31.7.2011

Shortsikelien paluu

Elfervuoren ylemmältä maisematieltä näki tänään taas Innsbruckiin saakka

Reitti: Neustift (n.1000m) - Autenalm ( 1658m) - Zwölfernieder ( 2335m) - lähes Elferspitze ( 2505m) - Elferhütte ( 2080m)

Kesä on edennyt sille mallille, että lomamme viimeinen viikko on edessä. Sen kunniaksi helteetkin palaavat Tiroliin ja toivottavasti saamme nauttia loppupäivät hienosta kesäsäästä alppimaisemissa. Ainakin tänään olemme saaneet tehdä niin. Viimeinen viikko mennään periaatteella "joka päivä täysillä ja Suomessa huilataan". Kotona voi sitten kävellä tasamaata ja kulkea kerrosten välit hissillä. Välillä parina päivänä jouduimme jo luopumaan kultaisesta johtoajatuksestamme, että ammattilaiset vaeltavat shortseissa, mutta tänään katkolahjehousujen pohjeosuudet jäivät taas kotisohvalle.

Milders ja Oberbergtal sieltä kurkkaavat pienen kivenmurikan takaa

Tänään tarkeni taas jo shortseissa 2500 metrissä

Viimeiselle patikkaviikolle olemme säästäneet muutaman uusintakohteen ja joku täysin uusikin on odottanut varastossa niitä paljon mainostettuja katalogikelejä. Pieneksi laaksoksi tämä Stubaital tarjoaa todella kiitettävän määrän patikkareittejä mielekkäillä kohteilla ja se on ollut meille tosi mieluinen yllätys. Kolmen viikon jälkeen meille löytyy vielä ihan uusia reittejä ja parhaimpia vanhoja voi kulkea uudelleen siten, että muuttaa osaa reitistä. Kuljettavaa täällä siis riittää vaikka uskallammekin sanoa, että emme ole olleet laakson laiskimpia vaeltajia.

K:n punainen paita näkyy varmaan vuoren huipulta alas laaksoon saakka

Elferspitze. Jäimme noin 10 metriä alapuolelle,
koska yksi vaijereilla varmistettu kohta näytti liian hurjalta.
Ei viitsi enää viimeisellä viikolla tipahtaa useita satoja metrejä.


Onko nyt varmasti Panoramawegiltä saatu edes yksi valokuva,
jossa näkyy kiviä ja vähän vuoria?


Tänään nousimme uudelleen Elfer-vuoren ylemmälle maisemareitille, mutta hieman eri kautta kuin viimeksi. Mainio, joskin aika kova reissu taas. Sen verran pehmenimme lopussa, että viimeisen kilometrin laskun Elferhütteltä tulimme hissillä, koska sieltä ei ole muuta mielekästä reittiä alas ja ajattelimme hiukan säästää jalkojamme tuleville päiville. Kerran olemme kävelleet sieltä alas kiemurtelevaa metsätietä ja siinä meni kyllä hermot. 500 metriä itään, 500 metriä länteen ja vain 20 korkeusmetriä alas. Älä koskaan laskeudu autotietä pitkin!

Elferhütten aurinkoiselle terassille pysähdyimme
kiristämään kengännauhojamme ennen laskeutumista
.
Turhaan, koska laskeuduimme sitten hissillä.

Alhaalla laaksossa poikkesimme vielä vakiopaikkaamme eli riippuliitäjien laskeutumiskentän aurinkokatsomoon ja aurinkotuoleihin. Siinä on mukava istuskella ja katsella lentäjien suorituksia. Tänään ja tulevina päivinä on kuulemma täydellinen lentokeli ja se kyllä näkyi sinitaivaalla. Aurinkokatsomon suomalaisten virallisten tarkkailijoiden mukaan tänään Neustiftin yläpuolella oli yhtäaikaa ilmassa ennätysmäärä lentäjiä eli 24 kappaletta. Täällä ei lennonjohtajilla ole varaa lakkoilla.

Siitä se lähtee. Ei muuta kuin tuulta purjeisiin ja taivaalle.
Niin helpon näköistä.


Tänään näimme ensimmäistä kertaa riippuliitäjiäkin.
Luulemme, että he tarvitsevat varmaan jotenkin varmemmat tuulet.
Nimimerkillä kolme viikkoa aurinkokatsomosta katsellut.

