Mallnitz vaikenee

 Kleiner Ankogelilla (3096m) välähti hetkeksi pilvien takaa

näkyviin varsinaisen Ankogelin huippu.

Otsikko kertoo kaiken eli lomamme on loppumassa. Tänään olemme olleet päivälleen kuukauden reissussa ja huomenna matkaamme junalla takaisin Sloveniaan. Maahan, jossa vokaalit ovat kortilla. Lentomme lähtee perjantaina Ljubljanan lentokentältä nimeltään Brnik, mutta Kranj-niminen kaupunki on paljon lähempänä lentokenttää kuin itse Ljubljana, joten vietämme lomamme viimeisen yön siellä.

Pari viimeistä päivää täällä ovat olleet jo selvästi rauhallisempia patikoinnin puolesta kuin edeltävät päivät. Eilen maanantaina oli aivan mahdoton ukonilma yöllä ja vielä aamullakin taivaalta satoi tennispallon kokoisia rakeita. Parvekkeemme kukkaset menivät aivan muusiksi. Keski-Euroopan ukkoset olivat näköjään päässeet Suomenkin uutisiin. Käytimme päivämme kaupunkilomailemalla Spittal an der Drau-nimisessä kaupungissa. Nätti kaupunki ja saimme ostettua Janelle uudet kävelysauvat katkenneen tilalle. Spitalissa oli uskomattoman painostava helle ja olimme tyytyväisiä päästessämme takaisin ylämaihin.

Tutuksi tullut bussipysäkkimaisema Tauerntaliin päin.

 Wolligerin urheiluliikkeestä otimme ilmaiset sähköpyörät parina päivänä.

Samalta pysäkiltä kohti Seebachtalia

Tänään keskiviikkona käytimme vielä kerran jo useasti kehumaamme Kärnten Card Mobil+-korttia ja ajoimme toimintansa aloittaneella Ankogel-bahnilla ilmaiseksi korkeuksiin pääteasemalle saakka. Tarkoitus oli herkutella maisemilla eikä itse kuntoilusuoritus ollut enää pääasia. Pilvisyys on kuitenkin lisääntynyt jo sen verran, että saimme keskittyä patikointiin eikä näiden mahtavien vuorten ihailemiseen kulunut juuri aikaa. Liikuimme 2600 - 3100 metrin välillä, joten olimme sen verran korkealla, että pilviä riitti.

 Pilvikävelyä oli tämän päivän korkea reissu.

Tämän päivän patikkareitistä ei ole hirveästi kerrottavaa. Hissin yläasemalta lähdimme patikoimaan kohti yli 3200 metrin korkeudessa olevaa Ankogel-vuoren huippua. Emme ihan vakavissamme ajatelleet kiivetä huipulle saakka, mutta sitä kohti lähdimme kulkemaan. Sää oli pilvinen ja ajoittain kävi kylmä tuuli, joten olosuhteet olivat ihan uudet aiempiin patikoihin verrattuna. Meillä on ollut tänä kesänä uskomaton tuuri ilmojen puolesta aiemmilla patikkareissuillamme. Saavutimme Kleiner Ankogelin eli matalamman Ankogelin huipun (3100m) reilussa parissa tunnissa. Olimme kerrankin järkeviä ja päätimme, että nyt riittää. Sää oli yhä pilvinen ja tuuli kylmästi, joten ei ollut oikein motiivia jatkaa. Olemme nähneet suunnilleen samat maisemat pilvettömillä aurinkoisilla ilmoilla, joten tuo riitti tänään meille.

 Tämän lumialueen (Lassacher Kees) äärelle pysähdyimme evästauolle.

 Pian saimme "unkarilaista"seuraa.

