Auf Wiedersehen!

Seiser Almilta

Se on sitten tässä. Nämä vuoden 2010 kesämatkan bloggaukset. Miten 7 viikkoa voi mennä näin nopeasti? Varmaan sen vuoksi, että on ollut niin upea reissu. Yhtään kertaa ei kummallakaan ole ollut minkäänlaista koti-ikävää eikä ole tullut mieleen ajatus, että "milloin täältä pääsee kotiin". Päinvastoin. Yhdeltäkään aiemmalta matkalta ei ole ollut näin ikävä palata Suomeen.

Ortisei

Huomenna kuitenkin lähdetään ja onneksi meillä on mukava matkustusaikataulu. Münchenissä ollaan pari päivää, mutta blogi päättyy tähän. Pääasiassa tätä on kirjailtu muistoksi meille itsellemme, mutta kiva jos olet jaksanut lukea aina välillä. Sehän olisi mukavaa, jos joku on saanut vinkkejä matkakohteista omille reissuilleen. Kiitoksia lukijoille ja kommentoijille! On se ollut mukava lukea kommenttejakin. Elokuun ja syyskuun vaihteessa olemme Edinburghissa 5 päivää. Sieltä varmaan laitetaan ainakin kuvia tälle blogisivustolle, joten voit tutustua siihen kaupunkiin halutessasi.

Langkofel ja Plattkofel Seiser Almilla

Talvella tuli tehtyä päätös vuorotteluvapaasta aika nopeasti. Sen jälkeen räätälöitiin tämä reissu, joka oli paljon pitempi ajallisesti kuin mikään muu reissu aiemmin. Ehtihän sitä talven aikana pohtia mitä on tullut tehtyä ja päätettyä. Nyt sen tietää ja näistäkin asioista olemme täysin yksimielisiä: Loistava matka ja tähän astisen elämämme paras kesä.

Mayrhofen

Bloggaajat

Hyvää juhannusta!

Juhannusaaton kunniaksi tingimme hetkeksi spartalaisesta kuristamme ja joimme Plattkofelhüttellä oluet hütteisännän mieliksi. On muuten reissun ensimmäinen olut. Siis valokuvattu.

Harvat lukijamme ovat varmaan jo kyllästyneet hehkutukseen upeista ilmoista ja vielä upeammista maisemista. Pakko tuottaa pettymys, sillä tämä bloggaus on sitä samaa. Same old, same old. Mutta varmaan se vielä muuttuukin tämän reissun aikana.

Aamu oli taas kaunis.

Voiko askel olla tuossa maisemassa raskas?

Eilisen lepopäivän jälkeen heräsimme uuteen patikkapäivään taas innokkaina. Vaelluskengät köytettiin jalkaan kahdeksan jälkeen ja jo tutuksi tullut puoli yhdeksän bussi vei meidät Selvan kylään, josta lähdimme ylös vuorelle. Meillä ei ollut tarkkaa reittisuunnitelmaa vaan päätimme katsoa tilanteen mukaan reittiämme. Nousimme vajaat pari tuntia ja noin 800m ylöspäin Sellajoch-nimiselle hüttelle. Sieltä lähti aivan mahtava reitti, joka kulkee noiden tässäkin blogissa paljon valokuvattujen Langkofel ja Plattkofel vuorten rinteillä. Reitti kulkee koko ajan suunnilleen samassa korkeudessa, joten sillä ei tarvitse hirveästi nousta tai laskeutua ja saa nauttia aivan mahtavista maisemista. Sen verran kapea tuokin polku on paikoitellen, että hirveän huolettomasti siellä ei kannata hyppelehtiä. Ei se satojen metrien putoaminen mitään reenatulle ropalle, mutta takaisin kiipeäminen on pirullista puuhaa.

Reissulla ei saa olla ronkeli. Siispä lounaspaikaiksi kelpaa surkeammatkin maisemat.
Niin, ja taas syötiin muuten ulkona!

Reitti toi meidät lopulta Plattkofel-nimiselle hüttelle ja siitä oli suhteellisen lyhyt matka vuorten toiselle puolelle meille jo niin tutulle Seiser Almille. Suhteellisen lyhyt matka on täällä suhteellinen käsite. Joka tapauksessa voimiemme tunnossa päätimme sitten kävellä Seiser Almille ja sitä kautta kotikyläämme Ortiseihin.

Kyllä naurattaa. Enää ei ole kuin neljä tuntia kotikylään!

