Ensimmäinen "Dreitausender"

 Ihmeellistä ja ihanaa! Olla yli kolmessatonnissa, 

ja aurinko lämmittää ihanasti.

Olemme alppikesinämme oppineet, että yli 3000 metrin korkeudessa olevien vuorihuippujen valloittaminen on täällä Keski-Euroopan alppialueella "jotain". Se on maininnan arvoinen asia ja jotkut tuntuvat laskevan kuinka monta "Dreitausenderia" kullakin on  tilillään. Olemme nähneet aihetta käsittelevää kirjallisuutta ihan Turun Akateemisessakin, joten ei käsityksemme varmaan ihan kauhean väärä ole. Jos haluat liittyä "Dreitausendereihin", nämä kolmetonniset pitää saavuttaa alusta alkaen jalkaisin, joten hissin käyttö ei ole sallittua missään vaiheessa. Tähän porukkaan mekin suunnittelimme pyrkiä lähtiessämme reissullemme torstaina Mallnitzista kohti meille viime viikolta tuttua Arthur von Schmidt Hausia ja sen kupeessa sijaitsevaa Säuleck-vuoren huippua 3086m.  Aivan varmoja emme tosin ole ettemmekö olisi aiemminkin noissa korkeuksissa liikkuneet ilman hissejä, mutta koska emme ole varmoja niin tämä olkoon ensimmäinen päivä, jolloin Jaaskarit pääsivät "Dreitausendereihin"!.

 Tässä kelpasi pötkötellä. Kaisersuite.

Kaisersuiten vessan ikkunasta oli ihan perushotellinäkymät

Kaksivuotias haflingertamma Marlen antoi tervetulopusun.

Takana näkyy Säuleckin huippu.

Kahden päivän reissu alkoi torstaina Mallnitzista ja vaellusbussin päätepysäkiltä patikoimmme pari tuntia yöpaikkaamme ja kohteeseemme Arthur von Schimidt Hausille. Hüttelle alkoi kerääntyä kovasti väkeä ja ymmärsimme, että emme tosiaankaan tule viettämään yötämme hüttellä yksin isäntäpariskunnan kanssa. Meillä on ollut kovasti ennakkoluuloja hütteyöpymiseeen nähden ja niistä voi lukea viimekesäisen bloggauksen tästä. Viime viikolla blogattu tapaamisemme hütteisännän Hansin kanssa sai meidät tekemään päätöksen kokeilla sitäkin herkkua. Se osoittautui todella viisaaksi päätökseksi ainakin tämän hütten osalta.

 Tulopäivän iltapäivänä kävimme kuvan keskellä

olevalla Seeschartella, josta näkyi viereeseen laaksoon

sekä Mölltalin jäätiköille. Pieni pilkahdus Grossglocknerillekin näkyi.

Arthur von Schmidhaus Dösner Seen vasemmassa reunassa

 

Mölltalin jäätiköt 

Eväsleipien täytteenä oli parmankinkkua, 

juustoa ja kananmunaa.

 Itse saavuimme paikalle puolenpäivän jälkeen ja isäntä näytti meille huoneemme. Olimme varanneet kahden hengen huoneen omalla kylpyhuoneella ja vastaavia ei hüttellä ollut käsittääksemme muita. Ainakin nimi "Kaisersuite" viittaisi siihen suuntaan. Huone oli mukava, monesti reissuillamme olemme olleet huonommissa hotellihuoneissakin.  Luksusta oli muihin hüttellä yöpyviin verrattuna oma kylpyhuone. Suihkusta tuli lämmintä vettä ja ikkunasta oli ruhtinalliset näkymät järvelle.  "Kaisersuitesta" saimme uusien tuttaviemme kanssa aikaan monet makeat naurut illan aikana. Hans esitteli meidät keisarisviitin haltijoiksi ja kehoitti muita tavispeteillä yöpyviä kadehtimaan meitä.