Reissun mainittavin tapaus sattui ennen erään suuren lumi- ja jäätikköalueen ylitystä. Perässämme kolisteli  sauvoillaan koko alkumatkan useamman hengen ryhmä, jonka näimme aina välillä takanamme. Saavuttuamme jäätikköalueen reunalle epäilimme itsekin onko meidän järkevää lähteä ylittämään lumista ja erittäin jyrkkää rinnettä. Välillä pilvisyys oli niin sankkaa, että emme nähneet jäätikön toisen reunan reittimerkintöjä ja pelkäsimme kaatumista jyrkässä lumisessa rinteessä. Päätimme pitää tuumaustauon ja aloimme syödä eväitämme. Jospa vaikka pilvet yhtäkkiä väistyisivät.  Jonkin ajan kuluttua samaan kohtaan saapui takanamme kävellyt ryhmä. Samalla tavalla epätietoiseksi menivät hekin ja meitä vähän nauratti keskenämme, kun he päättivät alkaa lounastauolle juuri samassa paikassa kuin mekin. Vuorilla on tilaa käsittämättömät määrät ja koskaan aikaisemmin ei ole sattunut, että toinen ryhmä jää tauolle ihan samoille kiville kuin me.

Ei juuri huvittanut jatkaa 200 nousumetriä pilveen.

 Ei uskoisi, että noiden pilvien takana ovat yhä ne samat upeat vuoret,

 joita on kuvattu lähes 3 viikkoa.

Siinä sitä syötiin, eivätkä toiset paikalle tulleet vaeltajat tuntuneet olevan lainkaan seurallisia (mikä  on täällä hieman tavatonta!) Toivotimme heille "Grüss Gott!" mutta vastausta ei juuri kuulunut. Kuulemamme kielen puolesta päättelimme heidät unkarilaisiksi. Olemme sopineet tällä matkalla, että aina kuullessamme meille tunnistamatonta kieltä sen täytyy olla unkaria. Lopulta rohkaisimme mielemme ja lounaan lopetettuamme ylitimme jäätikköalueen ongelmitta. Unkarilaiset lähtivät samalle ylitykselle samoille jalanjäljille 37,5 sekuntia myöhemmin. Matalamman Ankogel-vuoren huipulla unkarilaiset päättivät palata takaisin kuten mekin. Ei voinut välttyä tunteelta, että meitä seurattiin ja katsottiin miten "nuo selviävät". Ei se haitannut, mutta vähän huvitti. Varustuksesta ja ihmisten olemuksesta näki, että he eivät olleet mitään vuoriammattilaisia kuten emme mekään.

Jaaskarit paluumatkalla.  Näistä maisemista Mallnitz aloitti 

ja näihin se lopettaa.  Kaukaisuudessa kuvan keskellä oleva 

huippu on Ankogel,  jonka huipun kohdalla on pieni pilvenhattara.

Paluumatkalla kohti kotikyläämme saimme yllättäen kyydin majapaikkamme isännältä. Lähellä Mallnitzia hän painoi jarrua ja sanoi että sorry vaan hänen täytyy tsekata yksi juttu. Tuolla tienposkessa on  meidän lehmä, joka näkyy juuri poikineen. Tunnin ikäinen vasikka horjui tienposkessa emänsä kyljessä, napanuora vielä verisenä roikkuen. Thomas oli tyytyväinen ja totesi lehmävasikan olevan tervetullut.

Uutta elämää Mallnitziin

Tähän tämä sitten päättyy tällä erää. Mahtava loma joka tavalla, mutta nyt se on ohi. Bis zum nächsten Mal!

Päivän patikalla juolahtaa mieleen kaikenlaista.

 Auf Wiedersehen!

"Hakeutukaa vuorille"

Lauantain lähtölaukaus kohti edessä näkyviä vuoria.

 Buenos Airesin kaduilla oli aika ajoin hiukan vilkkaampaa.

Itävallassa on jo reilun viikon ajan vallinnut helteinen ilmanala ja sitä on taivasteltu televisiossa päivittäin. Lämpötilat ovat olleet 30-40 asteen välillä ja myös täällä Mallnitzissa, noin 1200 metrin korkeudessa, on hellettä riittänyt. Itävallan television meteorologi "huutosmatti" kehoitti ihmisiä hakeutumaan vuorille, jos haluaa viileämpää ilmaa. Olemme tehneet työtä käskettyä myös upean Säuleck-vuoren valloittamisreissun jälkeen. Kahtena päivänä on patikoitu jälleen hienoihin maisemiin ja ilma on ollut erittäin lämmin. Pohdimme vain noustessamme tuota meteorologin neuvoa. Onko meillä ollut erittäin jyrkkää vuorenrinnettä kavutessa 5-6 kilon reppu selässä "vain" noin 30 asteessa kovastikin paljon viileämpää kuin porukalla, joka on istunut Mallnitzin Sporttibaarissa aurinkovarjon suojassa 35 asteessa kylmä juoma edessään? Olemmeko käsittäneet jotain väärin? Voiko meteorologiin enää luottaa?

