Stubaier Höhenweg

 Stubaitalin päädyssä sunnuntaina

Sunnuntaina kävimme kulkemassa vaihteeksi kahdestaan pätkän Stubaier Höhenwegiä Dresdnerhütten ja Sulzenauhütten välillä. Olemme tehneet saman reitin toisin päin neljä vuotta sitten, mutta huomattavasti huonommassa säässä kuin tällä kertaa. Reitti on luokiteltu mustaksi eli vaikeaksi, mutta muistimme sen vaikeammaksi ja hurjemmaksi kuin se sitten olikaan. Ilmeisesti on niin, että kokemuksen myötä tiukan näköiset paikat eivät tunnu enää  niin pelottavilta. Kahdeksan kesän siedätyshoito on ehkä auttanut jotain.

 Dresdnerhütte

Vaeltaja arvostaa näitä Stubaitalin bussiyhteyksiä, jotka kulkevat puolen tunnin välein aina Innsbruckista laakson päätyyn Mutterbergalmille ja päinvastoin. Ostimme viikon bussilipun, jolla pääsee rajattomasti ajelemaan kylämme ja laakson päädyn väliä. Se maksoi 17,60€ ja todella haukkui hintansa. Yhdensuuntainen matka nimittäin maksaa samalle välille 4,40€/hlö. 

Sunnuntaina siis ajelimme laakson päätyyn, ohitimme hissiaseman ja lähdimme sen kupeesta nousemaan polkua pitkin ensimmäisen väliaseman tasalle. Polku oli helppo ja ihan nättiä maisemaa, jos yläpuolella kulkevien hissien varjot jätti huomioimatta.

 Miksiköhän emme tykkää patikoida laskettelualueilla?

Tuon ensimmäisen nousun jälkeen kolahti alppinummien sijasta näkymiin ruma näkymä. Entisestäänkin karut hissien vallitsemat maisemat oli myllätty vielä uuden hissiterminaalin rakennustöillä. Tämä haluttiin ohittaa vauhdilla, joten kiiruhdimme kohti Peiljochiin menevää polkua.

 Itse reitti ja maisemat eivät alkuosiltaan olleet lomamme kauniimpia kokonaisuutena, mutta aiemmalla kerralla näkemättä jääneet maisemat houkuttelivat. Päästyämme jochille ja hissihässäkän jäätyä taakse alkoi upeat näkymät! Varsinkin kun päivä oli taas aurinkoinen ja kaunis. Wunderschön!

Peiljochilla reitti kulkee kapealla harjanteella

 Neljä vuotta sitten tämä kivikko oli lumen peittämä

 Peiljochilta on mukavat maisemat

 Blaue Lacke

Lampaat olivat menneet juomaan porukalla

 Sulzenauhütte

Ihan vaivihkaa on myös lomamme viimeinen viikko päässyt pyörähtämään käyntiin. Onneksi tänne on luvattu edelleen kaunista ja lämmintä kesäsäätä, joten muutamia patikkareissuja on vielä edessä.

 Hurjapäät, joita arvosteli laskeutumispaikalla...

..erittäin asiantunteva raati!

Maanantaina pyörimme Tirolin urheilukaupoissa ja K:n ostoskoriin jäi tällaiset.

 Patikointiharrastus jatkunee siis tulevinakin vuosina.

Stubaier Höhenwegillä

Aurinko perhana!
Hauska tavata vanha tuttu!

Blogissamme on kesän aikana tainnut olla kuva tai pari, jossa Alpit esiintyvät kauneimmillaan. On sinitaivasta, auringon paistetta, upeita vuoria, alppiniittyjä loistavine kukkineen ja vaeltajia t-paidoissaan ja shortseissaan. Ihan katalogimaisemia. Nyt tulee tyystin erilaista. Täällä on satanut pari viime päivää ja muutenkin ollut todella kylmä. Siis TODELLA KYLMÄ. Aamulla varhain ja iltaisin ei ole ollut montaa lämpöastetta ja päivälläkään lämpötila ei ole noussut juuri yli kymmenen. Kahden sadepäivän aikana patikointikuume oli noussut kuitenkin sellaisiin lukemiin, että tänä aamuna lähdettiin reissuun vaikka tiedettiin kohtaavamme ehkä lumiset olosuhteet. Toisaalta tänään oli luvattu poutaa ja sikäli oli mukavampi lähteä vuorille.

Ei täällä säätä auta murehtia tai muuttuu tällaiseksi.

