Superhienoo Stillupissa

Stilluptalin pääty lukuisine vesiputouksineen

Eilisen pilvivaelluksen jälkeen olivat tämän päivän reissun odotukset varovaisen toiveikkaat. Jospa nyt kumminkin ilma olisi ennusteen mukaisesti kirkas ja päästäisiin taas näkemään maisemia. Matka suuntautui kohti Stilluptalia. Se on laakso, joka kulkee tämän kotivuoremme Ahornin toiselta puolelta. Laakson perällä on pienehkö patojärvi ja sinne pääsee jalkaisin, pikkubussilla tai pyörällä. Omalla autolla menevien tulee maksaa tietulli, ja maksoimme mekin sen bussikyydin hinnassa.

Tältä näytti etenemissuuntamme aamulla, kun noustiin bussista.
Tiemme kulki järven vasenta reunaa.

Vaikka Stilluptal onkin lyhyin Zillertaliin poikittaisesti tulevista vesiväylistä eli "krunneista" on silläkin mittaa pohjukkaansa asti niin paljon, että päätimme mennä alkumatkan pikkubussissa. Laakson alku on kapea suppilo, jossa kasvaa kuusimetsää. Mitä ylemmäs mennään sitä avarammaksi näkymät käyvät ja laakso avautuu ensin patojärveksi ja sen jälkeen upeaksi alppilaidunnäkymäksi. Parikymmentä minuuttia ajettuaan bussi jätti meidät patojärven rannalle, josta jatkoimme matkaa jalan. Nyt olimme n.1100 m:n korkeudessa. Osa matkustajista ajeli päätepisteelle Grünewand-hüttelle asti, mutta nämä hullut suomalaiset päättivät senkin etapin tehdä marssimalla. Vajaa puolitoista tuntia marssittuamme välillä valokuvaten olimme tulleet n. 8km matkan lievää ylämäkeä rauhallista pikkutietä pitkin.

Tällä laitumella ei ollut karjaa.
Kaikki kellokaulat olivat ylhäällä rinteessä tuottamassa maitoa ja liukumiinoja

Etenimme siis kohti laakson pohjukkaa, joka läheni askel askeleelta. Nousua oli alkumatkasta vain n. 300m, joten niin pitkällä matkalla se tuskin tuntuikaan ylämäeltä. Ohitimme patojärven ja laitumet kunnes saavuimme Grünewand-hüttelle n. 1400m.

Laakson pohja lähenee


Välietappimme Grünewand-hütte n. 1400m

Tässä ollaan jo noustu muutama sata metriä

Sen jälkeen oli perustyö tehty ja varsinainen mäen nouseminen saattoi alkaa. Kohteenamme oli Kasseler-hütte n. 2200m. Tämä viimeinen nousu tehtiin 1½ tunnissa ja mukavan avonaisessa maastossa. Polku oli kiva. Sopivasti suuria kiviä ikään kuin askelmina ja sik-sak oli sopivan loiva. Ihaninta tietty olivat ne upeat maisemat, joita sai pysähtyä ihailemaan. Se on opittu, että pysähdy ennen kuin katsot ympärillesi.

Tänään näki patikointikaverin selän lisäksi myös takana olevat maisemat.

Kasseler-hütte 2178m

Jatkosarjaa eväskuvistamme ei ole päivitetty moneen päivään.

Hüttelle saavuttuamme nautimme omat eväämme ja kävimme sitten terassilla kahvilla ja kakulla. Jos olisi ollut tosi vaeltaja, olisi voinut jatkaa siitä vielä eteenpäin ja tehdä kierroksen Berliner höhenwegillä. Mutta me olemme vielä noviiseja ja lähdimme lompsimaan alamäkeen samaa reittiä takaisin.

Janoisille ja nälkäisille vaeltajille menevät tuotteet toimitetaan tavarahisseillä
niille hüteille, joille ei mene tietä. Kasseler-hütte hissilinjan yläpäässä, näkymättömissä.

Takaisin bussipysäkillä olimme seitsemän tuntia sen jälkeen kun bussista oli noustu. Miettikääpä, arvon lukijat, missä kävelisitte kotimaisemissanne seitsemän tuntia ilman, että ajan kulua erityisemmin ajattelee? Kyllä nämä olosuhteet saavat kenestä tahansa esiin uusia voimia.

Vielä viime silmäys taaksepäin ennen kuin palaamme bussin lähtöpaikalle.


Eiku, tämä oli se viimeinen silmäys. Patojärvineen.

Stilluptal on kuin jyrkkäreunainen rotko, jonka pohjalla on muutama sata metriä tasaista maata. Rotkojen reunalta 3000m:n korkeudesta kohisee mahtavia vesiputouksia ja niiden kohina luo äänimaiseman koko vaellukselle. Vesi tulee jäätiköistä sulavesinä ja ilman patojärviä, joita on Zillertalin ympärillä useita, olisi tulvat edelleen laaksolaisten riesana. Vesivoiman valjastaminen näkyy itse Zillertalissa rumina voimalinjoina, mutta ovat kai välttämätön esteettinen haitta.

Tästä hahmottaa hieman paikallista vesivoimasysteemiä.
Stillup on toinen patojärvi oikealta.
Jäätikköjärvi, jossa olimme taannoin on oikeanpuoleisin.

Kotiväki Kemistä soitti ja oli huolissaan, että onko meistä enää jäljellä muuta kuin luu ja nahka. Äiti ei taida tiedostaa, että keneltä nämä liikkumisgeenit on peritty. Älkääs huolehtiko. Vyö kiristää ihan lomalaiselle kuuluvaan malliin. Mutta liikutaan sitten kotona ylimääräiset lomakilot pois!