Kuka on legenda?

Pilvien ympäröimä legendan nimikkohütte näkyy jo!
Kohde kuvan keskellä, klikkaa suuremmaksi.

Aiemmissa postauksissa on tullut leukailtua "vaeltajalegendoista", jotka tarpovat korkeita alppireittejä viikkokausien vaelluksillaan. Päiväetappien päätteksi he majoittuvat jollekin hüttelle, jossa ilta kuluu toisten samanhenkisten ja yhtä kovien kavereiden kanssa kertoillen huimia tarinoita uskomattomista ja vaarallisista tilanteista. Näiden rastatukkaisten pipopäiden käymien vuorenhuippujen määrää eivät enää he itsekään jaksa laskea. He ylittävät jäätiköitä ja paarustavat kolmentonnin korkeudessa kivilouhikoissa kuin sunnuntaikävelyllä. Heidän kasvonsa ovat ahavoituneet ankarissa alppiporotteissa ja aurinkolasien jäljet hehkuvat valkoisina kuin Juha Jokisella solariumlamppujen alkuaikoina. Alle kahdentuhannen metrin korkeudessa kävelevät ja kakkukahveja juovat vain tavikset ja nössöt. Ei vaeltajalegendat.

Franz Senn, jäätiköiden kirkkoherra.

Perjantaina päätimme hoitaa pois päiväjärjestyksestä yhden Stubaitalin pakollisen kuvion. Nimittäin käynnin Franz Senn Hüttellä. Franz Senn (1831-1884) oli paikallinen pastori ja ihan oikea vaeltajalegenda. Todetessaan seurakuntalaistensa elämän köyhyyden ja puutteenalaisuuden tämä jäätikkökirkkoherra teki aloitteen vaellusreittien rakentamisesta, merkitsemisestä sekä suojamajojen rakentamisesta. Tuohon aikaan korkeista jäätikköseuduista ei ollut karttojakaan. Tavoitteena oli parantaa alueen asukkaiden toimeentuloa turismin avulla. Hän oli myös perustajajäsen Saksan ja Itävallan alppiyhdistyksissä. Franz Senn eli ja vaikutti viimeiset vuosikymmenensä juuri täällä Neustiftissa ja hänen nimeänsä kantavat paitsi tuo maineikas hütte, myöskin paikallinen tie, vapaa-ajankeskuksen juhlasali, vuorenhuippu Sennkogel (3400m). Nimeään kantava hütte valmistui vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Jos Fransu tuolta sakean pilvikerroksen päältä nyt tänne Stubain laaksoon katselee, voi hän olla tyytyväinen kehitykseen vaellusturismin osalta. Alussa mainitut legendatkin astelevat samoja kivipolkuja, jotka Franz viitoitti jo 150 vuotta sitten.

Reittimme Neustiftista Oberbergtalin perälle, josta noustiin vielä polku
Franz Senn Hüttelle. Päivämatkan pituus oli n. 27 km.

Franz Senn Hütte sijaitsee Oberbergtalin päässä 2147 metrin korkeudessa. Helpoiten sinne pääsee ajamalla autolla laakson perälle parkkipaikalle Oberissalmille (1700m) ja kävelemällä viimeisen viisisataa korkeusmetriä polkua pitkin perille. Laaksoon ei liikennöi bussia, mutta erityinen hüttetaksi ajaa reitin kerran aamulla ja illalla. Koska meikäläiset eivät vielä saaneet edellisen päivän Pinnistal-kävelystä tarpeekseen laaksoa myöten nousemisesta, päätimme kävellä kotoa koko matkan. Niillä töinhän täällä ollaan. Vuokraemäntämme tosin neuvoi meitä vuokraamaan sähköpyörät ja ajamaan niillä laakson päätyyn ja nousemaan sen jälkeen hüttelle patikoiden. Totesimme kuitenkin, että se ei olisi todellisen vaeltajalegendan kunnioittamista, sillä tuskin Franz aikoinaan itsekään sähköpyörällä reittejään ajeli.

Tavisvaeltaja saa nauttia vehreistä laaksoista ja viljelysmaisemista

Laakson päätyyn on vielä matkaa, mutta tässä on mukava taivaltaa

Oberbergtal alkaa Mildersistä ja lähtee nousemaan loivahkosti. Kävelyreitiksi voi valita autotien tai hieman miellyttävämmän maaseututien, joka kulkee samansuuntaisesti hieman ylempänä niittyjen ja lehmähakojen halki. Valitsimme mennessä tämän maisematien ja laakso näyttäytyi vehreänä ja kauniina. Sateiden jäljiltä lehmihaat olivat paikoin aika kuraiset, mutta muutamassa kohdassa satuttiin nättien talojen keskelle.