 Oikeanpuoleinen kaukainen huippu on perjantain 

kolmetonnisemme Säuleck. Vasemmalla Hochalmspitz.

Emme kuitenkaan valita ilmoista. Tämän kuukauden aikana on ollut varmasti parhaat ilmat, mitä meidän alppikesälomilla on ollut koskaan. Koko ajan on ollut erittäin lämmintä eikä pitkiä sadejaksoja ole osunut kohdalle. Muistamme hyvin viime vuoden Tirolin kylmimmän kesän 30 vuoteen. Yksittäiset sadepäivät ovat olleet jopa vapauttavia meille hölmöille, jotka emme osaa pysyä pois vuorelta hyvällä säällä. Olemme aiemmin todenneet, että viikon sadejakson aikana rakkaus harrastukseemme ja Itävaltaan lomakohteena on koetuksella, mutta tänä kesänä tätä ongelmaa ei ole ollut. Hieno kesä ilmankin puolesta.

Hannoverhausin pihalta on mykistävät näkymät.

 Kelpaa siinä sauvoihin nojailla.

Vastapäinen vuorenseinämä on jo Salzburgin puolella, 

Bad Gasteinin maisemia.

Hienon sään innostamana käytimme molemmat viikonlopun päivät hyväksemme,  kuinkas muuten kuin nousemalla taas mahdollisimman korkeille näköalapaikoille. Lauantaina nukuimme herroiksi kahdeksaan ja vasta kymmenen bussilla ajelimme muutaman kilometrin Seebach-laaksoon, jossa reittimme alkoi Ankogel-bahnin ala-asemalta (1300m). Hissi aloittaa kesäkautensa vasta 4. heinäkuuta, joten rinteessä ei ollut montakaan kulkijaa. Kohteemme oli Hannoverhaus 2720m.

Alkunousu 600 korkeusmetriä hissin väliasemalle oli meille tuttua, sillä saman nousun teimme juhannussunnuntaina. Vaikka kävelypolkua johdateltiinkin paikoin metsäsaarekkeiden läpi, oli tylsää laskettelurinteen kipuamistakin jonkin verran. Se on mielestämme vaellusmaastoista epämukavinta. 

Tässä nousunäkymiä. Keskellä kuvaa Hannoverhaus

ja siitä oikealla hissilinjan yläasema.

 Tuttu "hütte näkyy jo" lause ei nyt lohduttanut,

 kun edessä oli korkeusmetreissä 800m jyrkkää laskettelurinnettä.

Toinen nousupätkä väliaseman jälkeen kulki yllä olevan kuvan maisemassa. Avomaastossa aurinko porotti, mutta sentään kävi raikas tuuli. Lumikenttiä sattui reitillemme, mutta täällä ne eivät upottaneet eivätkä olleet louhikon päällä, vaan olivat tiukkaan pakkaantuneita ja kävely niillä oli helppoa. 

Tää on niin tätä!

  Itävallan perusmaisemaa.

Viimeinen 800 metrin nousu väliasemalta kohti Hannoverhausia olikin varsin miellyttävää maastoa. Olimme kuvitelleet sen olevan samanlaista laskettelurinnettä, kuin alempikin osuus. Erehdyimme, sillä maasto oli luonnon muovamaa rinnettä, jossa oli sopivasti pientä kumparetta ja kalliomuodostumia. Niillä on mukava askeltaa. Aika jyrkkää pakertamista rinne silti oli.

Jaaskarit

 K esittelee kuinka kätevä apu sauvoista on puron ylityksessä.

 Mallnitz taustalla laaksossa.

 Mitäs tästä tyylinäytteestä sanotte?