Stubaitalia ympäröivillä vuorilla kulkee Stubaier Höhenweg. Olemme aiemmin kertoneet, että sen varrella sijaitsevilla hütteillä majoittuvat ne todelliset vaeltajalegendat, jotka kulkevat päivästä toiseen korkealla. Höhenweg on suosittu reitti, johon kuuluu kahdeksan hütteä ja näiden väliä voi kulkea päiväpatikkoina ja yöpyä aina seuraavalla hüttellä. Pari reittiä on lyhyempää, mutta useimmat kestävät oikeasti koko päivän eikä ole mahdollista nousta tai laskeutua alas laaksoon itse reitin lisäksi.

Olimme ennen tätä aamua tehneet päiväpatikoita viidelle näistä hütteistä. Tänään suuntasimme aamubussilla kohti Stubaitalin pohjukkaa ja Sulzenau Hütteä. Nimikkopysäkiltä nousimme ensin Sulzenaualmille ja sen jälkeen itse hüttelle puolessatoista tunnissa. Nipistimme opasteen antamasta aika-arviosta puoli tuntia. Mukavaa ja tosi loivaa nousua, koska nousumetrejä kertyi vain vajaat 600.

Saman tyyppinen alm kuin Regensburger Hüttelle kiivetessä,
mutta pienempi ja vielä kauniimpi.
Sulzenau Hütte kraatterin yläreunassa.

Tuolta tulimme

Sulzenau Hüttellä pidimme palaveria ja päätimme lähteä yrittämään yhtä Höhenwegin päiväetappia eli kohteestamme Dresdner Hüttelle, koska emme olleet vielä kulkeneet yhtään legendojen päiväreittiä. Tahtoo legendaksi. Opaste arvioi kulkuajaksi kolme tuntia ja reitti oli merkitty mustaksi eli vaikeaksi (schwierig). Lisäkyltti kertoi, että "nur für Geübte", vain edistyneille. Vähän arvelutti sään ja lumen vuoksi, mutta K jutteli yhden isännän kanssa, joka tuli ko. reitiltä ja totesi, että "people do that". Eli Auf geht's!

Ihmettelimme hiukan, että miten tuohon matkaan voi tuhlata kolme tuntia,
mutta sekin selvisi reitin aikana.

Ihan ihmisten kuljettava reitti se kuitenkin oli vaikkakin erittäin kivinen ja liukas lumen vuoksi. Pilvet makasivat todella alhaalla eikä tarvinnut pysähtyä kiikaroimaan mitään. Muutamassa kohdassa polku oli niin kapea, että se oli varmistettu vaijereilla ja olipa yhdessä kohdassa kiveen hakattu metalliset askelhyllyt, joiden alapuolella oli piiiitkä pudotus. Janella oli erityistä jännitystä, kun hänen vaelluskenkänsä pohjat ovat täällä kuluneet ihan tasaisiksi, mutta uudet on jo hankittu Innsbruckista ja ne ovat vielä sisäänajovaiheessa.

Tuossa ei mahtunut tanssimaan Zillertalin polkkaa
kolme askelta sivulle ja pari pyörähdystä

Kaikenlaista näillä reiteillä näkee ja olemme yrittäneet varautua lähes kaikkeen. Synnytykseen Stubaier Höhenwegillä emme kuitenkaan olleet varautuneet. No, emme me ihan itse synnytyksessä olleet mukana, mutta varmuudella voi sanoa, että emme montaa minuuttia myöhästyneet.

Vastasyntynyt karitsa ja emo, joka nuoli jälkikasvuaan puhtaaksi verestä
ja yritti houkutella tätä ensimmäiseen ruokailuun.
Emokin valui vielä verta.

Sieltä sitä vielä tullaan vanhoilla lipsuvilla kengillä.
Pipo ei muuten ollut yhtään liikaa.

K asettaa Jaaskarien kiven yhden steinmandlin päälle.
Kivien määrästä päätellen emme ole ensimmäisiä tällä reitillä.
Huomasit varmaan, että oranssi hikipyyhe on vaihtunut siniseen reissun aikana.

Tervetuloa heinäkuiseen Itävaltaan!
Reitin korkein kohta Peiljoch 2676 metrissä.