Seduggin kylä laakson puolivälissä muodostui parista kolmesta talosta

-Kuulkaahan tasamaan tallaajat, oletteko kuulleet että vaeltajalegendat
nauttivat speckiä. Tirolilainen pekoni on MAINIOTA! Syökää possua!

Mildersistä alkaen laakso nousee kahdeksan kilometrin matkalla 700 metriä ennen kuin tie päättyy. Kotoamme olimme lampsineet tuolloin n. 11km. Laakson päädystä oli vielä tunnin ja 500 korkeusmetrin nousu polkua pitkin hüttelle. Näennäisen rauhallisena tuo vaikuttava Franz Senn Hütte tuli esille jo hyvissä ajoin ennen perille pääsyä. Pihalla huomasimme olevamme keskellä ihmisvilinää. Jokin kiipeilykurssi lopetteli aamuharjoituksiaan piha-alueella ja sisällä ravintolassa oli täysi hulina lounastajineen ja -niin- nähtiinpä niitä vaeltajalegendojakin kyyhöttämässä kantapöydässään.

Franz Senn Hütte majoittaa lähes kaksisataa nukkujaa eritasoisiin huoneisiin.
Yöpyminen täällä ilta-aterian ja aamiaisen kera saattaa maksaa alppiyhdistykseen
kuulumattomalta 65€, joten ihan halpaa lystiä ei tässä majassa makaaminen ole.

Meidän makuumme hässäkkää oli liiankin kanssa, joten kupillisen kuumaa nautittuamme lähdimme paluumatkalle. Palatessa alkoi sataa, joten tulimme koko matkan tietä pitkin. Seitsemän tuntia koko edestakaiseen reissuun meni ja kotona saimmekin nauttia hetken auringon lämmöstä parvekkeella. Tasaista vaikkakin loivaa alamäkeä alkoi jo viimeisillä kilometreillä olla aika puuduttavaa lompsia, joten nämä suorat pitkät laaksokävelyt saavat riittää vähäksi aikaa. Saisi taas vain tulla vähän vakaampaa, että olisi mielekästä mennä korkeammille reiteille. Meikäläiset kun ei vielä ole läheskään noita karaistuneita vaeltajalegendoja ja tykätään nössömäiseen tyylin kauniista ilmoista.

Ihan varmasti tämän kukkapenkin ohi kulkiessamme kuulimme
kukkienkin taivastelevan tätä kylmää kesää.

Jalkajumppaa pyhäpäivän ratoksi

Sunnuntaiaamut ovat Tirolissa AINA tällaisia.

Kuva otettu parvekkeeltamme.

Eilinen sunnuntaiaamu oli totutun kaunis Stubaitalissa ja meillä oli tiedossa, että tuleva viikko on sään puolesta epävakaisempi. Tämän vuoksi tarkoituksenamme oli patikoida sen verran reippaampi reitti päivän aikana, että vaelluskenkiä ei tule hirveä ikävä muutamaan päivään.Taisimme onnistua aikomuksissamme kohtuullisen hyvin. Sääennuste myös taitaa pitää paikkaansa ja nyt yllä olevassa kuvassa näkyvällä Ring-nyppylällä on jo lunta yön sateiden jäljiltä.

Lähdimme jälleen aamubussilla jo ennen kahdeksaa kohti laakson päätyä, mutta nyt jäimme Falbesonin pysäkille reilun kymmenen kilometrin päähän tästä majapaikastamme. Suunnitelmana oli nousta tuosta kohdasta noin 1200 metriä ylöspäin Neue Regensburger Hüttelle ja palata sen jälkeen omaan kyläämme Neustiftiin vuorten rinteillä kulkevaa panoraamareittiä pitkin. Tämä suunnitelma myös toteutui ja edellisen päivän laskettelurinne- ja sorakuoppareitteihin verrattuna sunnuntain reitti oli aivan loistava ja juuri meidän mieleemme.

Tälle vuorelle ei ole hissikyytiä, joten ruuhkaa ei poluilla ollut. Päivän aikana meitä vastaan tuli ensin nousun aikana kymmenkunta ko. hüttellä ilmeisesti yöpynyttä vaeltajaa, mutta hütten jälkeen reitillä kohti kotikyläämme tapasimme muutaman tunnin aikana vain kolme muuta kulkijaa. Kovasti seurankipeän ihmisen ei siis kannata tuolle reitille lähteä ainakaan yksinään.

Tunnin kestäneen metsänousun jälkeen tupsahdimme tällaiseen paikkaan.
Edessä Ochsenalm ja kaukana takana vesiputouksen
oikealla puolella Neue Regensburger Hütte.