 Ilta-aurinko lämmitti. Mutkattomat hollantilaiset

olivat mukavaa seuraa.

Iltapäivä ja ilta hüttellä sujuivat erittäin mukavasti. Paikalla oli pari isompaa ryhmää ja isäntäväellä piti kiirettä kaikkien tulijoiden ja yöpyjien palvelemisessa. Oli mieluista havaita, että porukat olivat ihan meidän kaltaisiamme "taviksia" ja tunnelma oli mukava ihmisten kertoillessa omista patikointireiteistään ja suunnitelmistaan. Iltapäivän aurinko lämmitti Hausin terassille levittäytynyttä sakkia ja liikunnallisen päivän jälkeen oli jopa sulkeutuneiden suomalaisten helppoa päästä juttuun muiden kanssa. Tutustuimme kahteen hollantilaiseen pariskuntaan, jotka patikoivat yhdessä ja jotenkin yhteinen sävel löytyi heti. Olisiko johtunut toisen rouvan lompakosta löytyneestä kreikkalaisesta euron kolikosta ja sen todellisesta arvosta?

Fiksut hollantilaiset ymmärsivät kertaneuvosta suomalaisten

 valokuvaussäännöt:  Tukat hyvin ja kellot näkyviin.

Ilta hüttellä sujui ruokaillen  ja hiljaisuus alkoi klo 23.00. Se oli todellakin hiljaisuus eikä mistään kuulunut pihaustakaan. Väki oli tullut vaeltamaan ja halusi valmistautua seuraavaan päivään nukkuen. Sen sijaan aamulla jo viiden jälkeen alkoi kuulua heräilevien ihmisten aamutoimia. Kaikilla ei ollut Kaisersviittiä omalla kylpyhuoneella. Hüttet eivät ole aamu-unisten paikkoja. Kaisersviittimme maksoi 54 euroa ja siihen lisäksi aamupala 9 euroa/hlö. Hüttelle saapuessamme saimme lapun,  johon merkittiin kaikki tilaamamme ruoka ja juoma. Lasku maksettiin aamulla lähdettäessä.

 Oikealla saksalaisten jääkenkäporukka, joka pehmeni suomalaisille 

shortsipatikoitsijoille. Keltapaitainen ryhmä avasi aamunsa 

sen sijaan pienellä oluella eikä heidän määränpäästään ollut tietoa.

Aamulla patikalle lähtiessämme kiinnitimme huomiota saksalaiseen ryhmään, joka oli varustautunut mielestämme huomiota herättävän hyvin. Kysyimme heiltä, mihin he olivat menossa ja hieman hämmennyimme, kun he ilmoittivat tulevansa Säuleck-vuoren huipulle kuten mekin. Ero vaatetuksessa ja varustuksessa meihin verrattuna oli kuin olisi lähtenyt napajäätikön ylitykseen uikkareissa. Tunsimme itsemme lähes alastomiksi tuon porukan rinnalla. Ihmisillä oli pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet ja kaikilla roikkuivat reppuun kiinnitettyinä vaelluskenkiin laitettavat jääraudat. Naamat kiilsivät valkoisina sinkkipastasta, jota oli hangattu ihoon auringonsuojaksi. Me olimme lähdössä samalle reissulle shortseissa ja t-paidoissa ja ainoa aurinkorasva oli hierottu K:n niskaan juuri ennen lähtöä. (Toki reppu oli täynnä lämmintä vaatetta, jos huipulla käy kylmä tuuli.) Vähän arvelutti. Yksi saksalaisista sanoi meille vielä pihalla yhtä aikaa lähtiessämme, että "See You on Top". Shortsiporukka never saw them on Top.

Lumi voi paikoin olla niin sulanutta, 

että kulkija humpsahtaa vyötäröä myöten lumen sisään.

Vaarana on, että jalka jää lumen sisällä olevien 

kivenlohkareiden väliin.

  Janen sauvat oli säädetty 115 cm pituuteen,

 joten paikka paikoin lunta oli riittävästi.