Tällä matkalla palasimme osan matkaa vanhaa tuttua reittiä, joka kulki Tirler Almin kautta ja sen tapahtumista lopussa. Tarkoitus oli tulla kotikylään alas hissillä, mutta eihän siitäkään mitään tullut vaan pöhölöt käveli alamäenkin loppuun saakka. Kotiin palattiin illalla klo 18.00 jälkeen ja ensimmäiseksi mentin iltaparvekkeelle auringon paisteeseen juomaan oluet. Todella pitkä päivä ja tosi kova patikkareissu, mutta siitä huolimatta: Aivan mahtava juhannusaatto täällä Ortiseissa. Eipä osaa kuvitella mikä olisi hienompaa.

Tirler Alm

Rudi Joku, mutta osasi hommansa!

Tämä ansaitsee oman kappaleensa. Olemme aina naureskellen katselleet näitä Itävallan ja Saksan tv-lähetyksiä, joissa paikalliset tähdet laulattaa, naurattaa ja tanssittaa yleisöä. Se on niin makeaa, niin makeaa. Tänään aivan sattumalta pääsimme paikan päälle todistamaan yhtä tällaista tilaisuutta, sillä em. Almilla esiintyi paikallinen tähti Rudi Jotain. Sukunimi jäi epäselväksi. Mutta se ei jäänyt epäselväksi, etteiko hän ollut STAR! Almille oli tuotu bussilasteittain ihmisiä katsomaan Rudia ja kasassa oli koko tirolilainen paketti. Upea kesäsää, sinitaivas auringon paistaessa, Tirolin vuoret taustalla ja niin imelää tirolilaista iskelmämusiikkia, että Matti ja Teppo on rokkareita sen rinnalla.

Ja näin mentiin peräkkäin tirolilista rallia. Arvaa naurattiko?

Rudi puhui sen verran selvää saksaa, että mekin ymmärsimme pääosan jutuista. Mahtava kokea paikan päällä noissa puitteissa tuollainen tilaisuus vaikka emme Rudin levyä ostaneetkaan. Mutta saimme kokea livenä sen mitä olemme telkusta katselleet ja harvoin enää tämän ikäinen ihminen saa aidosti nauraa ihan vedet silmissä. Se oli niin ylimakea tilaisuus, että siirappi lähtee vasta ammeessa, mutta se on tätä tirolilaista elämää! Klikkaapa alta linkkiä ja nauti hetki kesäistä Tirolin tunnelmaa! Hyvää Juhannusta!



Tästä Tirolin juhannustunnelmaan Rudin kanssa.

Tekniikka avuksi

Eilisen mainion päivän ja etenkin tosi kovan patikkapäivän rasitusten vuoksi päätimme tänään hyödyntää nykyajan tekniikkaa päivän kuntoilusuorituksessa. Niinpä hyppäsimme aamulla puoli yhdeksän jälkeen paikallisbussiin, joka vei meidät St. Christinan naapurikylään. Kiipesimme kylän reunamilla sijaitsevalle Col Raiserin hissiasemalle (kova ylämäki sekin) ja teimme onnistuneet kaupat edestakaisesta matkasta noin 2100 metrin korkeudessa sijaitsevalle hissin yläasemalle. Sieltä jatkoimme matkaa samantapaiselle alppilaitumelle, jolla olimme eilen Seiser Almilla.

Tältä näytti kun katsoi vasemmalle...

... ja tältä näytti kun käänsi päätään hieman oikealle.

Tämän alppilaitumen nimi on Seceda ja se on pienempi kuin Seiser Alm, mutta onneksi siellä on suuremmat korkeuserot.

Massiiviset näkymät

Ilma oli tänään loistava ja valokuviahan sitä tuli taas napsittua vähintäänkin riittävästi. Joitakin taas tuossa ohessa, mutta eihän tällaiset amatöörikuvaajat digikameralla pysty koskaan tallentamaan maisemia sellaisena kuin ne luonnossa näyttää. Klikkaile kuvia suuremmaksi.

Tässä ollaan 2500 m:ssä eikä päätä palele. (2 x klick)

Secedan huippu sijaitsi reissumme tähän asti korkeimmalla kohdalla noin 2500 metrin korkeudessa ja sinnehän sitä sitten piti kiivetä. Se on se asema, joka näkyy aamiasparvekkeellemme ja siitä on kuva blogissamme aiemmin. Tasapuolisina ihmisinä kuvasimme nyt sitten sieltä mm. kotiamme tai paremminkin Ortisein kylää.

