Pragser See ja Cortina

Pragser See tänä kesänä. Armahdimme aamulla itseämme ylimääräisellä nukkumatunnilla,

 kun suosikkimme Saksan matsi venyi jatkoajalle yöllä. Lähtö vasta ysin bussilla.
 Onko otteemme löystymässä?

Tiistain ohjelmassa oli paikata kolmen vuoden takainen aukko, jolloin jätimme Seekofelin Pragser Seen päädyssä valloittamatta. Lue juttu tästä. Tuolloin K toipui mahataudista ja päätimme jättää viimeisen 400m Seekofelin huipulle nousematta. Hermeettisen vatsataudin seurauksena tullut parin viikon totaalinen ruokahaluttomuus ja patikkaloma Alpeilla eivät ole toimiva yhdistelmä.

 

 Ylämäessä olimme vielä toiveikkaita kelin suhteen.

Muutama tasapainoiluharjoitus matkalle sattui.

Helppoa kulkua kuitenkin koko matka.

Pragser Wildsee on upea järvi vuorten keskellä. Vuoret heijastuvat vihreästä vedestä ja korkeimpana huippuna nousee järven päädyssä Seekofel 2810m. Nyt oli meininki valloittaa tuo huippu ja kuvata sieltä järvinäkymät. Ei kuitenkaan eletty Strömsössä. Aurinko jaksoi vähän lämmitellä meitä vielä alkunousussa, mutta mäkimetrien edistyessä alkoi olla yhä pilvisempää. Päästessämme huipulle menevän polun haaraan satoi rakeita ja näkyvyys oli viiden metrin päähän. Sää teki ratkaisun puolestamme tällä kertaa. Harjanteelta 60m alemmas hüttelle ja lounaalle. Meidän ei näköjään ole tarkoitettu nousevan Seekofelin huipulle. Tiistaina retkellemme tuli matkaa 20km ja nousumetrejä 900, joten hiukan oli rauhallisempaa kuin maanantaina.

Seekofelhütten 2327m peltikatto ropisi kodikkaasti rakeiden alla.
 Monesti näillä hütteillä on tunnelmaan sopivat nimikyltit,
 mutta täällä joku oli ohimennessään raapaissut nimen seinään mustalla maalilla.

Sisällä oli kuitenkin mukavan lämmintä.

Hüttellä lounasta odotellessa. Minuuttia myöhemmin tupa

 pöllähti täyteen rakeiden piiskaamia vaeltajia.

 Takaisin järvellä ja sadevatteet sai riisua auringon lämmössä

Keskivikkona olemme pitäneet lepopäivää. Nämä ovat aivan välttämättömiä kuukauden lomalla palautumisen ja ruoka- ja varustehuollon kannalta. Rauhallisen aamun jälkeen hyppäsimme bussiin ja ajelimme Cortina d'Ampezzoon, joka on noin 30 km päässä Toblachista. Lähtö ei sujunut ihan ongelmitta, kun klo 11.05 bussimme ei ilmestynyt Toblachin bussiasemalle ja pääsimme matkaan 13.05. Älkää kysykö miksi, emme tiedä. Hauskaahan se on pari tuntia katsella reissaavia ihmisiä menossa bussiin ja tulossa bussista. Paikalle sattui onneksi mukava suomalainen pariskunta, joka oli myös matkalla Cortinaan ja sieltä patikoiden ylös Alta Via-reitille viideksi päiväksi. Kului aika kivasti bussia odotellessa ja 50 min kestäneellä matkalla Cortinaan. Toivottavasti heille osuu hyvät kelit noille päiville!

 Cortina d'Ampezzo. Meillä on erinomainen kyky saapua

 kaupunkeihin aina siestan aikaan.

Tänään on siis ollut välipäivä patikoinnissa, mutta liika istuminen vie ennenaikaiseen hautaan (kuten kaikki muukin mukava elämässä) ja huomenna palaamme rinteeseen. Meteon mukaan huomenna on taas aurinkoisen päivän vuoro! 

Näissä maisemissa matkasimme takaisin Cortinasta Toblachiin. 
Kuva on näpätty bussin ikkunasta. Tuleville päiville

 on luvattu upeaa säätä ja toivottavasti se toteutuu!

Lopuksi se kaikkein tärkein, jonka vuoksi oli aivan pakko blogata tänään: Järisyttävän hyvää syntymäpäivää ja rakkaat terveiset 3-vuotiaalle pikku-Likalle!!!!!

Pragser Wildsee ja Seekofel

Satumaisen kaunis näkymä rohkaisi patikalle Pragser Wildseellä

Aamu valkeni Pustertalissa luvatun upeana ja ensimmäistä kertaa reissumme aikana taivas oli täysin pilvetön ja aamullakin tarkeni hytisemättä t-paidassa. Päivän kohteemme oli Pragsertal-nimisessä laaksossa sijaitseva Pragser Wildsee ja sen ympäristössä risteilevät patikkareitit. Kohde osoittautui hienoksi (yllätys, yllätys!) ja patikoitua tuli jo enemmän kuin eilen. Nousua ja laskua kertyi yli 1km ja muutenkin patikkareissu kesti lähes kuusi tuntia, joten alkaisivatko vatsasairauden viemät voimat hiljalleen palautua.