 "Muniin asti" kuten Kemissä sanottaisiin.

Siinä sitä mennään shortseissa ja t-paidassa.

Pipo on päässä aurinkosuojana, koska lippis unohtui hüttelle.

Matka huipulle ei ollut helppo. Saksalaiset jäivät lähdössä hiukan jälkeemme ja hiljalleen puhe ja kävelysauvojen kopina hiljeni kokonaan. Ylitimme varmasti parikymmentä lumen peittämää aluetta, mutta emme osanneet pitää niitä mielestämme vaarallisena, koska ne olivat lähes tasamaata. Pohjoisen lapsina olemme oppineet, että ei kenkään ihan hirveästi lunta mahdu ja aina se sieltä aikanaan sulaa.

 Tuonne piti päästä

Hochalmspitz näkyy takana, 

kohta olemme omalla huipullamme

Huippulukemat.

 Sports Tracker tosin näyttää tasan 50m liikaa korkeutta.

Joka tapauksessa olemme "Dreitausendereita".

Usko oli koetuksella yhdessä  parisataa metriä pitkässä, jyrkässä nousussa, joka olisi pitänyt tehdä hyvin kaltevaa lumista ja jäistä rinnettä pitkin. Siinä vaiheessa meinasimme oikeasti lyödä kinttaat tiskiin. Tämä oli varmasti se kohta, josta hollantilaiset tuttavamme kertoivat, että he olivat tavanneet itävaltalaisia patikoitsijoita, jotka eivät olleet päässeet Säuleckille reissullaan lumen ja jään vuoksi. Tähän kohtaan päättyi myös käsittääksemme supervarusteltujen saksalaisten matka sinkkipastasta huolimatta. Suomalainen ei kuitenkaan luovuta, perkele, anteeksi. Rinteen sivussa oli kivikkorinne, joka kulki arvelemamme reitin suuntaisesti, mutta vielä jyrkemmin. Lähdimme kiipeämään sitä pitkin, koska turvallisemmalta tuntui kuitenkin olla kivien, kuin lumen varassa. Ei ollut mikään helppo reitti ja käsiä sai käyttää apuna kiivetessä. Huipun risti väikkyi kuitenkin jo lähempänä, joten pitihän kaikkensa yrittää. Varmasti yksi raskaimmista patikkareiteistämme. Huipulle kuitenkin pääsimme ja maisemat olivat upeat. Kaiken vaivan arvoiset!

 Ankogel nähtynä Säuleckilta 3086 metristä

 Mölltalin jäätikkö taustalla oikealla

 Superhieno sää suosi huipun valloitusta

Missähän rautakenkäsaksalaiset luuraa?

  Toivottavasti sinkkipastaa oli tarpeeksi eikä kasvot vaan palaneet.

Palasimme takaisin Schmid Hauselle samaa reittiä ja isäntämme Hans palautti meidät arkeen, kun taivastelimme reitin lumisuutta. Hans nauroi makeasti totesi että "So, es ist normal!".

 Siinä on kunniakirja, suorittajat ja selätetty vuorihuippu Säuleck taustalla.

 Sen sijaan saavuttamamme kolmetonninen ei ollut pikkujuttu tuollakaan hüttellä. Isäntä Hans julisti isoon ääneen kaikkien kuullen, että suomalaiset ovat saavuttaneet dreitausenderit ja sen kunniaksi meille luovutettiin kunniakirja sekä asiaankuuluvat Gipfelsnapsit talon tarjoamana.  Hütten terassille laaksosta aamupäivän aikana vaeltaneet olivat lounaalla ja onnittelivat meitä  aidosti ja jotkut miehistä olisivat  myös tahtoneet ilmaiset snapsit. Hans käski heitä käväisemään Säuleckilla ensin. Hütteillä on mukava tunnelma ja meillä on ollut pari vaellushistoriamme hienoimmista päivistä!

