Ensimmäinen "Dreitausender"

 Ihmeellistä ja ihanaa! Olla yli kolmessatonnissa, 

ja aurinko lämmittää ihanasti.

Olemme alppikesinämme oppineet, että yli 3000 metrin korkeudessa olevien vuorihuippujen valloittaminen on täällä Keski-Euroopan alppialueella "jotain". Se on maininnan arvoinen asia ja jotkut tuntuvat laskevan kuinka monta "Dreitausenderia" kullakin on  tilillään. Olemme nähneet aihetta käsittelevää kirjallisuutta ihan Turun Akateemisessakin, joten ei käsityksemme varmaan ihan kauhean väärä ole. Jos haluat liittyä "Dreitausendereihin", nämä kolmetonniset pitää saavuttaa alusta alkaen jalkaisin, joten hissin käyttö ei ole sallittua missään vaiheessa. Tähän porukkaan mekin suunnittelimme pyrkiä lähtiessämme reissullemme torstaina Mallnitzista kohti meille viime viikolta tuttua Arthur von Schmidt Hausia ja sen kupeessa sijaitsevaa Säuleck-vuoren huippua 3086m.  Aivan varmoja emme tosin ole ettemmekö olisi aiemminkin noissa korkeuksissa liikkuneet ilman hissejä, mutta koska emme ole varmoja niin tämä olkoon ensimmäinen päivä, jolloin Jaaskarit pääsivät "Dreitausendereihin"!.

 Tässä kelpasi pötkötellä. Kaisersuite.

Kaisersuiten vessan ikkunasta oli ihan perushotellinäkymät

Kaksivuotias haflingertamma Marlen antoi tervetulopusun.

Takana näkyy Säuleckin huippu.

Kahden päivän reissu alkoi torstaina Mallnitzista ja vaellusbussin päätepysäkiltä patikoimmme pari tuntia yöpaikkaamme ja kohteeseemme Arthur von Schimidt Hausille. Hüttelle alkoi kerääntyä kovasti väkeä ja ymmärsimme, että emme tosiaankaan tule viettämään yötämme hüttellä yksin isäntäpariskunnan kanssa. Meillä on ollut kovasti ennakkoluuloja hütteyöpymiseeen nähden ja niistä voi lukea viimekesäisen bloggauksen tästä. Viime viikolla blogattu tapaamisemme hütteisännän Hansin kanssa sai meidät tekemään päätöksen kokeilla sitäkin herkkua. Se osoittautui todella viisaaksi päätökseksi ainakin tämän hütten osalta.

 Tulopäivän iltapäivänä kävimme kuvan keskellä

olevalla Seeschartella, josta näkyi viereeseen laaksoon

sekä Mölltalin jäätiköille. Pieni pilkahdus Grossglocknerillekin näkyi.

Arthur von Schmidhaus Dösner Seen vasemmassa reunassa

 

Mölltalin jäätiköt 

Eväsleipien täytteenä oli parmankinkkua, 

juustoa ja kananmunaa.

 Itse saavuimme paikalle puolenpäivän jälkeen ja isäntä näytti meille huoneemme. Olimme varanneet kahden hengen huoneen omalla kylpyhuoneella ja vastaavia ei hüttellä ollut käsittääksemme muita. Ainakin nimi "Kaisersuite" viittaisi siihen suuntaan. Huone oli mukava, monesti reissuillamme olemme olleet huonommissa hotellihuoneissakin.  Luksusta oli muihin hüttellä yöpyviin verrattuna oma kylpyhuone. Suihkusta tuli lämmintä vettä ja ikkunasta oli ruhtinalliset näkymät järvelle.  "Kaisersuitesta" saimme uusien tuttaviemme kanssa aikaan monet makeat naurut illan aikana. Hans esitteli meidät keisarisviitin haltijoiksi ja kehoitti muita tavispeteillä yöpyviä kadehtimaan meitä.

 Ilta-aurinko lämmitti. Mutkattomat hollantilaiset

olivat mukavaa seuraa.