29.7.2011

Pilvipatikka Schlickin suunnassa

Reitti: Fulpmes/Plöven (n.1000m)- Schlickeralm (1640m) -Sennjochhütte (2225m)- Knappenhütte (1750m)-Pfurtschellshöfen(1300m)-Neustift
Niin...möööh! Ei ne Jaaskaritkaan oikeestaan tienneet
minne olisi kannattanut suunnistaa


Tämän päivän patikkaa mietittiin kuumeisesti eilisen kämppäpäivän aikana. Minne lähteä, kun vuorelle tekee mieli, mutta sää saattaa olla mitä tahansa? Kohteeksi valikoitui jo kerran tutuksi tullut Schlick-laakso sekä sen ja Stubaitalin välinen vuori, jonka yli oli tarkoitus nousta ja laskeutua takaisin kotikylään.

Suhteellisen kosteaa oli ensimmäinen tunti.

Matka alkoi pienellä bussiosuudella Fulpmesiin. Lykkäsimme lähtöä tunnilla, sillä aamu oli todella synkän näköinen ja ennuste lupasi aavistuksen parempaa päivän mittaan. Lähdimme metsäteitä ja polkua pitkin kohti Schlickeralmia, jonne tuli nousua 600m. Almilla nautimme Kaiserschmarrin puoliksi sekä kahvit. Sinä aikana ehti sataa vettä sekä alkaa paistaa. Olipa kiva lähteä lähteä taivaltamaan eteenpäin kohti Sennjochhütteä, kun aurinko paistoi ja lämmitti. Hetken.

Kreuzjochin hissiasema ensin ja 15s kuluttua.
Pilvet nousevat todella nopeasti.

Pilviseinämä alkoi lähestyä takaamme laakson suulta päin. Eipä aikaakaan, kun näkymät olivat nollassa ja aurinko oli muisto vain. No, pilvenherra oli leikillisellä tuulella ja kohta taas avasi näkymiä. Toisen 600m noustuamme saavutimme Sennjohchütten. Nousu oli muutamassa kohdassa ikävintä sorttia eli jyrkkää laskettelurinteen pohjaa. Hissilinjat oli aika mukavasti naamioituna lehmälaitumina, mutta kyllä nuo koneistot ja tolpat aika karun näköisiä ovat muuten kauniissa maisemissa.
Sennjochhüttellä nautimme kevyen lounaan.

Taas ollaan 'jochlilla', eli nähdään Stubaitalin suuntaan...

...käännös 90 astetta vasempaan näkyy itse harjanne eteen päin.
Stubaitalista nostaa pilveä, mutta se ei etene Schliktaliin...

...ja sitten taas 90 asteen käännös ja nähdään Kalkkögelit Schlicktalin takaseinänä.

Lähdimme laskeutumaan harjanteelta ensin kohti Knappenhütteniä, joka oli vain välietappi. Siellä ei ole ollut pariin kesään mitään toimintaa. Seuraava alaetappimme oli Pfurtschell (1300m), jonka kautta laskeuduimme laakson tasalle.

Vaellusreitit menevät silloin tällöin suomalaisittain häkellyttävän
suoraan läpi ihmisten pihojen. Tässä ollaan Pfurtschelissä.

Tulihan se tilattu aurinkokin!
Fleecet ja lahkeet pitkästä aikaa reppuun.
Taas kannattaa olla Stubaitalissa!

Tänään oli taas lentokelit

Siinä sama kaveri loppuhuollossa.
Lähtisitkö istumaan 2km korkeuteen tuohon selkäreppuun?
Ihmettelimme minkä vuoksi isäntä oli niin tarkka narujen järjestyksestä?
Ei kai sillä niin väliä luulisi olevan?



27.7.2011

Serleksen huipulla gemssien seurana

Gemssilauman tähystäjä.
Kumpihan meistä huomasi toisensa aiemmin?