Kuvan ylävasemmalla olevalla vihreällä
laidunalueella patikoimme eilen tuntikaupalla.
Keskellä kuvaa näkyy kotikylämme St Ulrich eli italiaksi Ortisei.

On aina vaan yhtä ihmeellinen näky, kun joka puolella näkyy erikorkuisia alppihuippuja niin pitkälle kuin silmä kantaa. Neljä ja puoli tuntia tuli kaikkiaan patikoitua tuolla Secedan alueella ja sen jälkeen taas hissillä alas. Kyllä sekin jonkinlaisesta liikunnasta kävi. Molemmilla on aina kuitenkin mukanaan reppu, joka eväineen ja vaihtovaatteineen painaa 6157 grammaa ja helpottaa ylämäkeen kävelyä mukavasti.

Viime päivien sateet ovat tulleet lumena huippualueille.

Olemme aina tähän astisilla reissuillamme myös pyöräilleet alppikohteissamme. Nyt on tehty päätös, että täällä ei pyöräillä. Syy on yksinkertainen. Täällä on suuremmat korkeuserot kuin missään muualla aiemmin. Anteeksi vaan karkeat sanat, mutta "ei kertakaikkiaan perse kestä". Ei täällä kukaan pyöräile lenkkarit jalassa ja t-paidassa+shortseissa. Täällä pyöräilevät ihmiset on urheilijoita täydellisissä varusteissa eikä maisemia katselevia turisteja. Lomaakin on mukavampi viettää, kun hermot ei ole riekaleina ja ylämäkeä on mukavampi kävellä ilman talutettavaa vuokrapyörää.

Brixen-päivä

Koska olemme kotoisin Kemistä ja asumme Suomen vanhimmassa kaupungissa, on täysin selvää, että kultturinnälkämme on sammumaton. Niinpä lähdimme ammentamaan historiaa läheisestä Brixen- (it. Bressanone) nimisestä kaupungista. Kemiäkin vähäisempi asukasmäärältään oli Brixen, mutta - anteeksi vain - charmia löytyi sitäkin enemmän.

Jylhät vuoret reunustavat kaupunkia

Val Gardenan laaksosta kotikylästämme Ortiseista bussi lasketteli jatkuvaa alamäkeä 53 minuuttia ja saavuimme 600m alempana olevaan Brixeniin. Bussikyyti päätyi asemalle, josta samalla saimme selvitettyä tulevat jatkoyhteydet seuraavaan kohteeseemme heinäkuun alussa. Siitä ei nyt vielä sen enempää huolehdita, nythän on hätinä viikko vasta lomailtu.

Brixenin historia ulottuu kivikautisesta asutuksesta alkaen Rooman valtakunnan provinssiksi. Myöhemmin alueen valtaa pitivä katolisen kirkon piispat. Ja komeat olivat kirkot ja luostarit.

Kirkon tornit luostarin pihalta

Aamupäivän kuhina vaimeni kuin taikaiskusta puolilta päivin, kun siesta alkoi. Kaupat menivät kiinni ja ihmiset katosivat kaduilta lounaalle kotiin tai johonkin lukuisista mukavannäköisistä ruokapaikoista.

Jälkiruokaa olisi voinut nauttia vaikka kukkapuketin muotoon leivotuista suklaaihanuuksista.

Parantumattomina hauvafaneina ei voinut olla näitäkään kuvaamatta. Koirat ovat täällä, kuten muuallakin Keski-Euroopassa itsestään selvästi tervetulleita joka paikkaan. Ja osaavat myös käyttäytyä!

Ihan normi työpäivä

Tänään olimme päättäneet olla tavallistakin virkeämpiä Matti Meteon säätiedotuksen ja iltapäivällä alkaneen Saksa-Serbia mm-futiksen vuoksi ja herätys oli aamulla jo kello kuuden aikaan. Seitsemältä olimme jo liikkeellä vaelluskengät jalassa ja kohteena oli Ausserrasschöttz-vuori, jonka huippu on noin 2100 metrissä. Nousua kylästämme tulisi siis noin 900 metriä. Aamu oli kaunis, aurinko paistoi ja kylä heräili hiljalleen touhuihinsa, kun kävelimme kylän ylälaitamille, josta reittimme lähti. Tuli väkisinkin mieleen, että normaalissa arjessa kävelisin juuri samaan aikaan työpaikalleni. Täytyy myöntää, että tuppasi hiukan hymyilyttämään ihan silkasta tyytyväisyydestä.