 Muutamat kymmenet metrit alaspäin ihan puhdasta persmäkeä.

 K:n nauru kaikuu varmasti vieläkin rinteessä ja tulipa housut puhdistettua.

Sunnuntaina jo jalka hieman painoi, mutta vielä piti käydä hyödyntämässä kirkkaat kelit. Tällä kertaa ajoimme vaellusbussilla Tauerntaliin, jossa Jamnigalmilta (1700m) lähdimme kohti Feldseeschartea (2714m). Sinne oli aluksi varsin helppoa, loivaa lehmälaitumen ylitystä. Kilometrejä kertyi, mutta nousumetrejä ei niinkään. Koska menomatkan pituus oli vain viisi kilometriä ja ensimmäiset kolme olivat aika tasaista, oli tuhat nousumetriä loppuvaiheessa todella jyrkät. Edeltävien päivien vaellukset tuntuivat rankasti jaloissa ja kaikenmaailman hankaukset ja hiertymät tuntuivat helteisessä ilmassa yhä ikävämmiltä. Schartelle oli kuitenkin päästävä, sillä näkisihän sieltä taas jonnekin ihan uuteen suuntaan. Olemme hulluja!

Mukavaa tasamaata aluksi, mutta loppumatka supertiheää korkeuskäyrää.

Tauerntal aamuisessa autereessa.

Rasitus palkittiin taas. Wurtental patojärvineen.

Oikealla kaukaisuudessa Grossglockner.

Schartella oli suojamaja, jonne olisi voinut vaikka jäädä

yöksi. Jane tutkii majan varustukseen kuuluvaa karttaa.

 Sauva poikki. Onneksi ei luut. Kävelysauvat ovat olleet aivan ehdottomat.

 Pitääkö lähteä hakemaan uudet Münchenistä, sillä täältä ei samaa mallia löydy?

 Seurakunnan sunnuntaijuhliinkin ehdimme vielä.

Grilliruokaa, kansanmusiikkia ja illan päätteeksi EM-finaali

laajakankaalla puistossa.

Monen raskaan patikkapäivän jälkeen tänään oli lepopäivä. Kävimme vain 17 kilometrin lenkkarikävelyn, joka suuntautui Schwussnerhüttelle, jossa nautimme maukkaan lounaan. Iltapäivän aikana tuli jo voimakkaita ukkoskuuroja ja kaikkein paras ja kirkkain säätila taitaa olla muuttumassa. Lämmintä on edelleenkin yli 30 astetta, mutta pilviä on enemmän ja ukkoskuuroja tulee päivän aikana. Ei sillä meille enää ole kovasti väliä, sillä torstaina joudumme matkustamaan takaisin Sloveniaan ja perjantaina lentämään takaisin Suomeen. Pari lomapäivää on kuitenkin vielä jäljellä mukavassa Mallnitzissa!

Ensimmäinen "Dreitausender"

 Ihmeellistä ja ihanaa! Olla yli kolmessatonnissa, 

ja aurinko lämmittää ihanasti.

Olemme alppikesinämme oppineet, että yli 3000 metrin korkeudessa olevien vuorihuippujen valloittaminen on täällä Keski-Euroopan alppialueella "jotain". Se on maininnan arvoinen asia ja jotkut tuntuvat laskevan kuinka monta "Dreitausenderia" kullakin on  tilillään. Olemme nähneet aihetta käsittelevää kirjallisuutta ihan Turun Akateemisessakin, joten ei käsityksemme varmaan ihan kauhean väärä ole. Jos haluat liittyä "Dreitausendereihin", nämä kolmetonniset pitää saavuttaa alusta alkaen jalkaisin, joten hissin käyttö ei ole sallittua missään vaiheessa. Tähän porukkaan mekin suunnittelimme pyrkiä lähtiessämme reissullemme torstaina Mallnitzista kohti meille viime viikolta tuttua Arthur von Schmidt Hausia ja sen kupeessa sijaitsevaa Säuleck-vuoren huippua 3086m.  Aivan varmoja emme tosin ole ettemmekö olisi aiemminkin noissa korkeuksissa liikkuneet ilman hissejä, mutta koska emme ole varmoja niin tämä olkoon ensimmäinen päivä, jolloin Jaaskarit pääsivät "Dreitausendereihin"!.