Patikkareittimme tiistaina: Kampl (n.1000m) - Wildeben(1781m) - Serlesjöchl (2384m) - Serlesspitze (2717m) - Maria Waldrast (1638m) - Sonnenstein (1364m)-Fulpmes. Patikan kesto noin 8 tuntia.
Serlesvuori ja reittimme

Viime bloggaus kertoi varsin lumisista ja kylmistä olosuhteista täällä Stubaitalissa. Sen jälkeiset kaksi päivää ovat olleet taas aivan muuta eli aurinkoa, sinitaivasta ja kauniita vuorimaisemia on riittänyt. Tosin hellettä täällä ei ole ollut vieläkään ja etenkin yli 2000m korkeudessa saa pukea jo lämmintä vaatetta päälle, mutta se nyt ei liene muutenkaan mikään yllätys. Keski-Euroopan vaihtelevat ja kylmät ilmat olivat näköjään ylittäneet uutiskynnyksen Suomessakin, mutta ei tämä kesä täällä meille mitään valtavaa yllätystä ole tarjonnut. Vaihtelevaa, mutta helteet ovat puuttuneet ja eihän Itävalta varmaan kaikkein suosituin aurinkolomakohde olekaan vaikka näissä pikkukylissäkin on maauimalat. Tänään palasimme Janen uusien vaelluskenkien sisäänajopatikalta, kun jouduimme pukemaan sadevaatteet päällemme kovan ukkoskuuron vuoksi yhden navetan päädyssä. 300 metriä myöhemmin jouduimme riisumaan samat sadevaatteet pois, kun kävelimme sinitaivaan alla ja aurinko porotti pirun kuumasti.

Tällaisina hetkinä sadepäivien harmaus unohtuu.
Emme ole vielä ehtineet näihin näkymiin kyllästyä.


Kauniina tiistaiaamuna lähdimme patikalle Serles-nimiselle vuorelle ja reitin alkupiste oli Kampl-nimisessä osassa tätä Neustiftin kylää. Sen verran kaukana lähtöpaikka oli, että matkustimme sinne puoli kahdeksan aamubussilla. Todella jyrkkää metsäpolkua nousimme ensin reilun tunnin Wildeben-nimiselle almille, mutta siellä isäntäväki veti vielä sikeitä, kun taisimme olla liikkeellä aika aikaisin. Jatkoimme ylöspäin kohti Serlesjöchlia, joka oli minimitavoitteemme ja siellä pysähdyimme pohtimaan jatkuuko reissumme ylös- vai alaspäin.

Serlesjöchl (sola) lähestyy. Jöchlit ovat kivoja paikkoja,
kun niistä aukeaa näkymät useampaan laaksoon
.

Ennen Serlesjöchlia vietimme vartin verran katselemassa kaukana yläpuolellamme touhunnutta gemssilaumaa. Yritimme myös kuvata gemssejä vaihtelevalla menestyksellä. Emme ole kovin usein niitä nähneet vuorilla, koska niitä on tosi vaikea havaita. Nyt yläpuolellamme ropisi kiviä siihen malliin, että hölmökin ymmärsi jonkun siellä liikkuvan. Tänä kesänä olemme nähneet gemssejä pari kolme kertaa ja aina lauma on liikkunut siellä, missä vähäinenkin kasvillisuus loppuu ja kivikko alkaa. On niillä komeat maisemat, mutta köyhät eväät.

Nämä kaverit varmasti naureskelivat hitaudellemme,
mutta on meillä ainakin paremmat eväät!


Serlesjöchlilla päätimme jatkaa vielä 400 metriä ylemmäksi Serles-vuoren huipulle eli spitzelle. Lähtöpaikaltamme Kamplin bussipysäkiltä nousua Serleksen huipulle tulee noin 1700 metriä. Nousun aikana pilvisyys lisääntyi ja itse huipulla saimme taas kerran ihailla ja päivitellä pilvien nopeaa liikettä. Ensin näkyy maisema täydellisen kirkkaana ja sitten säiden haltija vetaisee eteen harmaan pilviverhon ihan hujauksessa. Ja kaikkea muuta siltä väliltä, mutta sateesta ei eilen kärsitty.

Tälläkin reitillä sai vähän kiipeillä vaijerin avulla

Stubain jäätikkö näkyi kaukaa paremmin kuin edellisellä patikalla läheltä

Alhaalla kotikylämme Neustift
Joku on juuri vetämässä harmaata esirippua näyttämön eteen.
Aika hauska näky.


Huipulla nautimme eväämme ja palasimme takaisin Serlesjöchlille. Sieltä reitti jatkui Serles Panoramawegille, joka kiertää koko Serles-vuoren ja avaa kulkijalle näkymiä ihan uusiin suuntiin ja laaksoihin. Ihastelimme maisemia mm. Brennerin solan suuntaan ja myös viime kesän Itävallan kohteemme Zillertalin Hintertux-jäätikkö näkyi mainiosti. Reitti oli kiva kävellä ja maisemat olivat mainioita.

