Harva meistä on rautaa

Tuppaa jo naurattamaan, mutta takana oli kolme tuntia tuskaa ja kärsimystä

Vaikka parhaansa on täällä tänäänkin yritetty. Nimittäin tänään vuokrasimme pyörät. Paikallisesta pyöräliikkeestä haimme 24-vaihteiset Cube-merkkiset "urheilupyörät" kuten liike nimitti pyöriä. Hyvät oli pyörät.

Tässä ne vielä naureskeli ottavansa turisteilta rahat pois helpolla. Hymy hyytyi.

Reittisuunnitelma oli aamulla yhdeksän jälkeen lähdettäessä vielä vähän auki, mutta mielessä kaihersi Zillertaler Höhenweg. Kuulemma hieno reitti, josta on hienot maisemat eli se olisi kiva ajaa. Siinä on vain yksi Mutta. Höhenweg kulkee Schwendberg-nimisellä vuorella noin 2100 metrin korkeudessa. Eli 1500 metriä korkeammalla kuin tämä meidän kylämme. Höhenweg on yksi paikallisista nähtävyyksistä ja se on autoilijoille maksulinen reitti, mutta pyöräilijät saavat rääkätä itseään ilmaiseksi.

Ajoimme ensin jokivartta pitkin viereiseen Hippachin kylään, josta tie kohti Höhenwegiä lähti nousemaan. Lähdimme matkaan ennakkoluulottomasti, mutta alku oli vähintäänkin tuskallinen. Ajoa noin 100 metriä ja sen jälkeen tien sivuun haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla.

Hikinuljaska. Happi ei ehdi keuhkoihin saakka
ja sydän tykkäisi tulla ulos ropasta katsomaan maisemia. Pyöräily on kivaa.

Maitohapot repi roppaa riekaleiksi ja lomahymy oli koetuksella. Pakon edessä ihminen keksii asioita. Jane sanoi, että nousuvauhti enintään 5km tunnissa ja näin tehtiin. Kas kummaa, homma alkoi toimia vaikka ei tuonkaan jälkeen todellakaan noustessa lauleskeltu. Pienimmillä vaihteilla kävelyvauhtia etenimme ja aivan järkyttävää nousua koko ajan. Veren maku oli suussa, mutta tuolloin oli jo sen verran ajettu, että päätimme mennä maaliin saakka. Ja jos kunto loppuu niin alas pääsee helpommin, kun käännämme vaan keulan alamäkeen.

Upeat maisemat antoi voimaa jaksaa.

Mutta niin se vaan matka taittui ja jossakin vaiheessa tuntui, että tähän pystymme. Autoilijat kannustivat näyttämällä "voitonmerkkiä" tai nostamalla peukkua pystyyn. Vai oliko se keskisormi, emme tiedä, kun hiki silmissä samensi näkökykyä.

Ei ollut kovin suurta vaaraa ajautua kaarteessa ulos ainakaan suuren nopeuden vuoksi.

Lohdutimme toisiamme toteamalle, että ei tämä voi loputtomiin kestää ja näin se olikin. Reilun kolmen tunnin totaalisen punnertamisen jälkeen saavuimme "maaliin" eli reitin korkeimmalle kohdalle Jausenstation Melchbodenille. Olimme nousseet noin 1500 metriä kolmessa tunnissa ja matkamittari näytti, että mutkittelevaa nousua oli ajettu kilometreissä reilut 15. Matkan aikana näimme muuten vain yhden pyöräilijän ja hänellä ei ollut lenkkarit jalassa ja lippis väärinpäin päässä kuten meillä vaan täydelliset pyöräilijän varusteet.

Sitten oli palkansaannin aika. Eli ne maisemat. Tosin vasta ruokailun jälkeen, sillä söimme Melchbodenilla. Aivan upeat maisemat. Ei voi sanoin kuvailla eikä kuvat riitä kertomaan. Emme siis yritä. Ruokaillessamme ranskalainen pariskunta tutki pitkään pyöriämme ravintolan ulkopuolella ja tulivat sitten kyselemään meiltä, että olemmeko tulleet pyörillä ylös. En tiedä mistä he tiesivät meidät pyöräilijöiksi. Johtuisiko kuivuvista vaatteista penkkiemme selkänojilla ja kärsivistä ilmeistä?

Katselimme vähän aikaa rinteeltä lähteviä riippuliitäjiä, mutta alashan sieltäkin piti lähteä ja sitten pääsimme ajamaan sen kehutun "Höhenwegin". Ei sitä turhaan ole kehuttu. Pysähtelimme vähän väliä katselemaan maisemia.

Kyllä sitä sitten kelpasi kaiken tuskan jälkeen.
Kuva ei tee oikeutta. Kannattaa tulla kattomaan itse!

Nautimme ajatuksesta, että tässä sitä nyt vaan lasketellaan loihakkaasti Zellin kylään minne reitti laskee, mutta eihän se niin mene. Ensimmäinen itku tuli, kun reitti meni toiselle vuorelle kurun kautta ja jouduimme yllättäen nousemaan jälleen jonkin sata metriä jyrkkään ylämäkeen. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, joten siitä vaan reidet töihin. Oli kivaa. Pääsimme ylös ja loppu oli mukavaa laskua.

Kourat koetuksella jarrukahvoissa

Paitsi että ei ollut, sillä lasku oli myös noin 15km pitkä ja se kesti reilut kolme varttia. Ei tarvinnut polkea, mutta kädet olivat koetuksella. Voimakas noja käsiin ja kova jarrutus viiden metrin välein. Kelpaa kokeilla.

'
Turun Puistokadulla matkalla töihin.

Zellin kylä oli tervetullut ja nautimme virvoitusjuomat ravintolassa joen rannalla. Sen jälkeen poljimme takaisin Mayrhofeniin tasamaata pitkin ja nautiskelimme upeista maisemista Zillertalissa kauniina ja etenkin kuumana kesäpäivänä. Aika raaka pyöräreissu, mutta silti aivan perhanan hieno. Hinta? Kirjoitimme tämän seisaaltaan.

Tässä vuorikierroksemme. Koko reissun pituus oli yhteensä vain noin 45 km,
 josta reilu kolmannes todella raakaa nousua.