Iltapäivä ja ilta hüttellä sujuivat erittäin mukavasti. Paikalla oli pari isompaa ryhmää ja isäntäväellä piti kiirettä kaikkien tulijoiden ja yöpyjien palvelemisessa. Oli mieluista havaita, että porukat olivat ihan meidän kaltaisiamme "taviksia" ja tunnelma oli mukava ihmisten kertoillessa omista patikointireiteistään ja suunnitelmistaan. Iltapäivän aurinko lämmitti Hausin terassille levittäytynyttä sakkia ja liikunnallisen päivän jälkeen oli jopa sulkeutuneiden suomalaisten helppoa päästä juttuun muiden kanssa. Tutustuimme kahteen hollantilaiseen pariskuntaan, jotka patikoivat yhdessä ja jotenkin yhteinen sävel löytyi heti. Olisiko johtunut toisen rouvan lompakosta löytyneestä kreikkalaisesta euron kolikosta ja sen todellisesta arvosta?

Fiksut hollantilaiset ymmärsivät kertaneuvosta suomalaisten

 valokuvaussäännöt:  Tukat hyvin ja kellot näkyviin.

Ilta hüttellä sujui ruokaillen  ja hiljaisuus alkoi klo 23.00. Se oli todellakin hiljaisuus eikä mistään kuulunut pihaustakaan. Väki oli tullut vaeltamaan ja halusi valmistautua seuraavaan päivään nukkuen. Sen sijaan aamulla jo viiden jälkeen alkoi kuulua heräilevien ihmisten aamutoimia. Kaikilla ei ollut Kaisersviittiä omalla kylpyhuoneella. Hüttet eivät ole aamu-unisten paikkoja. Kaisersviittimme maksoi 54 euroa ja siihen lisäksi aamupala 9 euroa/hlö. Hüttelle saapuessamme saimme lapun,  johon merkittiin kaikki tilaamamme ruoka ja juoma. Lasku maksettiin aamulla lähdettäessä.

 Oikealla saksalaisten jääkenkäporukka, joka pehmeni suomalaisille 

shortsipatikoitsijoille. Keltapaitainen ryhmä avasi aamunsa 

sen sijaan pienellä oluella eikä heidän määränpäästään ollut tietoa.

Aamulla patikalle lähtiessämme kiinnitimme huomiota saksalaiseen ryhmään, joka oli varustautunut mielestämme huomiota herättävän hyvin. Kysyimme heiltä, mihin he olivat menossa ja hieman hämmennyimme, kun he ilmoittivat tulevansa Säuleck-vuoren huipulle kuten mekin. Ero vaatetuksessa ja varustuksessa meihin verrattuna oli kuin olisi lähtenyt napajäätikön ylitykseen uikkareissa. Tunsimme itsemme lähes alastomiksi tuon porukan rinnalla. Ihmisillä oli pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet ja kaikilla roikkuivat reppuun kiinnitettyinä vaelluskenkiin laitettavat jääraudat. Naamat kiilsivät valkoisina sinkkipastasta, jota oli hangattu ihoon auringonsuojaksi. Me olimme lähdössä samalle reissulle shortseissa ja t-paidoissa ja ainoa aurinkorasva oli hierottu K:n niskaan juuri ennen lähtöä. (Toki reppu oli täynnä lämmintä vaatetta, jos huipulla käy kylmä tuuli.) Vähän arvelutti. Yksi saksalaisista sanoi meille vielä pihalla yhtä aikaa lähtiessämme, että "See You on Top". Shortsiporukka never saw them on Top.

Lumi voi paikoin olla niin sulanutta, 

että kulkija humpsahtaa vyötäröä myöten lumen sisään.

Vaarana on, että jalka jää lumen sisällä olevien 

kivenlohkareiden väliin.

  Janen sauvat oli säädetty 115 cm pituuteen,

 joten paikka paikoin lunta oli riittävästi.

 "Muniin asti" kuten Kemissä sanottaisiin.

Siinä sitä mennään shortseissa ja t-paidassa.