Maisemareitiltä näki Zillertalin jäätikölle Hintertuxiin saakka

Seuraava taukokohteemme oli tavallisesta hüttestä poikkeava, sillä Maria Waldrast on luostari keskellä metsää. Sinne johtaa autotie, jota pitkin laiskemmat patikoisijat pääsevät valmiille mestoille omilla autoillaan, mutta julkista liikennettä ei käsittääksemme ole ainakaan Stubaitalin suuntaan. Waldrastissa oli erittäin viihtyisä gasthof pihaterasseineen ja katsoimme, että siinä vaiheessa viiden tunnin hikisen ja vaativan patikoinnin jälkeen ansaitsimme kupit kuumaa lehmuksenkukkateetä nunnien tarjoamana. Ei vaiskaan, ei nunnat mitään tarjoilleet vaan itse piti teensä noutaa.
Maria Waldrastin pihalla maistui lehmuksenkukkatee kovan rasituksen jälkeen

Teehetken jälkeen jatkoimme loppumatkan mukavan metsäisessä alamäessä ja Sonnenstein-nimisen almin kautta palasimme Kampliin ja osuimme sopivasti bussipysäkille pari minuuttia ennen Neustiftiin vievää bussia. Kerrassaan mainio joskin tosi kova patikkareissu oli takana ja illalla päätimme ottaa seuraavan aamun rennosti emmekä pakanneet reppuja, tehneet eväitä ja suunnitelleet reittejä. Lomallahan täällä ollaan!

Pinnistal keskiviikon reissulla kuvattuna.
Ei kuulunut trumpetin soittoa ainakaan näin kauas.


Keskiviikoksi oli luvattu vaihtelevaa säätä ja tiistaisen kovan patikan vuoksi heräsimme selvästi tavallista myöhemmin vasta hiukan ennen kahdeksaa. Aurinko paistoi sinitaivaalta. Mitäs tehtäisiin? No lähdetään patikoimaan! Tosin nyt vaan ihan kevyesti, sillä tarkoitus oli lähteä ajamaan sisään Janen Innsbruckista ostamia vaelluskenkiä. Reitistä ei sen enempää, kuin että kuljimme noin 1800 metrissä Stubaitalin yllä maisematiellä ja näkymät olivat ihania. Pohdimme kulkiessamme kuinkahan kauan täällä pitäisi olla, että näihin maisemiin kyllästyisi? Kaksi kuukautta ei siihen tunnu riittävän ainakaan meidän kohdallamme. Kylmän ja lumisen Höhenweg-reitin jälkeen olemme saaneet viettää täällä kaksi sellaista kesäpäivää, jotka ovat meille kaikkein mieluisampia.

Meille paistoi, mutta Stubaitalin toisella reunalla satoi

Huomiseksi on luvattu pelkkää sadetta. Ehkä se on hyvä, että joku tuolla ylhäällä säätelee tätä meidän patikointiharrastustamme, kun itse emme siihen kykene vaan homma karkailee käsistä. Ei sentään, täällä on ollut sopivaan tahtiin kuivia ja märkiä ilmoja ja meillä on vaan se onni, että olemme saaneet itse valita millaisina päivinä lähdemme vuorille kuntoilemaan.

25.7.2011

Stubaier Höhenwegillä

Aurinko perhana!
Hauska tavata vanha tuttu!


Blogissamme on kesän aikana tainnut olla kuva tai pari, jossa Alpit esiintyvät kauneimmillaan. On sinitaivasta, auringon paistetta, upeita vuoria, alppiniittyjä loistavine kukkineen ja vaeltajia t-paidoissaan ja shortseissaan. Ihan katalogimaisemia. Nyt tulee tyystin erilaista. Täällä on satanut pari viime päivää ja muutenkin ollut todella kylmä. Siis TODELLA KYLMÄ. Aamulla varhain ja iltaisin ei ole ollut montaa lämpöastetta ja päivälläkään lämpötila ei ole noussut juuri yli kymmenen. Kahden sadepäivän aikana patikointikuume oli noussut kuitenkin sellaisiin lukemiin, että tänä aamuna lähdettiin reissuun vaikka tiedettiin kohtaavamme ehkä lumiset olosuhteet. Toisaalta tänään oli luvattu poutaa ja sikäli oli mukavampi lähteä vuorille.