 Tässä kelpasi pötkötellä. Kaisersuite.

Kaisersuiten vessan ikkunasta oli ihan perushotellinäkymät

Kaksivuotias haflingertamma Marlen antoi tervetulopusun.

Takana näkyy Säuleckin huippu.

Kahden päivän reissu alkoi torstaina Mallnitzista ja vaellusbussin päätepysäkiltä patikoimmme pari tuntia yöpaikkaamme ja kohteeseemme Arthur von Schimidt Hausille. Hüttelle alkoi kerääntyä kovasti väkeä ja ymmärsimme, että emme tosiaankaan tule viettämään yötämme hüttellä yksin isäntäpariskunnan kanssa. Meillä on ollut kovasti ennakkoluuloja hütteyöpymiseeen nähden ja niistä voi lukea viimekesäisen bloggauksen tästä. Viime viikolla blogattu tapaamisemme hütteisännän Hansin kanssa sai meidät tekemään päätöksen kokeilla sitäkin herkkua. Se osoittautui todella viisaaksi päätökseksi ainakin tämän hütten osalta.

 Tulopäivän iltapäivänä kävimme kuvan keskellä

olevalla Seeschartella, josta näkyi viereeseen laaksoon

sekä Mölltalin jäätiköille. Pieni pilkahdus Grossglocknerillekin näkyi.

Arthur von Schmidhaus Dösner Seen vasemmassa reunassa

 

Mölltalin jäätiköt 

Eväsleipien täytteenä oli parmankinkkua, 

juustoa ja kananmunaa.

 Itse saavuimme paikalle puolenpäivän jälkeen ja isäntä näytti meille huoneemme. Olimme varanneet kahden hengen huoneen omalla kylpyhuoneella ja vastaavia ei hüttellä ollut käsittääksemme muita. Ainakin nimi "Kaisersuite" viittaisi siihen suuntaan. Huone oli mukava, monesti reissuillamme olemme olleet huonommissa hotellihuoneissakin.  Luksusta oli muihin hüttellä yöpyviin verrattuna oma kylpyhuone. Suihkusta tuli lämmintä vettä ja ikkunasta oli ruhtinalliset näkymät järvelle.  "Kaisersuitesta" saimme uusien tuttaviemme kanssa aikaan monet makeat naurut illan aikana. Hans esitteli meidät keisarisviitin haltijoiksi ja kehoitti muita tavispeteillä yöpyviä kadehtimaan meitä.

 Ilta-aurinko lämmitti. Mutkattomat hollantilaiset

olivat mukavaa seuraa.

Iltapäivä ja ilta hüttellä sujuivat erittäin mukavasti. Paikalla oli pari isompaa ryhmää ja isäntäväellä piti kiirettä kaikkien tulijoiden ja yöpyjien palvelemisessa. Oli mieluista havaita, että porukat olivat ihan meidän kaltaisiamme "taviksia" ja tunnelma oli mukava ihmisten kertoillessa omista patikointireiteistään ja suunnitelmistaan. Iltapäivän aurinko lämmitti Hausin terassille levittäytynyttä sakkia ja liikunnallisen päivän jälkeen oli jopa sulkeutuneiden suomalaisten helppoa päästä juttuun muiden kanssa. Tutustuimme kahteen hollantilaiseen pariskuntaan, jotka patikoivat yhdessä ja jotenkin yhteinen sävel löytyi heti. Olisiko johtunut toisen rouvan lompakosta löytyneestä kreikkalaisesta euron kolikosta ja sen todellisesta arvosta?

Fiksut hollantilaiset ymmärsivät kertaneuvosta suomalaisten

 valokuvaussäännöt:  Tukat hyvin ja kellot näkyviin.