Pipo on päässä aurinkosuojana, koska lippis unohtui hüttelle.

Matka huipulle ei ollut helppo. Saksalaiset jäivät lähdössä hiukan jälkeemme ja hiljalleen puhe ja kävelysauvojen kopina hiljeni kokonaan. Ylitimme varmasti parikymmentä lumen peittämää aluetta, mutta emme osanneet pitää niitä mielestämme vaarallisena, koska ne olivat lähes tasamaata. Pohjoisen lapsina olemme oppineet, että ei kenkään ihan hirveästi lunta mahdu ja aina se sieltä aikanaan sulaa.

 Tuonne piti päästä

Hochalmspitz näkyy takana, 

kohta olemme omalla huipullamme

Huippulukemat.

 Sports Tracker tosin näyttää tasan 50m liikaa korkeutta.

Joka tapauksessa olemme "Dreitausendereita".

Usko oli koetuksella yhdessä  parisataa metriä pitkässä, jyrkässä nousussa, joka olisi pitänyt tehdä hyvin kaltevaa lumista ja jäistä rinnettä pitkin. Siinä vaiheessa meinasimme oikeasti lyödä kinttaat tiskiin. Tämä oli varmasti se kohta, josta hollantilaiset tuttavamme kertoivat, että he olivat tavanneet itävaltalaisia patikoitsijoita, jotka eivät olleet päässeet Säuleckille reissullaan lumen ja jään vuoksi. Tähän kohtaan päättyi myös käsittääksemme supervarusteltujen saksalaisten matka sinkkipastasta huolimatta. Suomalainen ei kuitenkaan luovuta, perkele, anteeksi. Rinteen sivussa oli kivikkorinne, joka kulki arvelemamme reitin suuntaisesti, mutta vielä jyrkemmin. Lähdimme kiipeämään sitä pitkin, koska turvallisemmalta tuntui kuitenkin olla kivien, kuin lumen varassa. Ei ollut mikään helppo reitti ja käsiä sai käyttää apuna kiivetessä. Huipun risti väikkyi kuitenkin jo lähempänä, joten pitihän kaikkensa yrittää. Varmasti yksi raskaimmista patikkareiteistämme. Huipulle kuitenkin pääsimme ja maisemat olivat upeat. Kaiken vaivan arvoiset!

 Ankogel nähtynä Säuleckilta 3086 metristä

 Mölltalin jäätikkö taustalla oikealla

 Superhieno sää suosi huipun valloitusta

Missähän rautakenkäsaksalaiset luuraa?

  Toivottavasti sinkkipastaa oli tarpeeksi eikä kasvot vaan palaneet.

Palasimme takaisin Schmid Hauselle samaa reittiä ja isäntämme Hans palautti meidät arkeen, kun taivastelimme reitin lumisuutta. Hans nauroi makeasti totesi että "So, es ist normal!".

 Siinä on kunniakirja, suorittajat ja selätetty vuorihuippu Säuleck taustalla.

 Sen sijaan saavuttamamme kolmetonninen ei ollut pikkujuttu tuollakaan hüttellä. Isäntä Hans julisti isoon ääneen kaikkien kuullen, että suomalaiset ovat saavuttaneet dreitausenderit ja sen kunniaksi meille luovutettiin kunniakirja sekä asiaankuuluvat Gipfelsnapsit talon tarjoamana.  Hütten terassille laaksosta aamupäivän aikana vaeltaneet olivat lounaalla ja onnittelivat meitä  aidosti ja jotkut miehistä olisivat  myös tahtoneet ilmaiset snapsit. Hans käski heitä käväisemään Säuleckilla ensin. Hütteillä on mukava tunnelma ja meillä on ollut pari vaellushistoriamme hienoimmista päivistä!

Wanderbussin paluukyytimme lähti Wollingerhütteltä, jossa meillä oli puoli tuntia aikaa.

 Kahden reippaan patikkapäivän jälkeen käytimme ajan parhaalla mahdollisella tavalla.

