Ei mikään kauhutarina

Olipa kerran Suomen televisiossa kulttisarja nimeltään Twin Peaks. Se oli jonkin sortin kauhutarina. Tämä tarina sen sijaan on tosi, eikä siinä ole mitään muuta kauheaa kuin se kuvien määrä, mitä piti päivän aikana laukoa. Tämän päivän tarinan nimi on Drei Zinnen eli "Kolme huippua". Koska lähipäivien ainut varma poutapäivä oli luvattu täksi päiväksi, lähdimme mekin mäkeen. Siitäkin huolimatta, että etureidet muistuttivat eilisestä rankasta laskusta kohti Toblacher Seetä.

Pflegplatz on kaupunkimme bussiasema

Aamulla kahdeksan jälkeen matkustimme bussilla kohti Sexteniä ja siihen liittyvää Fischleintalia. Bussikilometrejä mahtoi kertyä n. kymmenen ja korkeusmetrejä merenpinnasta oli 1450m. Fischleintalia kuvataan paikallisissa matkaoppaissa sanoilla "The Famous Fischleintal", joten osasimme odottaa jonkinlaista turistikeräytymää. Bussilastissamme oli kuitenkin vain muutama vaeltaja meidän lisäksemme ja saimme lähteä taipaleelle kaikessa rauhassa.

Tältä näytti reittimme alussa bussipysäkillä. Ei paha.

Olemme yrittäneet välttää kaikkein ruuhkaisimpia turistivuoria, mutta tämän seudun pääkohde Die Drei Zinnen piti nähdä. Suomeksi käännettynä "Kolme huippua" ovat Sextner Dolomiten alueen suuri nähtävyys. Sinne johtaa vaellusreittejä joka laaksosta ja notkosta. Helpoimmin noita ihmeen ihania piikkejä pääsee katsomaan ajamalla autolla tai bussilla eteläpuolella olevalle Auronzo Hüttelle, josta näkymää pääsee katselemaan ilman hikipisaraakaan. Jos vain viitsii nousta autosta ja käveleskellä vähän matkaa. No, ainakin näin kuvittelen, sillä itse emme käyneet Auronzo Hüttellä vaan puristimme Kummelin malliin "perrrsseellä" tuhat korkeusmetriä ja siitä vielä eteenpäinkin satasen.

Tämähän on ihan helppoa. Vähän mehua tasamaalla.

Nousu Drei Zinnen Hüttelle kesti vähän yli kaksi tuntia. Polku oli hyvää pohjaa ja helppoa nousta. Upeat avoimet maisemat Fischleintaliin kannustivat jatkamaan yhä korkeammalle. Toisin kuin eilisellä vaelluksellamme, ei tarvinnut tarpoa lällissä ja mudassa. Valkoinen dolomiittikivi suorastaan häikäisi polun pohjalla.

Tästä oli ilo pakertaa ylöspäin.

Aurinko lämmitti ja mieli oli korkealla. Tänään saamme takaisin sadepäivien aikana kertyneet odotukset kauniista näkymistä.

Kohta eka nousu on jo tehty. 

Taustalla näkyy reitin jatko Drei Zinnen Hütten jälkeen.

Vaakasuoraan sorarinteessä menee polku ja kahden huipun kohdalla

 olevasta solasta menemme ylös Büllele Jochiin, jossa olemme 2600m:n korkeudessa.

"Hütte näkyy jo!" lienee legendaarinen vaeltajan huudahdus kaikilla kielillä.

Yleensä eka näköhavainnosta saa pakertaa paikalle vielä hyvän tovin. 

Parhaimmillaan tunninkin. Tässä oltiin jo oikeasti aika lähellä.

