, ja vehreällä vesiputouspolulla kuulostaa idylliseltä, mutta rehellisesti sanoen se oli kaikkea muuta. Polku oli erittäin jyrkkä alusta asti ja todella kapea. Pitkät pätkät piti kahlata korkeassa kasvillisuudessa, joka pirullisesti salasi vasemmalla puolella olevan jyrkän pudotuksen. Ensimmäisenä kulkeva K sai luututa hämähäkinseittejä naamastaan jatkuvasti.

 Onneksi pääsimme jyrkältä putousreunalta avaralle

laitumelle. Kuvaa tulosuuntaamme.

Avoimessa maastossa kohtasimme ylälaitumella olevat lampaat ja ihmettelimme, kuinka ne sinne oli saatu. Samaako onnetonta poluntapaista pitkin alhaalta vai helikopterilla? Hetkenkään tasamaata ei ollut helpotuksena. Nousimme nyt jonnekin kohti joka puolella ympäröiviä uskomattoman näköisiä pahtavuoria. Siellä oikean käden puolella piti oleman Kapuzinerjöchl, josta ylitys seuraavaan laaksoon alkoi. Näytti kyllä ihan uskomattomalta. Seurasimme punaisella merkittyjä kiviä läpi nummimaaston yhä jyrkkenevään ylämäkeen. Lumivyöryt olivat katkoneet tieltä viitat, joiden kappaleita löytyi matkalta. Etenimme satunnaisten maalausten, kartan ja mutu-tuntuman mukaan.

Hulluutta on monenlaista.

Tuolta mennään yli.

Eilisestä hartaudesta ei ollut tietoakaan, kun puristettiin pystysuoralta tuntuvaa rinnettä. Lähinnä meni terveisiä sinne alakerran herralle.

Nyt on jo äimät hyvin hatussa.

Löytyi vaijeri, josta voi itsensä hilata ylös.

Lähes helpotus oli, kun ennen varsinaista Jöchliä eli solaa alkoi jyrkkä vaijeriosuus. Laitoimme sauvat reppuun ja tartuimme vaijereihin. Nyt sai käyttää kunnolla käsivoimiakin ja solan ylitys oli ihan lähellä. Olimme viimein reittimme korkeimmalla kohdalla 2710m.

Tuon pienen lumilaikun takana on solan ylitys

Uusi laakso Rötkarle avautui varsin kivikkoisena. Reittikuvauksessa mainittiin, että täällä voisi hyvinkin bongata steinbockeja, mutta mitään elävää ei nähty. Kivisten polkujen ja louhikkojen läpi kapuaminen kesti kauan. Lumialueitakin tuli vastaan. Reitti toi alaspäin parisataa metriä, joten piti alkaa uusi nousu kohti Gahwindenia 2648.

Tämäkin kyltti oli kumollaan.

Onneksi löytyi sille pitelijä.

Nyt katsotaan seuraava pätkä:

Rötkarlen ylitys. Notko alas ja taas ylös

kohti Gahwindea

Louhikossa kulkeminen on hidasta.

Sieltä viimein näimme Rüsselsheimerhütten kolmesataa metriä alempana. Siellä varmaankin alettiin lämmittää hellaa tuloamme varten. Alas ei tietenkään ollut nopeaa tietä. Pitkä kunniakierros laakson pohjukan halki kruunasi tulomme.

Jane ja Gahwinden risti. 2648m

Tuloreittimme Rötkarlen yli. Ylittämämme sola on keskellä.

Näkymää Pitztalin jäätköiden suuntaan.

 Rüsselsheimerhütte jalkojen juuressa.

Vaikka nälkä olikin, ehti vielä ottaa tällaisen yllättävän kuvan.

K lähestyy Rüsselheimerhütteä 2328m.

 Kohta istui pöydässä kaksi nälkäistä ja janoista suomalaista.

Lähtökyltiltä aikaa tänne kului viisi tuntia.

Nopean spagettilounaan jälkeen lähdimme viimeiselle taipaleelle kohti bussipysäkkiä. 700m:n lasku sujui tunnissa ja asfalttitie jalkojen alla tuntui ihanalta. Bussi sattui juuri kohdalle, joten ihan normi työpäivä tuli tehtyä. Kämpillä olimme neljältä iltapäivällä.

AAH! So schön, tasaista asfalttia jalkojen alla. 600m bussipysäkille 

34 asteen helteessä totaalisen väsyneenä. Bussi tuli pysäkille, kun olimme 200m päässä.

 Ihana ottaa loppuspurtti vaelluskengissä. Usain Bolt nähty Pitztalissa!

Oli kyllä kova reitti varsinkin näin päin tehtynä. Täytyy tunnustaa, että alkunousussa tuli mieleen kääntyä takaisin. Ainoa asia, joka sen esti oli se, ettei haluttanut mennä niitä juuri ylittämiämme jyrkkiä paikkoja alaspäin.

Päivän mitat: 14 km matkaa ja korkeusmetrejä 1500m. Kesän saldo 297,5 km pituutta ja korkeusmetrejä 20200. Pitäisi pian olla perät kunnossa.