Ylläolevassa kuvassa näkyy reitti mikä sitten päivän aikana tuli patikoitua. Reissuun meni aikaa noin neljä tuntia. Tällaisen vähän tavallista pidemmän matkan hyvä puoli on, että ei tarvitse joka päivä tehdä pitkiä vaelluksia vaan voi ottaa tuollaisia kevyitä aamupäiväkävelyitä. Tällä kertaa reitti oli kohtalaisen hyvin opastettu. Nousimme Rasschöttzhüttelle, joka tosin oli suljettuna, koska vuorelle tehdään uutta hissilinjaa. Ensimmäinen kerran täällä näimme opasteessa jopa arvion kuinka kauan hüttelle nousu yleensä kestää. Muualla nämä aika-arviot ovat itsestään selviä, mutta nämä italialaiset taitavat muutenkin olla aika suurpiirteisiä noiden aikataulujen noudattamisen suhteen. Alapuolella olevat valokuvat on merkitty karttaan numeroin.

Kuva 1. Ortisein kylä aamuauringossa. Sellagruppe ja Lankofel-vuoretkin näkyivät upeasti taustalla. Tämä kuva ehkä ainakin kannattaa klikata suuremmaksi (suurenee kaksi kertaa).

Kuva 2. Nousun alkupätkä (ensimmäinen tunti) oli perhanan jyrkkää kivistä polkua. Siinä sai välillä ihan tosissaan Kummelin sanoin "puristaa perseellä" päästäkseen eteenpäin tai oikeastaan lähes suoraan ylöspäin. Ihmettelimme, että kukahan nuo kaikki kivet on käynyt asettelemassa tuohon polulle turistien tallattaviksi? Onkohan Benito M. aikoinaan määrännyt pojat talkoisiin?

Kuva 3. Tässä ollaan jo lähes huipulla ja esittelyssä täydellistä patikointitekniikkaa.

Kuva 4. Pilvien yläpuolella on mukava pitää kahvitauko. Nousuun meni aikaa kaikkiaan vajaa pari tuntia.

Kuva 4. Nousimme siis hissittömälle vuorelle ja luulimme, että koko vuorella ei ole muita kuin me kaksi. Olimme väärässä. Kuvassa näkyvän porukan tapasimme vuoren huipulla kulkevan Panoramawegin varrella. Vaihdoimme kuulumiset ja jatkoimme matkaamme.

Kuva 4. Matti Meteo tiesi tänäänkin. Pilvisyys lisääntyi aamun aikana, mutta vilahti siellä välillä Dolomiittien vuoristoakin. Laskeutuminen takaisin kylään sujui ongelmitta ja klo 11.oo aikaan paarustimme taas jo kylän kujilla. Tavallisesta arkityöstä poiketen täällä tehdään urakkahommia ja päivän työt oli siinä. Kotiin, suihkuun, lounas ja sohvan nurkkaan katsomaan kylläkin täysin onnettomasti päättynyttä Saksa-Serbia matsia. Ei paha päivä. Tähän voisi vaikka jopa tottua.

Servus!

Eli "Terve!" Tuttu vuvuzuelan kumina aloitti miellyttävän surinansa ja taisi alkaa Uusi-Seelanti-Slovakia. Täällä jopa innokkaalla futisfanilla löytyy täysin kilpailukykyistä tekemistä ja monet alkusarjan peruspelit jää katsomatta ja mieli palaa ulos luontoon. Nyt tosin sataa, joten toisella silmällä voi seurata em. peliä ja kyllähän sitten ne huippumatsit pitää katsoa tietysti. Kanavissa riittää valinnavaraa, kun Saksan, Itävallan, Italian ja Sveitsin televisiot lähettää kisat ihan normaaleilla kanavillaan ja ne kaikki näkyy täällä. Saksan kanavia on tullut seurattua, kun se tuo jalkapallohulluus tuntuu olevan suurimmillaan siellä. Etenkin ennen heidän omaa peliään se touhu on uskomatonta. Toimittajat haastattelee varmaan kaikki entiset saksalaiset maailmanmestarit ja sen jälkeen kaikki muut joskus jalkapalloa tv:sta nähneet. Jokaisella saksalaisella taitaa olla mielipide siitä oliko Miro Klosen maali vahinko vai merkki paremmasta tulevasta?