 Karun kaunista

Nämä korkeiden paikkojen "hüttet" ovat majataloja niille vaeltajille, jotka haluavat edetä alppiteitä maailman katolla päivästä toiseen laskeutumatta välillä laaksoon. Siellä on mahdollisuus yöpyä ja syödä ja jatkaa huipputeitä seuraavana päivänä eteenpäin. Meille pullamössöväelle ne ovat päiväreissujen etappeja ja mukavia taukopaikkoja. Kesän vaellussesonki on vasta aluillaan, joten Drei Zinnen Hüttekin on vielä kiinni ja aukeaa noin viikon päästä.

Siinä ne viisi huippua sitten ovat

 

Vähän kun kääntää oikealle näkee tämän.

Tässä Paterkofeln nähtynä Drei Zinnen Hütteltä. Kuvasta voi nähdä, 

kuinka Auronzo Hütteltä tulee hyviä polkuja niille, jotka haluavat tulla upeisiin maisemiin helpommalla. Autolla pääsee aivan lähelle vuorten välikköä.

Evääksi nautittiin termospullosta nuudelikeittoa ja leipiä. Eri kielien pölinä hütten ympärillä alkoi yltyä. Kello läheni puolta päivää ja turistipolku täyttyi porukasta. He näyttivät ihan muurahaisilta valtaisien vuorten juurella.

Päätimme lähteä paluumatkalle siten, että tulisi tehdyksi rengasreitti. Otimme aluksi suunnan kohti Büllele Jochia, joka on sola "passo" uuteen laaksoon. Aluksi saatiin mennä tasamaata upeaa panoraamatietä pitkin. Täällä kulkijoita ei ollut montakaan.

 

Tässä ollaan vielä Drei Zinnen Hüttellä. 

Matkamme jatkuu kuvasta oikealle.

Ja aurinkoinen taas paistaa. Fleece pois ja polku näkyy edessä

 

Pikkuinen järvi kirvoitti käyttelemään kameraa.

Laukauksia tuli varmaan kaksikymmentä.

Mukavan tasamaapolun varrella oli muutama luminen paikka. Ne eivät tuottaneet ongelmia. Aika jyrkkä sadan metrin nousu Büllele Jochiin oli ainakin ylöspäin mennessä ihan helppo. Väylän huipulta oli upeat näkymät joka suuntaan.

 

Onneksi oli tuo fillarivaroitus. Viimeistään tässä vaiheessa pitää taluttaa!

 

 

Tässä ollaan Büllele Jochissa n. 2600m.

 

Büllele Joch Hütte 2528m oli lumikinoksen reunustama

Olisimme mielestämme ansainneet virvokkeita jo Büllele Jochilla, mutta kaikki muutkin olivat sattuneet paikalle samaan aikaan ja henkilökunta oli kiireistä. Päätimme jatkaa matkaa, sillä seuraava mahdollinen taukopaikka oli vain 40 minuutin päässä alamäkeen.

 

Zsigmondy Hütte 2224m. Täällä pistäydyimme virvokkeilla.

 

Upeat maisemat paluumatkallakin saivat meidät häkellyksiin

Paluumatka reittiä 103 pitkin oli mukavaa laskua, jos laskeutumista ylipäänsä voi mukavaksi sanoa. Kovvoo hommoo se vaan on ja etureidet parkuivat eilisen jälkeen. Joka tapauksessa polku oli sopivan vaihtelevaa. Ei ollut paljonkaan suoria jyrkkiä mäkiä, vaan  askeleittain harpottavia taipaleita. 1100 metriä laskua on kuitenkin aika mälli meidänkin teräsreisille, joten pari päivää pidetään lataustaukoa.

Tämä päivä antoi uskoa taas tähän mahtavaan hommaan. Onko hienompaa tapaa lomailla? Ennen tämän bloggauksen alkamista kuului mukava poksahdus. Se oli kuohuviinin avaamisen ääni. Se oli merkki siitä, että tänään on luterilaisittain ansaittu palkkio. On tehty työtä nautinnon eteen ja se tuntuu hyvältä.

 Vahvistettuna tämänpäiväinen reittimme.

Menihän siinä aikaa hyvän työpäivän verran.