Pilvipatikka Schlickin suunnassa

Reitti: Fulpmes/Plöven (n.1000m)- Schlickeralm (1640m) -Sennjochhütte (2225m)- Knappenhütte (1750m)-Pfurtschellshöfen(1300m)-Neustift

Niin...möööh! Ei ne Jaaskaritkaan oikeestaan tienneet
minne olisi kannattanut suunnistaa

Tämän päivän patikkaa mietittiin kuumeisesti eilisen kämppäpäivän aikana. Minne lähteä, kun vuorelle tekee mieli, mutta sää saattaa olla mitä tahansa? Kohteeksi valikoitui jo kerran tutuksi tullut Schlick-laakso sekä sen ja Stubaitalin välinen vuori, jonka yli oli tarkoitus nousta ja laskeutua takaisin kotikylään.

Suhteellisen kosteaa oli ensimmäinen tunti.

Matka alkoi pienellä bussiosuudella Fulpmesiin. Lykkäsimme lähtöä tunnilla, sillä aamu oli todella synkän näköinen ja ennuste lupasi aavistuksen parempaa päivän mittaan. Lähdimme metsäteitä ja polkua pitkin kohti Schlickeralmia, jonne tuli nousua 600m. Almilla nautimme Kaiserschmarrin puoliksi sekä kahvit. Sinä aikana ehti sataa vettä sekä alkaa paistaa. Olipa kiva lähteä lähteä taivaltamaan eteenpäin kohti Sennjochhütteä, kun aurinko paistoi ja lämmitti. Hetken.

Kreuzjochin hissiasema ensin ja 15s kuluttua.
Pilvet nousevat todella nopeasti.

Pilviseinämä alkoi lähestyä takaamme laakson suulta päin. Eipä aikaakaan, kun näkymät olivat nollassa ja aurinko oli muisto vain. No, pilvenherra oli leikillisellä tuulella ja kohta taas avasi näkymiä. Toisen 600m noustuamme saavutimme Sennjohchütten. Nousu oli muutamassa kohdassa ikävintä sorttia eli jyrkkää laskettelurinteen pohjaa. Hissilinjat oli aika mukavasti naamioituna lehmälaitumina, mutta kyllä nuo koneistot ja tolpat aika karun näköisiä ovat muuten kauniissa maisemissa.

Sennjochhüttellä nautimme kevyen lounaan.

Taas ollaan 'jochlilla', eli nähdään Stubaitalin suuntaan...

...käännös 90 astetta vasempaan näkyy itse harjanne eteen päin.
Stubaitalista nostaa pilveä, mutta se ei etene Schliktaliin...

...ja sitten taas 90 asteen käännös ja nähdään Kalkkögelit Schlicktalin takaseinänä.

Lähdimme laskeutumaan harjanteelta ensin kohti Knappenhütteniä, joka oli vain välietappi. Siellä ei ole ollut pariin kesään mitään toimintaa. Seuraava alaetappimme oli Pfurtschell (1300m), jonka kautta laskeuduimme laakson tasalle.

Vaellusreitit menevät silloin tällöin suomalaisittain häkellyttävän
suoraan läpi ihmisten pihojen. Tässä ollaan Pfurtschelissä.

Tulihan se tilattu aurinkokin!
Fleecet ja lahkeet pitkästä aikaa reppuun.
Taas kannattaa olla Stubaitalissa!

Tänään oli taas lentokelit

Siinä sama kaveri loppuhuollossa.
Lähtisitkö istumaan 2km korkeuteen tuohon selkäreppuun?
Ihmettelimme minkä vuoksi isäntä oli niin tarkka narujen järjestyksestä?
Ei kai sillä niin väliä luulisi olevan?

Kauas pilvet karkaavat

2. kerroksesta on täälläkin paremmat maisemat

Yksi mielenkiintoisimmista ajankuluista täällä on seurata pilvien liikkumista laaksojen yllä. Osittain se tietysti liittyy aktiiviseen patikkaharrastukseemme, mutta on pilvien tiirailu muutenkin ihan hauskaa, sillä niin erikoisia pilvimuodostelmia ja pilvien liikkeitä täällä näkee ainakin suomalaisin silmin. Voisi ehkä luulla, ettei täällä ole paljoa tekemistä, mutta päätelmä olisi perin väärä. Me elämme hyvinkin kiireistä lomalaisten elämää, mutta välillä ehtii aina tuota parvekemeteorologin hommaakin hoitamaan.