Ennen laskeutumista mentiin vielä aika kapealle harjanteelle

Niin sekin matka taittui ja pääsimme Dresdner Hüttelle parissa tunnissa. Opaste arvioi kulkuajaksi kolme tuntia. Oli kiva fiilis vaikka ei juuri mitään muuta kuin lunta ja pilviä nähtykään. Hyvä liikuntasuoritus tuli tehtyä lumisilla vuorilla. Tällä kertaa katalogikuvat jäivät odottamaan tulevia reissuja, mutta ehkäpä niitäkin vielä tulee. Nousumetrejä meille tuli tänään reilut 1100 ja laskua vähän vähemmän. Sulzenau Hütte-nimiseltä bussipysäkiltä ehdimme kohteeseemme Dresdner Hüttelle tasan neljässä tunnissa. Sieltä laskeuduimme vielä alas laaksoon noin 600m ja palasimme bussilla Neustiftiin tyytyväisinä. Olimme olleet todellisten vaeltajalegendojen reitillä onnistuneesti. Sen vuoksi palkitsimme itsemme tuhdilla vaeltajan lounaalla Dresdner Hüttellä.

Hütte näkyy jo!

Bauernschmaus. Jos menussa annoksen kohdalla mainitaan sana "Bauern"
niin varmuudella et saa mitään kikkailuruokaa.
Speckknödel, bratwurstia, pari pihviä ja hapankaalia.

Tänään muuten oli alhaalla Mutterbergalmin bussipysäkillä patikan päättyessä kuusi lämpöastetta. Ylhäällä Top of Tirolin näköalatasanteella oli pakkasta.

Hütte näkyy jo lähempänä!
Vai näkyykö?

Top of Tyrol

Lumikenttien kutsu kuului.

K. Amundsen

Eilen vietettiin päivä oikein maalikylissä eli Innsbruckissa ja luotimme Meteon ennusteeseen, että tänään lauantaina on taas otollinen keli rakkaalle harrastuksellemme patikoinnille. Oikein meni ennustus tällä kertaa ja Innsbruckin kaupoista hankimme molemmat uudet tekniset vaellushousut, joten harrastuksen tulevaisuus on siltä osin turvattu! Vanhat housut kun meinaavat jo kohta rapistua vaikka kulutus ei juuri kummoista olekaan, mutta kuluuhan se housun persus, kun ihminen päivät pitkät vaan istuu. Saimme myös varattua hotellin tämän reissun kahdelle viimeiselle yölle, kun se surkea aika sitten joskus muutaman viikon kuluttua koittaa. Selvitimme myös Innsbruckin patikkamahdollisuuksia, jos siihen mennessä ei ole sitä herkkua saanut kyllikseen.

Aamulla meillä ei ollut vielä ihan täyttä varmuutta patikkamme kohteesta, mutta täysin pilvetön ja aurinkoinen aamu sai meidät tekemään päätöksen, että tänään mennään Stubaitalin päätyyn eli jäätikölle saakka. Stubaier Gletscher oli siis kohteemme vaikka emme olleet täysin selvittäneetkään, että miten sinne ihan ylös saakka pääsee. Vaatiiko se hissien käyttöä vai pääseekö patikoimalla ihan näköalatasanteelle Top of Tyrolille saakka. No, sekin selvisi päivän aikana.

Stubaital ja Dresdner Hütte alhaalla

Bussi noukki meidät kyytiin talomme edustalta jo ennen kello kahdeksaa, joten olimme normaaliin tapaan varhain liikkeellä. Kyyti Mutterbergalmille päätepysäkille 1700 metrin korkeuteen kesti vajaa puoli tuntia ja siitä olisi päässyt kolmea eri hissiä käyttäen Top of Tyrolin näköalatasanteelle 3200 metrin korkeuteen. Mehän emme juuri hissejä käyttele, joten siitä vaan vaelluskenkää toisen eteen.

Alkunousu oli mukavaa askellusta vesiputouksen läheisyydessä

Vaikka alkureitti kulki hissilinjan alapuolella, niin sellaiseksi se oli poikkeuksellisen mukava. Polku polveili vesiputouksen tuntumassa ja hissit menivät jossakin ylhäällä omia aikojaan. Noin tunnissa saavutimme ensimmäisen kohteemme Dresdner Hütten, joka oli noin 600 metriä lähtöpistettämme korkeammalla. Oikein mukavan näköinen hütte.

Dresdnerhütte on uljas rakennus, jonka historiaa riittää reilusti yli sadan vuoden taakse. Rakennettu vuonna 1897, mutta kunnostettu ja laajennettu vuosien varrella.

Tuo reilut 600 metriä ylöspäin tunnissa on muuten muutaman vuoden patikkakokemuksellamme meille normaali nousemistahti. Riippuu tietysti aina reitistä ja siitä kuinka paljon pitää liikkua vaakasuoraan, mutta tuollainen tuntuma on ollut ja se on vahvistunut tämän reissun aikana. Tämä koskee tietysti vaan alkunousua, koska sen jälkeen alkaa nokkimistauot ja maisemien katselu, mutta reitin alussa, kun se kaikista kovin työ tehdään, niin tuon olemme huomanneet suunnilleen nopeudeksemme.