Wanderbussin paluukyytimme lähti Wollingerhütteltä, jossa meillä oli puoli tuntia aikaa.

 Kahden reippaan patikkapäivän jälkeen käytimme ajan parhaalla mahdollisella tavalla.

Sitä sun tätä kotikylän tienoilla

 Tässä talossa asumme. Keskikerros on suurelta osin käytössämme. 

Parvekkeemme jatkuu vielä nurkan taakse.

Vielä toisesta kulmasta

Parvekkeelta

Kotikylän marketillamme on komeat kehykset.

Eilisen bussi- ja juna-ajelun jälkeen tuntui tänään hyvältä idealta suunnistaa retkelle omasta kylästä. Suunnitelmana oli ajaa sähköpyörillä paikallisen laskettelumäen puoliväliin ja jatkaa siitä patikoiden vuoren huipulle. Aina ei kaikki kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan täälläkään. Nyt on testattu, että edes sähköpyörillä ei pysty ajamaan erittäin jyrkkää aika pitkäruohoista ja märkää laskettelumäkeä ylöspäin. Ei kuitenkaan kukaan voi väittää, että ei olisi yritetty. Loppupäivä otettiin rauhallisemmin ja iltapäivällä kävimme patikoimassa Wolligerhüttellä kahvien merkeissä.

Wolligerhütte on tunnin kävelyn päässä 

Huomenna kävelemme Arthur von Schmid-Hausille, yövymme siellä ja  perjantaiaamuna nousemme sään niin salliessa Säuleck-vuorelle. Kyseessä on ensimmäinen yöpymisemme alppimajalla eli hüttellä. Kävelyä tulee myös parin päivän ajalle suhteellisen reippaasti, joten sikäli tämän päivän suunnitelman kariutuminen ei ollut suuren suuri vahinko. Parin päivän reissu vaatii tavallista huolellisemman pakkaamisen, joten nyt sitä miettimään  Palataan asiaan perjantaina.

Näkymiä hütten terassilta

Aatelisen talolla - Arthur von Schmid -Haus

 Arthur von Schmid -Haus sijaitsee Säuleck vuoren kainalossa

Dösner Seen rannalla 2275m:n korkeudessa.

Vaellusbussin parkkipaikka Dösental (1450m) - Dösental kävely - Konradhütte (1661m) - Dösner Hütte (1976m)- Arthur von Schmid -Haus (2275m( - takaisin samaa tietä ja jalkaisin Mallnitziin (1190m). Nousua 825m, laskua 1088m. Kävelyä 18km, 5½h 

Kokemuksemme mukaan Itävallan säät saattavat olla niin oikukkaat, että nyt pitää kävellä ja nähdä, kun kerrankin paistaa. Aika monena loma-aamuna olemme saaneet vaellusreissuillamme arpoa kahden vaihtoehdon välillä: selkeneekö päivän mittaan tai ehtisikö heittää jonkun patikan ennen sadetta. Täällä ei ole tähän saakka sitä ongelmaa ollut. Ilmat ovat olleet jopa helteiset.

 Tiistaiaamunakin sää suosi Dösentalissa. Tässä Dösner Hütte.

'Hütte' ei täällä tarkoita välttämättä ravitsemuspalvelua,

kuten Tirolissa useimmiten on laita. Tämäkin tölli oli autiona.

Koska kerrankin sää on näyttänyt yksiselitteisen poutaiselta, on ollut hirveä hinku aina vain lähteä kohti näköalapaikkoja. Harmittavaista kyllä, että jalat eivät tunnu muistavan Slovenian patikoista juuri mitään vaan varsinkin laskumetrit tuntuvat yhä vaan etureisissä. Jalat pökkelöinä on täällä hoippuroitu ja onneksi on sauvat apuna!