Etenkin säiden ja lämpötilojen voimakkaasti vaihdellessa on mukava seurata pilvimassojen touhuja. Päälaakso saattaa aamulla olla aivan pilvetön ja kirkas, mutta pienemmistä sivulaaksoista pukkaa sitten paksua pilvimassaa suurempaan laaksoon. Haus Arthon parvekemeteorologit ovat päätelleet, että pilvillä ei ole tilaa olla pikkulaaksossa, koska vesiputousten johdosta siellä syntyy koko ajan lisää pilvihöyryä (uusi meteorologinen termi), joka sitten purkautuu suurempaan ja tilavampaan laaksoon lämpötilan kohotessa. Ei se meteorologin homma ole tuon vaikeampaa.

Yhtä varmaa kuin bussin tulo on myöskin "pysäkkitarkastaja"
Simban tervehdyskäynti kyydin odottajien luokse

Patikointiin voimakkaasti muuttuva pilvien määrä laaksojen yllä tuo sitten ihan omat jännityksen kohteensa. Välillä tulee pettymyksiä, kun pilvet peittävät kaiken näkyvyyden ja välillä upeita yllätyksiä, kun kiipeät rinnettä sumussa tai pilvimassan sisällä ylöspäin ja yhtäkkiä oletkin pilvien yläpuolella. Sinitaivas hohtaa ja aurinko paistaa kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Minne ne pilvet karkasivat? Eivät minnekään, sillä ne ovat alapuolellasi. Uskomattoman hieno tunne. Olet ihan kirjaimellisesti noussut 2. kerrokseen kävellen! Juuri tuolla tavalla meille kävi eilen tiistaina patikkareissullamme.

Elfer aamulla Fulpmesista kuvattuna

Menimme aamubussilla Fulpmesin kylään (940 metrin korkeudessa) noin kuuden kilometrin päähän Neustiftista. Aurinko paistoi laaksossa, mutta paikoin rinteiden tuntumassa oli koristeellisen näköisiä pilvenhattaroita. Ihan kuin vuorilla olisi ollut balettitanssijan tutu ympärillään. Fulpmesin Plövenin kaupunginosasta lähdimme nousemaan patikkareittiä, joka johti ensin Pfarrachalmille 1750 metriin. Ei mennyt kauaakaan kun huomasimme rämpivämme juuri tuollaisen "koristeellisen" pilven keskellä. No, se oli välttämätöntä, sillä toive eli, että pääsisimme pilvikerroksen yläpuolelle. Ehkä noin tunnin nousun jälkeen tapahtui tuo taivaan aukeaminen, kun pilvet jäivät alapuolellemme ja aurinko paistoi sinitaivaalta. Hymy oli herkässä.

Tuon pilven läpi äskettäin kiipesimme.
Nyt ollaan n. 1500 metrin korkeudessa.

Kaikesta kiireestä huolimatta piti hetkeksi oikein
istahtaa persiilleen ihmettelemään maisemia

Vihreät laaksokuvat ovat kauniita,
mutta on tuossakin oma viehätyksensä

Almin jälkeen jatkoimme vielä eteen- ja ylöspäin noin 2000 metrissä sijaitsevalle Halsl-nimiselle harjanteelle, josta oli mukavat näkymät aina Inntaliin saakka. Täällä monta päivää vallinnut viiltävän kylmä ja kova tuuli, joka huipulla ja harjanteella on todella armoton, pakotti pian takaisin alemmas rinteen suojaan. Halsilta laskeuduimme ensin samaa reittiä jonkin matkaa takaisin, jonka jälkeen lähdimme kulkemaan mukavaa maisemareittiä kohti kotikyläämme. Marchreisenspitzin reunustaa kulkeva maisemareitti, Gloatsteig, noudatti melko tasaisesti noin 1800 metrin korkeuskäyrää, ja kuten aiemmin on todettu, niin tuollaiset polut ovat meidän lempireittejämme.

Gloatsteig näkyy kuvan alaosassa pienenä kaltevana viiltona

Halslilla pistäytymisen aikana pilvet olivat karaneet Stubaitalin yltä lopullisesti ja maisema näyttäytyi meille pilvettömänä, aurinkoisena ja kauniina. Ei tarvitse olla edes parvekemeteorologin pätevyyttä, kun päätteli pilvien katoamisen johtuvan juuri siitä reippaasta tuulenvireestä yläilmoissa.

Schlick-laakso järvineen. Keskellä kuvaa Schlicker Alm,

jonne saavumme yläpuolelta Gloatsteigilta.

