Kauas pilvet karkaavat

2. kerroksesta on täälläkin paremmat maisemat

Yksi mielenkiintoisimmista ajankuluista täällä on seurata pilvien liikkumista laaksojen yllä. Osittain se tietysti liittyy aktiiviseen patikkaharrastukseemme, mutta on pilvien tiirailu muutenkin ihan hauskaa, sillä niin erikoisia pilvimuodostelmia ja pilvien liikkeitä täällä näkee ainakin suomalaisin silmin. Voisi ehkä luulla, ettei täällä ole paljoa tekemistä, mutta päätelmä olisi perin väärä. Me elämme hyvinkin kiireistä lomalaisten elämää, mutta välillä ehtii aina tuota parvekemeteorologin hommaakin hoitamaan.

Etenkin säiden ja lämpötilojen voimakkaasti vaihdellessa on mukava seurata pilvimassojen touhuja. Päälaakso saattaa aamulla olla aivan pilvetön ja kirkas, mutta pienemmistä sivulaaksoista pukkaa sitten paksua pilvimassaa suurempaan laaksoon. Haus Arthon parvekemeteorologit ovat päätelleet, että pilvillä ei ole tilaa olla pikkulaaksossa, koska vesiputousten johdosta siellä syntyy koko ajan lisää pilvihöyryä (uusi meteorologinen termi), joka sitten purkautuu suurempaan ja tilavampaan laaksoon lämpötilan kohotessa. Ei se meteorologin homma ole tuon vaikeampaa.

Yhtä varmaa kuin bussin tulo on myöskin "pysäkkitarkastaja"
Simban tervehdyskäynti kyydin odottajien luokse

Patikointiin voimakkaasti muuttuva pilvien määrä laaksojen yllä tuo sitten ihan omat jännityksen kohteensa. Välillä tulee pettymyksiä, kun pilvet peittävät kaiken näkyvyyden ja välillä upeita yllätyksiä, kun kiipeät rinnettä sumussa tai pilvimassan sisällä ylöspäin ja yhtäkkiä oletkin pilvien yläpuolella. Sinitaivas hohtaa ja aurinko paistaa kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Minne ne pilvet karkasivat? Eivät minnekään, sillä ne ovat alapuolellasi. Uskomattoman hieno tunne. Olet ihan kirjaimellisesti noussut 2. kerrokseen kävellen! Juuri tuolla tavalla meille kävi eilen tiistaina patikkareissullamme.

Elfer aamulla Fulpmesista kuvattuna

Menimme aamubussilla Fulpmesin kylään (940 metrin korkeudessa) noin kuuden kilometrin päähän Neustiftista. Aurinko paistoi laaksossa, mutta paikoin rinteiden tuntumassa oli koristeellisen näköisiä pilvenhattaroita. Ihan kuin vuorilla olisi ollut balettitanssijan tutu ympärillään. Fulpmesin Plövenin kaupunginosasta lähdimme nousemaan patikkareittiä, joka johti ensin Pfarrachalmille 1750 metriin. Ei mennyt kauaakaan kun huomasimme rämpivämme juuri tuollaisen "koristeellisen" pilven keskellä. No, se oli välttämätöntä, sillä toive eli, että pääsisimme pilvikerroksen yläpuolelle. Ehkä noin tunnin nousun jälkeen tapahtui tuo taivaan aukeaminen, kun pilvet jäivät alapuolellemme ja aurinko paistoi sinitaivaalta. Hymy oli herkässä.

Tuon pilven läpi äskettäin kiipesimme.
Nyt ollaan n. 1500 metrin korkeudessa.

Kaikesta kiireestä huolimatta piti hetkeksi oikein
istahtaa persiilleen ihmettelemään maisemia

Vihreät laaksokuvat ovat kauniita,
mutta on tuossakin oma viehätyksensä

Almin jälkeen jatkoimme vielä eteen- ja ylöspäin noin 2000 metrissä sijaitsevalle Halsl-nimiselle harjanteelle, josta oli mukavat näkymät aina Inntaliin saakka. Täällä monta päivää vallinnut viiltävän kylmä ja kova tuuli, joka huipulla ja harjanteella on todella armoton, pakotti pian takaisin alemmas rinteen suojaan. Halsilta laskeuduimme ensin samaa reittiä jonkin matkaa takaisin, jonka jälkeen lähdimme kulkemaan mukavaa maisemareittiä kohti kotikyläämme. Marchreisenspitzin reunustaa kulkeva maisemareitti, Gloatsteig, noudatti melko tasaisesti noin 1800 metrin korkeuskäyrää, ja kuten aiemmin on todettu, niin tuollaiset polut ovat meidän lempireittejämme.