Ei täällä säätä auta murehtia tai muuttuu tällaiseksi.

Stubaitalia ympäröivillä vuorilla kulkee Stubaier Höhenweg. Olemme aiemmin kertoneet, että sen varrella sijaitsevilla hütteillä majoittuvat ne todelliset vaeltajalegendat, jotka kulkevat päivästä toiseen korkealla. Höhenweg on suosittu reitti, johon kuuluu kahdeksan hütteä ja näiden väliä voi kulkea päiväpatikkoina ja yöpyä aina seuraavalla hüttellä. Pari reittiä on lyhyempää, mutta useimmat kestävät oikeasti koko päivän eikä ole mahdollista nousta tai laskeutua alas laaksoon itse reitin lisäksi.

Olimme ennen tätä aamua tehneet päiväpatikoita viidelle näistä hütteistä. Tänään suuntasimme aamubussilla kohti Stubaitalin pohjukkaa ja Sulzenau Hütteä. Nimikkopysäkiltä nousimme ensin Sulzenaualmille ja sen jälkeen itse hüttelle puolessatoista tunnissa. Nipistimme opasteen antamasta aika-arviosta puoli tuntia. Mukavaa ja tosi loivaa nousua, koska nousumetrejä kertyi vain vajaat 600.



Saman tyyppinen alm kuin Regensburger Hüttelle kiivetessä,
mutta pienempi ja vielä kauniimpi
.
Sulzenau Hütte kraatterin yläreunassa.

Tuolta tulimme

Sulzenau Hüttellä pidimme palaveria ja päätimme lähteä yrittämään yhtä Höhenwegin päiväetappia eli kohteestamme Dresdner Hüttelle, koska emme olleet vielä kulkeneet yhtään legendojen päiväreittiä. Tahtoo legendaksi. Opaste arvioi kulkuajaksi kolme tuntia ja reitti oli merkitty mustaksi eli vaikeaksi (schwierig). Lisäkyltti kertoi, että "nur für Geübte", vain edistyneille. Vähän arvelutti sään ja lumen vuoksi, mutta K jutteli yhden isännän kanssa, joka tuli ko. reitiltä ja totesi, että "people do that". Eli Auf geht's!

Ihmettelimme hiukan, että miten tuohon matkaan voi tuhlata kolme tuntia,
mutta sekin selvisi reitin aikana.


Ihan ihmisten kuljettava reitti se kuitenkin oli vaikkakin erittäin kivinen ja liukas lumen vuoksi. Pilvet makasivat todella alhaalla eikä tarvinnut pysähtyä kiikaroimaan mitään. Muutamassa kohdassa polku oli niin kapea, että se oli varmistettu vaijereilla ja olipa yhdessä kohdassa kiveen hakattu metalliset askelhyllyt, joiden alapuolella oli piiiitkä pudotus. Janella oli erityistä jännitystä, kun hänen vaelluskenkänsä pohjat ovat täällä kuluneet ihan tasaisiksi, mutta uudet on jo hankittu Innsbruckista ja ne ovat vielä sisäänajovaiheessa.


Tuossa ei mahtunut tanssimaan Zillertalin polkkaa
kolme askelta sivulle ja pari pyörähdystä


Kaikenlaista näillä reiteillä näkee ja olemme yrittäneet varautua lähes kaikkeen. Synnytykseen Stubaier Höhenwegillä emme kuitenkaan olleet varautuneet. No, emme me ihan itse synnytyksessä olleet mukana, mutta varmuudella voi sanoa, että emme montaa minuuttia myöhästyneet.

Vastasyntynyt karitsa ja emo, joka nuoli jälkikasvuaan puhtaaksi verestä
ja yritti houkutella tätä ensimmäiseen ruokailuun.
Emokin valui vielä verta.


Sieltä sitä vielä tullaan vanhoilla lipsuvilla kengillä.
Pipo ei muuten ollut yhtään liikaa.


K asettaa Jaaskarien kiven yhden steinmandlin päälle.
Kivien määrästä päätellen emme ole ensimmäisiä tällä reitillä.

Huomasit varmaan, että oranssi hikipyyhe on vaihtunut siniseen reissun aikana.


Tervetuloa heinäkuiseen Itävaltaan!
Reitin korkein kohta Peiljoch 2676 metrissä.