Ilta hüttellä sujui ruokaillen  ja hiljaisuus alkoi klo 23.00. Se oli todellakin hiljaisuus eikä mistään kuulunut pihaustakaan. Väki oli tullut vaeltamaan ja halusi valmistautua seuraavaan päivään nukkuen. Sen sijaan aamulla jo viiden jälkeen alkoi kuulua heräilevien ihmisten aamutoimia. Kaikilla ei ollut Kaisersviittiä omalla kylpyhuoneella. Hüttet eivät ole aamu-unisten paikkoja. Kaisersviittimme maksoi 54 euroa ja siihen lisäksi aamupala 9 euroa/hlö. Hüttelle saapuessamme saimme lapun,  johon merkittiin kaikki tilaamamme ruoka ja juoma. Lasku maksettiin aamulla lähdettäessä.

 Oikealla saksalaisten jääkenkäporukka, joka pehmeni suomalaisille 

shortsipatikoitsijoille. Keltapaitainen ryhmä avasi aamunsa 

sen sijaan pienellä oluella eikä heidän määränpäästään ollut tietoa.

Aamulla patikalle lähtiessämme kiinnitimme huomiota saksalaiseen ryhmään, joka oli varustautunut mielestämme huomiota herättävän hyvin. Kysyimme heiltä, mihin he olivat menossa ja hieman hämmennyimme, kun he ilmoittivat tulevansa Säuleck-vuoren huipulle kuten mekin. Ero vaatetuksessa ja varustuksessa meihin verrattuna oli kuin olisi lähtenyt napajäätikön ylitykseen uikkareissa. Tunsimme itsemme lähes alastomiksi tuon porukan rinnalla. Ihmisillä oli pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet ja kaikilla roikkuivat reppuun kiinnitettyinä vaelluskenkiin laitettavat jääraudat. Naamat kiilsivät valkoisina sinkkipastasta, jota oli hangattu ihoon auringonsuojaksi. Me olimme lähdössä samalle reissulle shortseissa ja t-paidoissa ja ainoa aurinkorasva oli hierottu K:n niskaan juuri ennen lähtöä. (Toki reppu oli täynnä lämmintä vaatetta, jos huipulla käy kylmä tuuli.) Vähän arvelutti. Yksi saksalaisista sanoi meille vielä pihalla yhtä aikaa lähtiessämme, että "See You on Top". Shortsiporukka never saw them on Top.

Lumi voi paikoin olla niin sulanutta, 

että kulkija humpsahtaa vyötäröä myöten lumen sisään.

Vaarana on, että jalka jää lumen sisällä olevien 

kivenlohkareiden väliin.

  Janen sauvat oli säädetty 115 cm pituuteen,

 joten paikka paikoin lunta oli riittävästi.

 "Muniin asti" kuten Kemissä sanottaisiin.

Siinä sitä mennään shortseissa ja t-paidassa.

Pipo on päässä aurinkosuojana, koska lippis unohtui hüttelle.

Matka huipulle ei ollut helppo. Saksalaiset jäivät lähdössä hiukan jälkeemme ja hiljalleen puhe ja kävelysauvojen kopina hiljeni kokonaan. Ylitimme varmasti parikymmentä lumen peittämää aluetta, mutta emme osanneet pitää niitä mielestämme vaarallisena, koska ne olivat lähes tasamaata. Pohjoisen lapsina olemme oppineet, että ei kenkään ihan hirveästi lunta mahdu ja aina se sieltä aikanaan sulaa.

 Tuonne piti päästä

Hochalmspitz näkyy takana, 

kohta olemme omalla huipullamme

Huippulukemat.

 Sports Tracker tosin näyttää tasan 50m liikaa korkeutta.

Joka tapauksessa olemme "Dreitausendereita".