Päivän erikoisin esitys näyteltiin kuitenkin Toblachin bussiasemalla, kun vaihdoimme bussia Pragsertalin bussiin. Asema oli mustanaan italialaisia ryhmämatkalaisia, joista pääosa oli matkalla Drei Zinnelle, eli siis eri kohteeseen kuin me, mutta suuri osa tuli iloksemme meidänkin bussiin. Bussiin meneminen oli aikamoinen näytelmä.

Nyt on varmasti tarjolla ilmainen asunto ja kahden vuoden
täysi ylläpito Pustertalissa? Tai sitten olemme Piilokamerassa!
Ei kumpaakaan. Hyväkäytöksiset italialaiset "jonottavat"
vajaan puolen tunnin bussimatkalle.

Tämä italialaisryhmä käyttäytyi kuin ei olisi koskaan aiemmin päässyt matkustamaan bussilla tai sitten jokainen pelkäsi, että juuri hän on se, joka jää ulos tästä bussista. Kyynärpäätä käytettiin surutta omiin ja vieraisiin. Todella ihmeellistä käytöstä, mutta niin me kaikki sitten vaan bussiin yllättäen mahduttiin. Matka Pragserseelle kesti vajaa puoli tuntia eikä se loppunut yhtään liian aikaisin. Eipä viitsi kommentoida enempää. Loput voi lukea rivien välistä.

Oikealla oleva isompi vuori on Seekofel ja sen taakse kiersimme

Muuten reissu oli hieno eikä tuo bussiepisodikaan meidän mielenrauhaamme vienyt. Pragsersee on upea vuorten ympäröimä vihreävetinen alppijärvi eikä mikään ihme, että se vetää matkailijoita. Tosin taas kerran totesimme, että mitä pidemmälle järveltä etenit sitä vähemmäksi kävi porukka. Takuulla meluisa italialaisseuruekin tyytyi kiertämään järven rantoja. Ja hienoahan sielläkin on helteinen päivä viettää.

Pragsersee on jäänyt jo hiukan alemmas

Yhdessä kohdassa polku oli sen verran kapea,
että se oli varmistettu kiviin kiinnitetyllä rautaketjulla

Perussettiä viimeisen vajaan kolmen viikon ajalta

Nousu Seekofel-vuoren takana sijaitsevalle Seekofelhüttelle kesti meiltä noin 2 tuntia ja pisti välillä tosiaan puhalluttamaan. Sen verran tunsimme vielä epävarmuutta kunnostamme, että jätimme väliin muutaman sadan metrin nousun ihan Seekofelin huipulle ja jatkoimme suoraan paluureitille Seekofelhütteltä. Paluureitti oli pidempi kuin menoreittimme ja paluu kestikin vähän kauemmin kuin nousu, joten ei siihenkään kannattanut ihan väsyneenä lähteä.

Paluureitillä oli aluksi pitkän matkaa melko tasaisia
alppiniittyjä ja pari murmeliakin nähtiin

"Me sitä ollaan niin vikkelää porukkaa, ettei ne ehdi ottamaan hyvää kuvaa"

Takaisin laaksossa. Grünwaldalmilla on leppoisa meininki.

Dolomiittien häikäisevän valkoiset kivet loistivat polun pohjalla sekä ympäröivillä rinteillä ja laaksoa lähestyttäessä saimme tarpoa tuoksuvassa mäntymetsikössä, johon aurinko kuitenkin mukavasti pilkotti. Se tuntuu olevan Dolomiittien ero tyypilliseen alppimiljööseen, että suurin osa reiteistä kulkee avoimilla alueilla. Alarinteissäkin on vain matalaa mäntypusikkoa tai niittyä harvahkoine puusaarekkeineen. Satojen metrien alkunousut pimeässä kuusimetsikössä eivät ole tälle alueelle tyypillisiä. Voipa olla, että oikein kunnon kesäsäiden koittaessa täytyy patikat suunnitella myös auringon suuntaa ajatellen, ettei tarvitse kuumimpaan aikaan olla porotteessa.

Takaisin järvellä. Nyt naama puhtaaksi,
että kelpaa italialaismummojen viereen bussiin.

Sääennusteet lupaavat meille nyt ainakin huomiseksi hienoa vaellussäätä, joten jonnekin mäkeen ponnistamme. Olotila paranee hetki hetkeltä ja toivomme ruokahalunkin lisääntyvän, että saisi energiaa. Onneksi täällä on tarjolla kivoja pussikeittoja, joissa on eläinhahmoisia nuudelifiguureja. Motivoi einehtimään vähän huonommallakin ruokahalulla.

Enzian kasvaa korkeilla alppiniityillä. Niiden juurista tehdään
katkeroa, josta voi olla apua vaikkapa vatsatautiin.
Ei kuulemma ole kuitenkaan kovin erikoisen makuista - paikallisten mukaan.