Alppiruusut

Tiistaiaamuna kahdeksalta vaellusbussi kuljetti meidät kylästämme yhteen kolmesta lähilaaksostamme, Dösentaliin. Olimme ainoat kyydittävät ja koska pysäkille on matkaa vain vajaa 100m, tuntuu kuin meillä olisi luksuspalvelu. Kausi ei todellakaan ole täällä vielä alkanut.

On upeaa päästä hikisen nousun jälkeen hetkeksi tällaiselle tasangolle.

Siitä jaksaa jo taas puristaa muutaman satametrisen ylöspäin.

Lähdimme kulkemaan laakson pohjalla kulkevaa sorapintaista autotietä pitkin, joka nousi loivasti. 2½ kilometrin kohdalla nousua oli tullut vain parisataa metriä, joten lähes tasamaata talsittiin. Sitten tie päättyi ja varsinainen nousumetrien osuus alkoi metsäpolkua pitkin. Pian noustiin ensimmäiselle tasanteelle Dösner Hüttelle, josta saattoi jo nähdä yläharjanteelle liehuvan A v. Schmidt -Hausin lipun. Matkaa piti kuitenkin vielä taittaa kolme varttia, kunnes päästiin hüttelle.

 Olenko syyllinen ilmastonmuutokseen?

Koko matkan ajan Jane seurasi lehmien jälkiä. Niitä oli paljon, mutta itse patukkahäntiä ei näkynyt missään.  Hyräily alkoi: "Where are the cows? Send in the cows!" Eikös ne jotkut laulunsanat näin menneet. Lehmäthän ovat lähes yhtä viisaita kuin porot, joten ne olivat tietysti kiivenneet ylemmille maille, jossa kärpäset (pohojosen ihimisen sanomana "syöpäläiset") ei niin paljon vaivaa. Kahdentonnin korkeudesta ne ilmastonmuutoksen viholliset sitten löytyivät täysin viattomina. Eikö juuri ole niin, että varsinkin naudanlihan tuotanto yms. kuormittaa ympäristöä niin, että maailma ei voi pelastua? Nämä puhtoiset, niukkaa ruohoa nyhtävät symppikset ovat ainakin Janen mielestä vaellusreittien piristyksiä ja hieman niitä täällä kaipaileekin verrattuna Tirolin vaelluksiin.

Siinä sitä olisi "Wassulle" nyt ihan ehtaa lunta ylitettäväksi

Arthur von Schmidt -Hausille saapuessamme saimmekin ihan yllättäen suomenkielisen tervehdyksen isännän ensin kuunneltua hetken keskinäistä jutteluamme. "Huvaa paivaa, mitä kuuluu" kajahti yllättäen, mutta nyt ei oltu Turkin turistirysässä vaan alppimajalla keskellä Hohe Tauernin vuoristoa. Hüttella ei ollut ketään muita asiakkaita, joten isäntä alkoi oikein seurustelemaan kanssamme. Hän esitteli itsensä Hansiksi ja kertoi olleensa kolme vuotta Suomessa Haapavedellä töissä. Suomea hän ei kuitenkaan osannut paljoakaan, mutta jollakin saksa-suomi-saksaitävallanmurteella sekakielellä tulimme juttuun. 

Dösener See oli vielä osittain jäässä

Kysyimme, kuinka hüttelle saadaan ruokatarvikkeet yms. toimitettua, sillä mitään tavarahissiä eikä ajoneuvolla kuljettavaa tietä ollut. Hans vei meidät hütten erään huoneen valokuvaseinän viereen ja alkoi esittelemään, kuinka tavarat kuljetetaan hevosella ja repuissa. Toki helikopterikin mainittiin, mutta sillä tuodaan kauden alussa suurimmat tavarat ja hevosen rehut. Ja ehkä jokunen pullo olutta (toim. huom.)
Tilasimme kahvit ja yhden palan Apfelstrudelia kermavaahdolla. Saimme piripintaiset motilliset kahvia, puolen litran kannun maitoa ja järjettömän suuren palan Struudelia. Kermavaahto uhkasi vyöryä ulos lautaselta ja senpä vuoksi herkun valokuvauskin ilmeisesti unohtui. Kermavaahdon ei pitänyt loppuman, sillä isäntä toi vielä litran pursottimen pöytään, josta voisi vielä töräyttää lisää.