Ennen laskeutumista mentiin vielä aika kapealle harjanteelle

Niin sekin matka taittui ja pääsimme Dresdner Hüttelle parissa tunnissa. Opaste arvioi kulkuajaksi kolme tuntia. Oli kiva fiilis vaikka ei juuri mitään muuta kuin lunta ja pilviä nähtykään. Hyvä liikuntasuoritus tuli tehtyä lumisilla vuorilla. Tällä kertaa katalogikuvat jäivät odottamaan tulevia reissuja, mutta ehkäpä niitäkin vielä tulee. Nousumetrejä meille tuli tänään reilut 1100 ja laskua vähän vähemmän. Sulzenau Hütte-nimiseltä bussipysäkiltä ehdimme kohteeseemme Dresdner Hüttelle tasan neljässä tunnissa. Sieltä laskeuduimme vielä alas laaksoon noin 600m ja palasimme bussilla Neustiftiin tyytyväisinä. Olimme olleet todellisten vaeltajalegendojen reitillä onnistuneesti. Sen vuoksi palkitsimme itsemme tuhdilla vaeltajan lounaalla Dresdner Hüttellä.


Hütte näkyy jo!

Bauernschmaus. Jos menussa annoksen kohdalla mainitaan sana "Bauern"
niin varmuudella et saa mitään kikkailuruokaa.
Speckknödel, bratwurstia, pari pihviä ja hapankaalia.


Tänään muuten oli alhaalla Mutterbergalmin bussipysäkillä patikan päättyessä kuusi lämpöastetta. Ylhäällä Top of Tirolin näköalatasanteella oli pakkasta.

Hütte näkyy jo lähempänä!
Vai näkyykö?

23.7.2011

Kuka on legenda?



Pilvien ympäröimä legendan nimikkohütte näkyy jo!
Kohde kuvan keskellä, klikkaa suuremmaksi.

Aiemmissa postauksissa on tullut leukailtua "vaeltajalegendoista", jotka tarpovat korkeita alppireittejä viikkokausien vaelluksillaan. Päiväetappien päätteksi he majoittuvat jollekin hüttelle, jossa ilta kuluu toisten samanhenkisten ja yhtä kovien kavereiden kanssa kertoillen huimia tarinoita uskomattomista ja vaarallisista tilanteista. Näiden rastatukkaisten pipopäiden käymien vuorenhuippujen määrää eivät enää he itsekään jaksa laskea. He ylittävät jäätiköitä ja paarustavat kolmentonnin korkeudessa kivilouhikoissa kuin sunnuntaikävelyllä. Heidän kasvonsa ovat ahavoituneet ankarissa alppiporotteissa ja aurinkolasien jäljet hehkuvat valkoisina kuin Juha Jokisella solariumlamppujen alkuaikoina. Alle kahdentuhannen metrin korkeudessa kävelevät ja kakkukahveja juovat vain tavikset ja nössöt. Ei vaeltajalegendat.

Franz Senn, jäätiköiden kirkkoherra.

Perjantaina päätimme hoitaa pois päiväjärjestyksestä yhden Stubaitalin pakollisen kuvion. Nimittäin käynnin Franz Senn Hüttellä. Franz Senn (1831-1884) oli paikallinen pastori ja ihan oikea vaeltajalegenda. Todetessaan seurakuntalaistensa elämän köyhyyden ja puutteenalaisuuden tämä jäätikkökirkkoherra teki aloitteen vaellusreittien rakentamisesta, merkitsemisestä sekä suojamajojen rakentamisesta. Tuohon aikaan korkeista jäätikköseuduista ei ollut karttojakaan. Tavoitteena oli parantaa alueen asukkaiden toimeentuloa turismin avulla. Hän oli myös perustajajäsen Saksan ja Itävallan alppiyhdistyksissä. Franz Senn eli ja vaikutti viimeiset vuosikymmenensä juuri täällä Neustiftissa ja hänen nimeänsä kantavat paitsi tuo maineikas hütte, myöskin paikallinen tie, vapaa-ajankeskuksen juhlasali, vuorenhuippu Sennkogel (3400m). Nimeään kantava hütte valmistui vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Jos Fransu tuolta sakean pilvikerroksen päältä nyt tänne Stubain laaksoon katselee, voi hän olla tyytyväinen kehitykseen vaellusturismin osalta. Alussa mainitut legendatkin astelevat samoja kivipolkuja, jotka Franz viitoitti jo 150 vuotta sitten.