Päivän sääennuste oli tiedossamme ja sen vuoksi lähdimme heti varhain aamupalan jälkeen yhdistetylle kävely- ja juoksureissulle Val Gardenaan laaksoon kohti St. Christinan ja Selvan kyliä. Vuoren rinteellä kulkee tosi mukava kevyenliikenteen väylä, jota pitkin voi kuljeskella kävellen tai pyörällä ja katsella alas laaksoon. Sää oli ihan mukava aina Selvaan saakka, mutta heti paluumatkan aluksi alkoi ennustuksen mukaisesti sataa, mutta ei se tuo sade vaan kastele täällä samalla tavalla kuin Suomessa ja pääsimme kuivina kotiin. Se on erikoinen juttu. Matkaa tuli noin 9 km per sivu, joten tuollainen 18 kilometrin aamukävely tuli tehtyä. Ehkä sen voi henkiseen kirjanpitoon merkitä kevyeksi liikuntasuoritteeksi Tiroler Speckin (paikallista kinkkua) vastapainoksi. Kamera ei säästä johtuen ollut mukana, joten kuvat jäi tältä kävelyltä ottamatta.

Mutta eilen illalla kahden pelin välillä poikkesin kylälle iltakävelylle ja yritin valokuvatakin jotain. Ortisein kylä on kyllä todella kaunis.

Kylän kirkko pitää kuvata Aina!

Korkeuseroja on sen verran, että jalat saa harjoitusta ihan kyläkävelylläkin. Erilaisia kauppoja on ihan riittävästi, mutta elintarvikekauppoja on vain yksi Spar. Leipomoita ja paikallisia herkkukauppoja sitten kyllä löytyy. Spar on suuri ja valikoimaa on vähintäänkin riittävästi. Kaupat menee kiinni puolilta päivin ja henkilökuntaa lähtee norkoilemaan jonnekin muualle palatakseen takaisin parin tunnin päästä. Kylän keskustassa on muutama viiden tähden hotelli, joissa asuvat ne, joilla on varaa ostaa designpukineita kylän butiqueista.

Päivällä täällä on ihan kivasti elämää ja illalla sitten rauhoittuu lähes täysin. Mukava ja rauhallinen kylä siis. Juuri sitä mitä on haettukin. No eilen illalla kylläkin meillä oli ikkuna vielä auki, kun lähitaloista kuului sekavia ja epätoivoisia huutoja Italian pelin aikana...

Grüss Gott! 2

Otsikon tervehdys kuullaan vastaantulijoilta vaelluspoluilla. Tuo Etelä-Saksan ja Baijerin "Päivää!" kuuluu myös tämän Etelä-Tirolin saksankielien väestön suusta. Taivahan taattoahan siinä ylistetään ja eipä kehtaa edes perheemme pakana, K, olla yhtymättä ylistykseen. Sillä jotain suurta kyllä tuntee, kun näitä maisemia katselee.

Ylläoleva kuva on kaupunkimme Ortisein eteläpuolelta. Nuo kumpuilevat maisemat nähdäkseen täytyy kiivetä 1½ tuntia jyrkkää ylämäkeä 1800 m:n korkeuteen (tai mennä gondolihissillä). Nousun jälkeen silmien eteen aukeaa Seiser Alm. Se on laaja, niittyjen peittämä ylätasanko, jossa lehmät laiduntavat ja vaeltajat kuljeskelevat polkuja ja pieniä teitä pitkin. Polkupyöräilijätkin selviävät vähän helpommalla, kun mäet eivät ole ihan kohtuuttomia. Täällä vaeltaakseen ei tarvitsekaan olla erityisen kovakuntoinen, jos nousee alkutaipaleen hissillä. Ja lääniä riittää varmaan vaikka useamman päivän kävelyyn!

Koska ensimmäisen päivän sää oli kesäisen kaunis ja säätiedotus on luvannut seuraaviksi päiviksi epävakaisempaa, haastoimme itsemme heti ensikoitokseen ja lähdimme nousemaan rinteen jalkaisin. Nousun jälkeen maistuikin parit würstelit ja bratkartoffelit. Ja juoma.