Lehmänkellojen kuuluminen on varma merkki almin läheisyydestä.
Tällä almilla oli mahdollisuus vierailla juustolassa.
Me tyydyimme vain nautiskelemaan helunoiden annista.

Paluureitin varrelle osui mahtava Schlicker Alm, joka nimensä mukaisesti sijaitsee Schlick-laaksossa. Alm on suosittu vaelluskohde niille, jotka eivät halua liikaa rehkiä. He nousevat Schlickbahnin hissin väliasemalle Fronebeniin ja kävelevät loivaa tietä kauniissa maalaismaisemassa almille. Me nautimme almilla "jausenia" eli evästä. Tilasimme tirolilaiseen tyyliin kootun lautasen, jolla pikku hiuka lähti perusteellisesti.

Oli meillä omatkin eväät, mutta tuollainen nautittiin almilla välipalaksi.
Herkkua on siinä monenlaista.

Matkalla Galtalmille Jane näyttää, millä korkeudella äsken olimme
Gloatsteigilla, kun kuva Schlick-laaksosta näpättiin.
Karttakeppi jäi Suomeen, joten ei ylettynyt ihan tarpeeksi korkealle.

Seuraava paluumatkan etappi oli Galtalm, jonne Schlicker Almilla lounastaneilla on juuri sopiva matka sulatella vatsaa ennen jälkkäriä. Me kuitenkin ohitimme paikan ja lähdimme jyrkkään alamäkeen metsän halki kohti Vergör-jausenstationia. Siitä vielä parisataa metriä alaspäin, niin tupsahdimme laaksoon Gröbenhofin viereen, joka kuulunee Medrazin kylään ja sijaitsee Neustiftin ja Fulpmesin välissä. Kuvaavaa ehkä tälle patikointiharrastukselle täällä on, että onnittelimme siinä vaiheessa itseämme hyvästä patikasta. Olimme ajatuksissamme jo perillä ja homma oli ohi. Kotikylään oli kuitenkin vielä matkaa viisi kilometriä, mutta se on tasamaata kaunista Stubaitalin laaksonpohjaa pitkin, joten se "ei ole enää mitään". Ei tullut mieleenkään käyttää bussia, joten siitä vaan vaelluskenkä liikkeelle.

Ohhoh! Tulikin ihan täysi poutapäivä,
vaikka varauduttiin iltapäivällä alkavaan sateeseen.
Vastapäätä Serles-vuori, joka myös on tarkoitus valloittaa.

Joskus joku kysyy, että kuinka pitkiä nuo patikkareissumme ovat kilometreissä. Sitä on vaikea laskea tarkasti eikä se ole tuntunut tarpeelliselta. Eilen illalla Tollo Peloton innostui ja laski Kompassin vaelluskartasta sen omalla mittakaavaviivaimella päivän aikana kulkemaamme matkaa. Ihan tarkasti sitä ei pysty laskemaan, mutta noin 22-23 kilometriä oli reittimme pituus eilen kahdeksan tunnin aikana. Nousuja ja laskuja tuli molempia noin 1300 metriä. Tuon reissun jälkeen oli mukava potkaista vaelluskengät pois jalasta ja istuskella kotiparvekkeella ihmettelemässä pilvimassojen liikkeitä Stubaitalin yllä. Se on mielenkiintoista puuhaa.

Nättiä paluumatkaa kotikyläämme 5 km.
Ei täällä tarvitse välttämättä nousta
korkealle nähdäkseen kauniita maisemia.

Pikkukävelyitä

Näin jyrkillä niityillä heinänteko on käsityötä

Eilisen päivän vaelluksen ideana oli käydä vähän lyhyempi reissu ja tulla iltapäiväksi kämpille lököilemään. Aamukin aloitettiin kiireettömästi, joten vasta yhdeksän maissa olimme Mildersissä nousureitin alapäässä. Neustift on laajalle levinnyt kaupunki, jolla on useita kyläkeskuksia. Me asumme Neustift Dorfissa (=kylä). Milders on samaan kaupunkiin kuuluva kyläkeskittymä vajaan parin kilometrin päässä meiltä.

Vaelluksen kohde oli Mildersin kohdalla reilun 1800m:n korkeudessa oleva Brandstatt Alm, jossa tavoitteena oli nauttia lounas. Nyt oli päätetty, että mitään isompaa kierrosta tai huipun valloitusta ei tällä kertaa tehdä. Ja olihan tuo 800 metrinkin jyrkkä nousu ja lasku ihan kelpo aamujumppa.