Gloatsteig näkyy kuvan alaosassa pienenä kaltevana viiltona

Halslilla pistäytymisen aikana pilvet olivat karaneet Stubaitalin yltä lopullisesti ja maisema näyttäytyi meille pilvettömänä, aurinkoisena ja kauniina. Ei tarvitse olla edes parvekemeteorologin pätevyyttä, kun päätteli pilvien katoamisen johtuvan juuri siitä reippaasta tuulenvireestä yläilmoissa.

Schlick-laakso järvineen. Keskellä kuvaa Schlicker Alm,

jonne saavumme yläpuolelta Gloatsteigilta.

Lehmänkellojen kuuluminen on varma merkki almin läheisyydestä.
Tällä almilla oli mahdollisuus vierailla juustolassa.
Me tyydyimme vain nautiskelemaan helunoiden annista.

Paluureitin varrelle osui mahtava Schlicker Alm, joka nimensä mukaisesti sijaitsee Schlick-laaksossa. Alm on suosittu vaelluskohde niille, jotka eivät halua liikaa rehkiä. He nousevat Schlickbahnin hissin väliasemalle Fronebeniin ja kävelevät loivaa tietä kauniissa maalaismaisemassa almille. Me nautimme almilla "jausenia" eli evästä. Tilasimme tirolilaiseen tyyliin kootun lautasen, jolla pikku hiuka lähti perusteellisesti.

Oli meillä omatkin eväät, mutta tuollainen nautittiin almilla välipalaksi.
Herkkua on siinä monenlaista.

Matkalla Galtalmille Jane näyttää, millä korkeudella äsken olimme
Gloatsteigilla, kun kuva Schlick-laaksosta näpättiin.
Karttakeppi jäi Suomeen, joten ei ylettynyt ihan tarpeeksi korkealle.

Seuraava paluumatkan etappi oli Galtalm, jonne Schlicker Almilla lounastaneilla on juuri sopiva matka sulatella vatsaa ennen jälkkäriä. Me kuitenkin ohitimme paikan ja lähdimme jyrkkään alamäkeen metsän halki kohti Vergör-jausenstationia. Siitä vielä parisataa metriä alaspäin, niin tupsahdimme laaksoon Gröbenhofin viereen, joka kuulunee Medrazin kylään ja sijaitsee Neustiftin ja Fulpmesin välissä. Kuvaavaa ehkä tälle patikointiharrastukselle täällä on, että onnittelimme siinä vaiheessa itseämme hyvästä patikasta. Olimme ajatuksissamme jo perillä ja homma oli ohi. Kotikylään oli kuitenkin vielä matkaa viisi kilometriä, mutta se on tasamaata kaunista Stubaitalin laaksonpohjaa pitkin, joten se "ei ole enää mitään". Ei tullut mieleenkään käyttää bussia, joten siitä vaan vaelluskenkä liikkeelle.

Ohhoh! Tulikin ihan täysi poutapäivä,
vaikka varauduttiin iltapäivällä alkavaan sateeseen.
Vastapäätä Serles-vuori, joka myös on tarkoitus valloittaa.

Joskus joku kysyy, että kuinka pitkiä nuo patikkareissumme ovat kilometreissä. Sitä on vaikea laskea tarkasti eikä se ole tuntunut tarpeelliselta. Eilen illalla Tollo Peloton innostui ja laski Kompassin vaelluskartasta sen omalla mittakaavaviivaimella päivän aikana kulkemaamme matkaa. Ihan tarkasti sitä ei pysty laskemaan, mutta noin 22-23 kilometriä oli reittimme pituus eilen kahdeksan tunnin aikana. Nousuja ja laskuja tuli molempia noin 1300 metriä. Tuon reissun jälkeen oli mukava potkaista vaelluskengät pois jalasta ja istuskella kotiparvekkeella ihmettelemässä pilvimassojen liikkeitä Stubaitalin yllä. Se on mielenkiintoista puuhaa.

Nättiä paluumatkaa kotikyläämme 5 km.
Ei täällä tarvitse välttämättä nousta
korkealle nähdäkseen kauniita maisemia.