Reittimme Neustiftista Oberbergtalin perälle, josta noustiin vielä polku
Franz Senn Hüttelle. Päivämatkan pituus oli n. 27 km.

Franz Senn Hütte sijaitsee Oberbergtalin päässä 2147 metrin korkeudessa. Helpoiten sinne pääsee ajamalla autolla laakson perälle parkkipaikalle Oberissalmille (1700m) ja kävelemällä viimeisen viisisataa korkeusmetriä polkua pitkin perille. Laaksoon ei liikennöi bussia, mutta erityinen hüttetaksi ajaa reitin kerran aamulla ja illalla. Koska meikäläiset eivät vielä saaneet edellisen päivän Pinnistal-kävelystä tarpeekseen laaksoa myöten nousemisesta, päätimme kävellä kotoa koko matkan. Niillä töinhän täällä ollaan. Vuokraemäntämme tosin neuvoi meitä vuokraamaan sähköpyörät ja ajamaan niillä laakson päätyyn ja nousemaan sen jälkeen hüttelle patikoiden. Totesimme kuitenkin, että se ei olisi todellisen vaeltajalegendan kunnioittamista, sillä tuskin Franz aikoinaan itsekään sähköpyörällä reittejään ajeli.

Tavisvaeltaja saa nauttia vehreistä laaksoista ja viljelysmaisemista

Laakson päätyyn on vielä matkaa, mutta tässä on mukava taivaltaa

Oberbergtal alkaa Mildersistä ja lähtee nousemaan loivahkosti. Kävelyreitiksi voi valita autotien tai hieman miellyttävämmän maaseututien, joka kulkee samansuuntaisesti hieman ylempänä niittyjen ja lehmähakojen halki. Valitsimme mennessä tämän maisematien ja laakso näyttäytyi vehreänä ja kauniina. Sateiden jäljiltä lehmihaat olivat paikoin aika kuraiset, mutta muutamassa kohdassa satuttiin nättien talojen keskelle.

Seduggin kylä laakson puolivälissä muodostui parista kolmesta talosta

-Kuulkaahan tasamaan tallaajat, oletteko kuulleet että vaeltajalegendat
nauttivat speckiä. Tirolilainen pekoni on MAINIOTA! Syökää possua!

Mildersistä alkaen laakso nousee kahdeksan kilometrin matkalla 700 metriä ennen kuin tie päättyy. Kotoamme olimme lampsineet tuolloin n. 11km. Laakson päädystä oli vielä tunnin ja 500 korkeusmetrin nousu polkua pitkin hüttelle. Näennäisen rauhallisena tuo vaikuttava Franz Senn Hütte tuli esille jo hyvissä ajoin ennen perille pääsyä. Pihalla huomasimme olevamme keskellä ihmisvilinää. Jokin kiipeilykurssi lopetteli aamuharjoituksiaan piha-alueella ja sisällä ravintolassa oli täysi hulina lounastajineen ja -niin- nähtiinpä niitä vaeltajalegendojakin kyyhöttämässä kantapöydässään.

Franz Senn Hütte majoittaa lähes kaksisataa nukkujaa eritasoisiin huoneisiin.
Yöpyminen täällä ilta-aterian ja aamiaisen kera saattaa maksaa alppiyhdistykseen
kuulumattomalta 65€, joten ihan halpaa lystiä ei tässä majassa makaaminen ole.

Meidän makuumme hässäkkää oli liiankin kanssa, joten kupillisen kuumaa nautittuamme lähdimme paluumatkalle. Palatessa alkoi sataa, joten tulimme koko matkan tietä pitkin. Seitsemän tuntia koko edestakaiseen reissuun meni ja kotona saimmekin nauttia hetken auringon lämmöstä parvekkeella. Tasaista vaikkakin loivaa alamäkeä alkoi jo viimeisillä kilometreillä olla aika puuduttavaa lompsia, joten nämä suorat pitkät laaksokävelyt saavat riittää vähäksi aikaa. Saisi taas vain tulla vähän vakaampaa, että olisi mielekästä mennä korkeammille reiteille. Meikäläiset kun ei vielä ole läheskään noita karaistuneita vaeltajalegendoja ja tykätään nössömäiseen tyylin kauniista ilmoista.

Ihan varmasti tämän kukkapenkin ohi kulkiessamme kuulimme
kukkienkin taivastelevan tätä kylmää kesää.