Usko oli koetuksella yhdessä  parisataa metriä pitkässä, jyrkässä nousussa, joka olisi pitänyt tehdä hyvin kaltevaa lumista ja jäistä rinnettä pitkin. Siinä vaiheessa meinasimme oikeasti lyödä kinttaat tiskiin. Tämä oli varmasti se kohta, josta hollantilaiset tuttavamme kertoivat, että he olivat tavanneet itävaltalaisia patikoitsijoita, jotka eivät olleet päässeet Säuleckille reissullaan lumen ja jään vuoksi. Tähän kohtaan päättyi myös käsittääksemme supervarusteltujen saksalaisten matka sinkkipastasta huolimatta. Suomalainen ei kuitenkaan luovuta, perkele, anteeksi. Rinteen sivussa oli kivikkorinne, joka kulki arvelemamme reitin suuntaisesti, mutta vielä jyrkemmin. Lähdimme kiipeämään sitä pitkin, koska turvallisemmalta tuntui kuitenkin olla kivien, kuin lumen varassa. Ei ollut mikään helppo reitti ja käsiä sai käyttää apuna kiivetessä. Huipun risti väikkyi kuitenkin jo lähempänä, joten pitihän kaikkensa yrittää. Varmasti yksi raskaimmista patikkareiteistämme. Huipulle kuitenkin pääsimme ja maisemat olivat upeat. Kaiken vaivan arvoiset!

 Ankogel nähtynä Säuleckilta 3086 metristä

 Mölltalin jäätikkö taustalla oikealla

 Superhieno sää suosi huipun valloitusta

Missähän rautakenkäsaksalaiset luuraa?

  Toivottavasti sinkkipastaa oli tarpeeksi eikä kasvot vaan palaneet.

Palasimme takaisin Schmid Hauselle samaa reittiä ja isäntämme Hans palautti meidät arkeen, kun taivastelimme reitin lumisuutta. Hans nauroi makeasti totesi että "So, es ist normal!".

 Siinä on kunniakirja, suorittajat ja selätetty vuorihuippu Säuleck taustalla.

 Sen sijaan saavuttamamme kolmetonninen ei ollut pikkujuttu tuollakaan hüttellä. Isäntä Hans julisti isoon ääneen kaikkien kuullen, että suomalaiset ovat saavuttaneet dreitausenderit ja sen kunniaksi meille luovutettiin kunniakirja sekä asiaankuuluvat Gipfelsnapsit talon tarjoamana.  Hütten terassille laaksosta aamupäivän aikana vaeltaneet olivat lounaalla ja onnittelivat meitä  aidosti ja jotkut miehistä olisivat  myös tahtoneet ilmaiset snapsit. Hans käski heitä käväisemään Säuleckilla ensin. Hütteillä on mukava tunnelma ja meillä on ollut pari vaellushistoriamme hienoimmista päivistä!

Wanderbussin paluukyytimme lähti Wollingerhütteltä, jossa meillä oli puoli tuntia aikaa.

 Kahden reippaan patikkapäivän jälkeen käytimme ajan parhaalla mahdollisella tavalla.

Sitä sun tätä kotikylän tienoilla

 Tässä talossa asumme. Keskikerros on suurelta osin käytössämme. 

Parvekkeemme jatkuu vielä nurkan taakse.

Vielä toisesta kulmasta

Parvekkeelta

Kotikylän marketillamme on komeat kehykset.

Eilisen bussi- ja juna-ajelun jälkeen tuntui tänään hyvältä idealta suunnistaa retkelle omasta kylästä. Suunnitelmana oli ajaa sähköpyörillä paikallisen laskettelumäen puoliväliin ja jatkaa siitä patikoiden vuoren huipulle. Aina ei kaikki kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan täälläkään. Nyt on testattu, että edes sähköpyörillä ei pysty ajamaan erittäin jyrkkää aika pitkäruohoista ja märkää laskettelumäkeä ylöspäin. Ei kuitenkaan kukaan voi väittää, että ei olisi yritetty. Loppupäivä otettiin rauhallisemmin ja iltapäivällä kävimme patikoimassa Wolligerhüttellä kahvien merkeissä.

Wolligerhütte on tunnin kävelyn päässä 

Huomenna kävelemme Arthur von Schmid-Hausille, yövymme siellä ja  perjantaiaamuna nousemme sään niin salliessa Säuleck-vuorelle. Kyseessä on ensimmäinen yöpymisemme alppimajalla eli hüttellä. Kävelyä tulee myös parin päivän ajalle suhteellisen reippaasti, joten sikäli tämän päivän suunnitelman kariutuminen ei ollut suuren suuri vahinko. Parin päivän reissu vaatii tavallista huolellisemman pakkaamisen, joten nyt sitä miettimään  Palataan asiaan perjantaina.

Näkymiä hütten terassilta