
kun heräsimme jo ennen kellon soittoa ja kuvasimme
Stubain jäätikön parvekkeeltamme.

mutta ei näihin maisemiin huomaamattaan
tai vahingossa kukaan kävele.
Siitä vaan muutama tunti ja pari kilometriä ylöspäin, bitte schön!

Onko muuten tämän kesän bloggausten ensimmäinen vuorikuva?

Kaukana Stubaitalin päässä siintävät Inntalin vuoret ja Innsbruck.
Lähdimme kokeilemaan nousua Zwölferin huipulle. Se oli merkitty mustaksi reitiksi ja ajattelimme edetä sitä niin pitkään, kuin se tuntuisi turvalliselta. Zwölferin huippu on 2562 m:n korkeudessa ja sata metriä ennen huippua luovutimme. Sen verran jyrkäksi kävivät nousut, että meikäläisten nelivetoeteneminenkään ei enää tuntunut turvalliselta.
Ylempi panoramatie takaisin Elferhüttelle oli huikea. Polku nousi 2400 m:n korkeuteen ja alun Pinnistal-näkymät muuttuivat ylhäällä kallioisten Elferin huippujen lomassa pujottelemiseksi. Elferin yli pääsee myös vielä hurjapäisemmällä tyylillä. Klettersteig-sanalle ei nyt yhtäkkiä löydy suomenkielistä vastinetta. Kiipeilijällä on valjaat, joihin kiinnitetyt varmistuslukot napsautetaan kallioon kiinnitettyihin vaijereihin. Muutaman metrin matkan edettyään kiipeilijä kiinnittää lukot taas seuraavaan varmistusväliin. Hidasta hommaa, mutta varmaan pääsee näkemään ne korkeimmat näköalat.
Mutta otsikon kysymykseen. Mikä tässä Alpeilla patikoinnissa on kivaa vai onko se yleensäkään kivaa? Onko se nyt niin mukavaa nousta naama (ja kaikki muutkin paikat) hiessä monta tuntia ylöspäin 5-6 kilon reppu selässä ylimääräisenä painona? Sydän hakkaa ja reisissä välillä polttaa, mutta seuraavana päivänä ollaan vuorella taas ja seuraavana kesänä sitä ollaan täällä jälleen. Miksi?
Tänään oli yksi vaellushistoriamme kovimpia päiviä, kun nousua ja laskua tuli noin 2 km päivän aikana. Se on oikeastaan aika paljon, kun lisäksi joutuu väkisinkin kulkemaan myös vaakasuoraan. Laskeutuminenkaan ei ole mikään helpotus. Oikeastaan se on epämukavampaa kuin nouseminen vaikka lasku sujuu vähän nousua nopeammin. Laskussa rasitus kohdistuu voimakkaasti etureisilihaksiin ja se tuntuu pahemmalta kuin nousu, joka jakautuu tasaisemmin jaloille. Tai riippuu tietysti aika paljon etureisien lihaskunnosta. No, kahdeksan tuntia siihen meni ja ohessa kuvia päivän reissusta.
Niin, mikä siinä on kivaa? Se hieno urheilu- tai liikuntasuorituksen tunne ja sen mukanaan tuoma mielihyvä yhdistettynä maailman kauneimpiin maisemiin. Maisemanäkemys on tietysti makuasia. Eivätkä kaikki ihmiset tuota liikunnan mukanaan tuomaa mielihyvääkään kaipaa eikä ole tarpeenkaan. Mutta meille se kelpaa nyt ja toivottavasti myös jatkossa! Lisäksi täytyy vielä muistaa, että täällä on useimmilla vuorilla käytetävissä hissejä nousuihin ja/tai laskuihin, joten jokaiselle löytyy reittejä ja haasteita kuntonsa mukaan.
2 kommenttia:
Pitääkö sitä ruveta vielä vuorikiipeilijäksikin, eikö patikointi riitä? Saalbach saa jäädä väliin jos matkanjohtaja E.K vaatii tuollaisia suorituksia!!! No, onneksi ei vaadi.(mukava vitsi!! Upeeta oli taas, mutta kiva osio oli se lihapullapuolikin....
-leena ja paapee-
Kyllä se patikointi riittää. Enempään ei riitä pää eikä nivelten liikkuvuus. Onneksi ihan kävellenkin näkee kivoja maisemia. Tänään mennäänkin sitten ihan maalikyliin, kun lähdetään tunnin päästä Innsbruckiin!!
Lähetä kommentti