Jane sora-aavikolla ennen jäätikön reunaa

Dresdner Hütten jälkeen reitti sitten muuttuikin todella tylsäksi. Kävelimme laskettelumäkien huoltoteitä ja itse laskettelurinteitä eli näkymät olivat todella tylsät ja rumat. Kuin olisi taivaltanut valtavassa sorakuopassa, jossa on hiihtohissejä. Tosin meidän tulosuunnastamme ei muuta realistista reittivaihtoehtoa ollut, sillä päätarkoitus oli käydä Tirolin huipulla 3200 metrissä. Niin korkealla emme ole olleet koskaan aiemmin. No, lentokoneessa joskus. Onneksi ikävän näköistä osuutta kesti vain tunnin, sillä pian saavuimme viimeiselle hissiasemalle ennen itse Top of Tyrolin näköalatasannetta.

Tirolin huippu näkyy. Hissilinja johtaa näköalatasanteelle,
jonka voi tarkkaan katsoen nähdä matalammalla huipulla.
Ja tuo perhana erehdyttiin menemään hissillä.

Viimeinen hissiasema oli 2900 metrissä, joten nousua meille tuli siihen mennessä noin 1200 metriä. Siinä vaiheessa pehmenimme ja tulimme ottaneeksi viimeiselle reilulle 300 metrille hissikyydin ylös. Reitti kulki keskellä jäätikköä eikä siellä sillä hetkellä näkynyt ketään kulkijoita, joten varmuuden vuoksi päädyimme menemään hissillä ylös viimeisen pätkän. Jälkeenpäin ajatellen ihan turhaan. Oli muka vähän kiirekin, kun pilvisyyden oli luvattu lisääntyvän ja tuossa vaiheessa oli kuitenkin vielä ihan sinitaivas. Ihan siis tekosyitä ja jäi vähän kaivelemaan tuo turha hissireissu...

Ylhäältä näkee kauas

Stubain jäätikkö on laskettelijoiden käytössä pitkälle kesään asti.
Tosin ei enää näin heinäkuun puolivälissä.

Top of Tyrolin näköalatasanteelta oli sitten sellaiset näköalat kuin arvata saattaa. Näki korkealle ja kauas eikä edessä ollut juuri näköesteitä. Olimme Tirolin katolla ja korkeammalla kuin koskaan aikaisemmin. Vähän oli jo viileääkin, mutta ammattilaiset kuulemma "pelaa aina lyhyillä" eli K ei luopunut shortseista. Piti sentään pitkähihaista paitaa lisätä ja vähän takkiakin. Oli komeat maisemat.

Hymyilyttää jo. Oli muuten suhteellisen kirkasta.

Ja ihan kohta otan muna-asennon ja hujautan tämän mäen alas

Telemark hakusessa, mutta Kanttaajat siirtykää syrjään!

Takaisin tulimme sitten taas kävellen tai oikeastaan lasketellen ensimmäiset 300 metriä. Niin liukasta oli jää ja lumi ja ne elementithän ovat meille valitettavan tuttuja. Vaelluskenkä luisti hyvin alamäkeen lumessa ja jäässä ja koskaan emme ole niin nopeasti laskeutuneet 300 metriä. Suurin osa muusta alas kompuroivasta porukasta oli kai vähän tottumattomia lumeen, koska he etenivät alamäkeen "tamppaamalla" ja katselivat kummeksuen, kun lähes "laskettelimme" vaelluskengillämme vauhdilla heidän ohitseen.

Laskettelussa After Ski on kuulemma yhtä tärkeää tai
jopa tärkeämpää kuin itse suoritus.
Ihan surkean näköiset weissbierit.

Alas Dresdner Hüttelle ja bussipysäkille tulimme samaa reittiä ja reissuun tuhraantui kaikkiaan kuusi arvokasta vuorotteluvapaata tuntia. Aivan hukkaan? Nousua tuli reilut 1200 metriä ja laskua yli 1500 metriä. Itse reitti ei siis kokonaisuutena ollut häävi, mutta pakkohan tuolla Stubaier Gletscherin huipulla oli käydä ja tämä aurinkoinen lauantai oli siihen erittäin mainio päivä! Ja olivathan ne maisemat itse huipulta aika makeat.

Ei se ihan ongelmitta kuitenkaan mennyt.
Tämä oli muuten ennen weissbieriä.