Alkunousu Falbesonista kulki metsässä melko jyrkästi, mutta tuntui ihan mukavalta kävellä välillä neulaspolkua pitkin. Tunnin päästä maasto muuttui tasaisemmaksi ja tulimme soratielle. Olimme tulleet puurajan yläpuolelle ja mutkan takaa avautui upea Ochsenboden Alm (1600m). Valtava vuorten ympäröimä laakso tai laaja notko, johon vesiputoukset syöksyivät monelta suunnalta. Suurin putous oli Falbeson Bach, jonka vieressä nökötti Neue Regensburgerhütte. Noustavana oli vielä monta sataa metriä, mutta kohde oli näkyvissä koko ajan. Todella kylmä ja kova tuuli pisti liikkumaan rivakasti. Nousumme Neue Regensburger Hüttelle kesti tasan kaksi tuntia, joten jälleen toteutui tuo arvioimamme matkavauhti noin 600 nousumetriä/tunti.

Tässä olemme jo lähempänä hütteä

Tuolta Stubaitalin suunnasta tulimme

Hüttellä pidimme kylmän tuulen vuoksi normaalia pidempään lämmittelytaukoa ja nautimme kakkukahvit. Samalla pohdiskelimme taas kerran mahdollisutta yöpyä noilla hütteillä ja kulkea parikin päivää korkealla laskeutumatta välillä alas laaksoon. Jotenkin ei vain ole tuntunut meidän jutulta nukkua pirtin lattialla pipo päässä lainatussa makuupussissa yhdessä kaikkien hikisten ja kuorsaavien vaeltajalegendojen kanssa. Lisäksi siellä joutuisi varmasti juttelemaan ihan tuntemattomien ihmisten kanssa! Ei sentään, kyllähän etenkin noilla isommilla hütteillä näkyy olevan saatavilla jopa ihan omat makuuhuoneet ja muutenkin on erittäin asialliset puitteet kaikin puolin. Yleinen majoitus on kai kuitenkin myös siskonpetityylinen 'lager', jossa jokaisella on omat makuupussit. Tämä patikointiin liittyvä tauti ei vaan ole meillä edennyt vielä niin pitkälle, että tuo houkutus olisi voittanut oman (vuokratun) lieden, jääkaapin, parvekkeen ja vuoteen. Ja ehtiihän tuota päivän aikana ihan riittävän reissun tehdä nousuineen ja laskuineen kuten eilen taas nähtiin. Mutta ehkä vielä joskus!

Kahvi ja kakkupala olivat maullaan hütten sisätiloissa

Jane saa viimein strudelinsa lämpimällä vaniljakastikkeella.
Tähän mennessä paras tätä lajia.

Hikinen vaeltajalegenda Neue Regensburger Hütten pihalla

Toinen meitä puhuttanut vaeltamisen peruskysymys on liikkuako omalla autolla vai julkisilla reittien lähtöpisteisiin? Molemmista meillä on kokemusta ja kummassakin on omat hyvät ja huonot puolensa. Omalla autolla pääsee näppärästi ja vaivatta minne haluaa eikä ole riippuvainen mistään aikatauluista. Silloin vain olisi varmasti hyvä periaatteessa myös palata takaisin autolleen ja se vähentää usein aika lailla kuljettavien reittien vaihtoehtoja. Meille mieluisia reittejä ovat sellaiset, joissa noustaan lähtöpisteestä kohteeseen A ja sen jälkeen saadaan kulkea muutama tunti ylhäällä yhteen tai useampaan kohteeseen. Laskeutumisen voi sitten tehdä toiseen kylään tai jopa eri laaksoon kuin nousun ja silloin on ikävää, jos se auto on siellä lähtöpisteessä.

Paluureittimme kulki kuvan oikeassa reunassa olevan vuoren rinteellä.
Kaukana kuvan keskellä siintää vielä taukohüttemme.

Sehän on muuten sillä tavalla, että tällaisista reiteistä me pidämme!

Sunnuntaina reitin valinta siis onnistui nappiin ja nousua tuli päivän aikana noin 1300 metriä ja laskua 1500 metriä, kun palasimme kävellen takaisin omaan kyläämme. Itse lasku tosin tapahtui tuohon naapurikylään Mildersiin ja sieltä sitten talsimme Neustiftiin. Vaakasuoraankin tuli käveltyä normaalia enemmän, mutta se oli tarkoituskin. Reissu kesti kaikkiaan kahdeksan tuntia, mutta siihen sisältyy tavallista pidemmät nokkimistauot ja taisi niitä tulla valokuviakin otettua aika tavalla, koska meillä ei vielä ole noita laakso- ja vuorikuvia tältä kesältä. Mukava jalkajumppa pyhäpäivän ratoksi ja patikkakunto taitaa alkaa olla kohdallaan. Hieno päivä upeissa maisemissa ja mieluisalla reitillä.

Tähän on hyvä päättää tämä bloggaus.
Kuva Stubaitalista on otettu Ring-nyppylältä,
joka on merkitty ylimpään valokuvaan.