Käsitimme Hansin olleen kokkina Haapavedellä ja Apfelstrudel olikin aivan mahtavaa. Kermavaahtoa oli sen verran, että Hansin terveysreseptit olivat unohtuneet Pohjanmaalle.

Koska olimme ainoat asiakkaat, oli Hansilla aikaa seurustella kanssamme.  Saimme täydellisen esittelykierroksen koko hütten tiloihin ja alueelle. Tällä hüttella voi majoittaa sata henkilöä kerrallaan. Osa huoneista oli kahden tai kolmen hengen huoneita ja joissakin oli oma kylpyhuone. Suurin osa makuupaikoista oli nk. lager -majoitusta. Siinä pötkötetään lautturissa (siskonpetissä) vieri vieressä. Vaatii hyvät unenlahjat.

 Huoneet olivat todella siistejä ja ihan hotellihuoneiden tasoa. 
Kuvassa kolmen hengen huone.

 Lager ei olisi meidän juttu, mutta siistejä nekin olivat.

Hütte oli niin viihtyisä ja äärettömän siistin ja puhtaan oloinen, että olemme päättäneet viettää siellä yhden yön lomamme aikana säiden toivottavasti salliessa. Suunnitelmamme on patikoida ensin Mallnitzista hüttelle ja viettää siellä ilta ja yö. Seuraavana aamuna tarkoituksemme on jatkaa hütteltä Säuleck-vuoren huipulle yli 3000 metriin ja palata hütten kautta takaisin Mallnitziin. Tämä kaikki vaatii kuitenkin parin päivän ajaksi suosiolliset ilmat, joten katsotaan pääsemmekö ajatuksemme toteuttamaan ja liittymään vaeltajalegendojen kunnioitettuun joukkoon?

Hevosten tallit ja hütten tekniikkatilat esiteltiin meille myös. Koirat kaivelivat hiirenkoloja ja esittivät temppujansa. Saimme päällisin puolin opastuksen, mistä Säuleck-vuorelle noustaan.

K kiinnitti tietenkin huomiota hüttellä olleisiin muutamaan komeaan palkintopokaaliin.
 Hans kertoi niiden olevan palkintoja kortinpeluukisoista,
 jotka on pidetty taustalla näkyvän Säuleck-vuoren huipulla yli 3000 metrissä
 ja sehän kirvoitti makeat naurut.

Paluumatkalla laakso näytti auringon noustua täyteen korkeuteensa  valoisalta ja upealta. Vastaamme tuli vain pari pariskuntaa, joten Hansilla ei ainakaan tiistaina tainnut olla kovinkaan kiirettä.

 Paluumatkalla tapasimme vielä Hansin vaimon,
 joka toi hevosella hüttelle lisää tarvikkeita.
 Varmaan ainakin jonkin verran kermavaahtoa.

Melko loppuvaihessa mutkaista ja paikoin jyrkkääkin polkua laskeutuessamme vastaan tuli sitten Hansin vaimo, joka oli käynyt hakemassa hevosella jotain tarvikkeita. Kovinkaan suuri kuorma ei näyttänyt tällä kertaa olevan. Mukana oli kaksivuotias varsa, joka oli opettelemassa samoja hommia elämänuraansa varten. Nämäkin hevoset ovat Etelä-Tirolin vuoristohevosrotua haflingereja. Bloggasimme niistä viime kesänä ollessamme Meranissa ja käydessämme nimenomaisessa Haflingerin kylässä. Tässä juttua niistä, jos et muista.

Voima pakotti paluumatkalla

"Älkää tosiaan meidän takia turhaan nousko kapealta patikkapolulta". 
Parituhatta kiloa tulevaa jauhelihaa hidasteena.