Milders 1500 metrin korkeudesta.
Neustift jää vasemman puolen vuoren rinteen taakse

Brandstatt Almille menee perille asti hyväkuntoinen metsäautotie. Halusimme välttää tietä pitkin talsimista ja vaihtoehtona oli erittäin jyrkkä pakerrus metsän ja heinäpeltojen yli. Alkumatkasta polku lähes katosi hakkuuaukion vallanneiden vadelmapensaiden alle. Vatut eivät olleet vielä kypsiä, joten ei saanut niidenkään syömisestä veruketta pysähtyä hengästyttävässä nousussa. Onneksi vattupensaat jäivät alarinteeseen, sillä shortsit jalassa ei ole erityisen miellyttävää kulkea tihessä kasvillisuudessa. Heinää kasvavien ketojen ja niittyjen läpi kulkiessa tulee muistutettua itseänsä illan punkkisyynistä. Niitä pirulaisia kun on täälläkin paratiisissa.

Brandstatt Alm 1810m

Ensimmäinen tunti kului puuskutuksen ja hienkuivailun merkeissä. Mutta niinpä sitten olimmekin jo välietappimme Auffang Almin (1620m) pihassa. Kartan mukaan vaelluspolku jatkui siitä jyrkästi ylärinteeseen vielä parisataa korkeusmetriä kohti kohdettamme. Keltaiset viitat sen sijaan opastivat kulun tielle ja tottelimme viitoitusta. Harmitti hieman, sillä olimme kuitenkin joutuneet tien tallaajiksi. Tiesimme polun varmasti jossain lähellä menevän, mutta emme tohtineet lähteä sitä haeskelemaan, ettei tulisi turhaa pummia. No, sujuihan se kävely vaihteeksi tielläkin. Tähän asti olemme saaneet käyttöömme hyvät vaelluskartat, jotka ovat vähintään tarkkuutta 1: 25 000. Täällä olemme joutuneet tyytymään Berliinistä hankittuun karttaan, joka on kylläkin taattua Kompass-laatua, mutta tarkkuudeltaan vain 1:50 000. Luotimme siihen, että täältä paikan päältä saamme tarkan kartan, mutta kylän kaikki karttoja kauppaavat liikkeet myyvät täsmälleen samaa versiota, mikä meillä jo on.

Almin jääkaappi

Olimme Brandstatt Almin ensimmäiset asiakkaat ja henkilökunnalle taisi tulla kiire laittaa padat porisemaan. Meillä ei ollut mitään hoppua, sillä aurinko lämmitti ja nälkää oli hyvä vielä kasvattaa. Oikein himohaikkerit olisivat jatkaneet matkaa vielä ylöspäin Seblasspitzelle 2500m tai Brennerspitzelle 2900m.

Kyllä tätä ennen nälkää kannattikin kasvattaa.
Vihreän salaatin osuus onneksi on vähän pienempi.

Lounaan jälkeen lähdimme alamäkeen ja kuinka ollakaan: tuolta yläsuunnasta olikin opastus sille reitille, jota Auffang Almilla turhaan haimme. Pääsimme siis nopeinta tietä alas Mildersiin eikä laskeutumiseen mennyt aikaa kuin kolme varttia. Laaksoon päästyämme alkoi tihkuttaa hieman vettä. Reipas marssi kanavan vartta kulkevaa kevyenliikenteenväylää kämpille Neustiftiin oli sähäkkä lopetus lounaskävelyllemme. Totesimme taas, että ei täällä vuorilla tunnissa eikä parissakaan saa mitään reissua tehtyä. Meilläkin aikaa kului lounaineen yli neljä tuntia.

Tässä loma-asuntomme Haus Artho. Erittäin mukava huoneisto ja iso parveke
Tänne on retken jälkeen mukava palata.

Tänään oli palauttavan laaksokäveleskelyn aika. Sateisen yön jälkeen pilvet olivat alhaalla ja tiedossa oli sadetta päivän mittaankin. Kävelimme vuolaasti virtaavan Ruetz-joen vierustaa ja vehreiden maalaisniittyjen halki kohti Fulpmesin kaupunkia. Kamera unohtui harmillisesti kotiin, mutta pitää käydä uusimassa reissu myöhemmin. Fulpmesin kirkkoa vastapäätä nautimme kakkukahvit ja palasimme samaa reittiä. Tuli opeteltua Stubaitalin eri kylien nimiä ja bongailtua uusien vaellusreittien alkupisteitä.