Paluureitti valittiin kartan perusteella hieman eri kohdasta. Oli vähän ongelmaa löytää reitin alkua, sillä maastossa merkinnät olivat paikoin puutteelliset. Minä tykkään olla koko ajan kartalla ja kuljen kartta kädessä lähes koko ajan. Ei ole nimittäin kovin mukavaa huomata kävelleensä puoli tuntia alamäkeen ja sitten huomata, että onkin menossa ihan eri kylään mihin oli tarkoitus. Ihmeellistä onkin, että muut vaeltajat sen kun vain kulkevat kahta kättä heiluttaen. Kukaan ei näy tarvitsevan karttaa. Ei kai ne nyt kaikki voi paikallisia olla! Eikä kukaan näytä kyllä eksyneeltäkään.

Reittimme noin suurin piirtein

Paluumatkaamme säesti ukkosen kumu ja ihmeelliset sateen ripsautukset. Vettä tuli välillä ihan sinitaivaalta. Juuri laaksoon ja kylään saavuttuamme alkoi sataa kunnolla. Sadetta ja ukkosta piisasi sitten aamuun asti.

Tänään on hoidettu käytännön asioita asumista varten. Koska saavuimme lauantai-iltana kylään, emme ehtineet ostaa mitään ruokaa. Sunnuntaiaamuna onneksi kaikki kylän kahvilat olivat auki ja saimme ostettua sämpylää ensi hätään. (Sen verran Münchenissä varauduimme, että ostimme pussikeittoa.) Hämmästyttävästi porukkaa oli muuten liikenteessä jo aamuyhdeksältä. Osa oli kirkkoon meneviä ja osa varmaankin kaltaisiamme turisteja.

Ortisein kävelykatu

Tässä näkymää aamiasparvekkeeltamme

Asuinpaikkamme Ortisei

Ortisei on siis sen kylän nimi, missä majoitumme matkamme Italian osuuden aikana. Samassa Val Gardenan laaksossa sijaitsevat lisäksi St. Cristinan ja Selvan kylät. Ortiseissa on noin 5500 asukasta, joten se on aikamoinen metropoli. Ainakin verrattuna St. Cristinaan ja Selvaan, joissa ei asu yhteensäkään noin paljon etelä-tirolilaisia. Kylät sijaitsevat vajaan 5 km välein toisistaan, joten naapurikylään saattaa eksyä ihan huomaamattaan. Ainakin vuorilla vaellettaessa on kätevää, kun voi laskeutua eri kylään kuin mistä lähti marssille.

Ortisei sijaitsee vajaan 1300 metrin korkeudessa ja kaksi muuta kylää vähän vielä ylempänä, joten jonkinlaisesta korkeanpaikan leiristä tuo käy tällaisille tasamaan tallaajille. Ainakin Itävallan puolella vastaavissa paikoissa kylien välillä risteilee ns. vaellusbussi, joka on seudulla asuville turisteille ilmainen. Näinpä on mukavaa, jos 8 tunnin vaelluksen jälkeen voi hypätä bussiin ja karauttaa takaisin lähtöpisteeseen bussin kyydissä. Muutaman kymmenen kilometrin päässä Val Gardenasta sijaitsevat ainakin Cortina d'Ampezzo ja Dobbiaco, jotka lienevät ainakin hiihtoniiloille tuttuja paikkoja televisiosta.

Münchenistä matkustamme Ortiseihin Silbernagl- bussiyhtiön bussilla. Matka kestää noin 4 tuntia läpi Etelä-Baijerin ja Innsbruckin kautta Italiaan. Löysin Val Gardenan turistisivuilta tuollaisen tiedon, että Münchenistä pääsee bussilla joka lauantai suoraan ko. laaksoon ja päivä sattui olemaan sopiva meille. Periaatteessa voisi ajatella tuon olevan hyvä merkki Val Gardenasta, koska varmaan siihen on joku syy, että tuollainen yhteys on olemassa. Siinä kun on jokunen vuori lähempänäkin Müncheniä. Tai sitten vaan kuskilla on sukulaisia Val Gardenassa. Mutta toistaiseksi tämä kaikki on suunnitelman asteella ja toivomme hartaasti, että islantilaiset tuhnuttelijavuoret pysyvät vaiti vielä pari viikkoa ja pääsemme kaipaamallemme matkalle.

Vielä kaksi työpäivää ennen vuorotteluvapaata. Täytyy myöntää, että tähän ikään mennessä on jo ehtinyt kokea surkeampiakin fiiliksiä kuin viime päivinä.