Ylös kylästä, Auernig ja Törlkopf

Mallnitz 1200m - Wolligerhütte 1600m - Auernig 2130m - Törlkopf 2400m. Paluu samaa tietä.
Nousu- ja laskumetrejä 1200m. Kävelyä 18 km. Reissussa 6h.

 Tuolla nyppylällä on Auernig. Tässä on noustu kylältä n. 500m.

Viikon vaellustauko kasvatti valmiuden ylämäkiurheiluun ja hinku vuorelle oli tänä aamuna kova. Onneksi sama tauko kasvatti myös kantapään rakon umpeen, joten toiveikkaasti Jane pystyy ainakin tämänpäiväisen kokemuksen jälkeen jatkamaan menoansa. Kun saapuu uuteen kaupunkiin tai kylään vuorten keskelle saattaa hämmästyä kylän pikkuruista kokoa. Hieman saatamme itseksemme naureskella, että kuinkahan hurjaksi täällä arkipäivän hulinassa meno äityy, kun sunnuntaina tiellä ajaa traktori niittokone perässään ja sen jälkeen on tunti taukoa liikenteessä. Eilen, lauantai-iltana oli "keskustan" raitti tukossa, kun häitä juhliva seurue oli levittäytynyt paikallisen ravitsemusliikken edustalle ja juomatarjoilu oli järjestetty kadulle. Kaikki on niin suhteellista. Kylä voi olla pieni, mutta maisema sen ympärillä on valtava.

 

Mukavat näkymät Tauerntaliin.

Tuolta päädystä pääsee esim. Hagener Hüttelle ja

Tauernhöhenwegille.

Päivien kuluessa alkaa tajuntamme löytää nimitykset kullekin kylästä erkanevalle laaksolle. Ympäröiviä pienempiä ja suurempia vuorenhuippuja on niin kymmenittäin, että hyvä jos lähimmät opimme tuntemaan. Onneksi saksan kieli on tullut muutaman vuoden aikana hieman tutummaksi, että nimitykset jäävät paremmin mieleen kuin Slovenian kohteet. Kun kauniilla säällä pääsemme todella korkealle, josta voi nähdä kymmenien (ellei satojen?) kilometrien päähän, voimme vain spekuloida, mitä vuoristoja ja huippuja etäisyydestä näkyy.

 Auernigin huippu häämöttää

Sinitaivaalla nousuansa aloittava aurinko jäi alkumatkallamme vielä vuoren taakse. Sunnuntainen kylä heräili ja kirkonkellot saattelivat matkaamme. Paikallinen väki sai loistavat heinäpoudat, joten pyhästä huolimatta heinätöitä aloiteltiin. Meillä alkoi kotinurkkiin tutustuminen. Halusimme nousta kylän kohdalla olevalle lähimmälle ristillä merkitylle nyppylälle, Auernigille. Arvelimme, että siellä voisimme parhaiten opiskella ympäristöoppia. Nousua tulisi olemaan 900m.

K tähyilee Seebachtalin puolelle. 

Huiput vastapäätä ovat 2400-2800m korkeita.

Salzburgin ja Kärntenin raja kulkee vuorien harjanteella.

 Tauerntunnel (junille) lävistää näkyvän vuoriryhmän 8km matkalta ja 

kuljettaa niin ihmiset kuin juniin lastatut autotkin tunnelin läpi.

Samaa laaksoa hieman enemmän.

Valitsimme loivemman nousutien, vaikka nopeampi ja jyrkempi olisi ollut tarjolla. Wollinger Hütten kautta mentäessä oli tarjolla mukavampia maisemia Dösentaliin, joka lähtee kohti itää Mallnitzin kylän eteläpuolelta. Nousimme mukavan reitin 1h 40 min. ja ristin juurella näkyi allamme Mallnitz kaukana alhaalla. Mallnitzin kylästä länteen lähtee laakso nimeltään Tauerntal. Kylästä koilliseen sen sijaan jatkuu Seebachtal, jonka alkupäässä junarata sukeltaa vuoriston ali Tauerntunneliin. Seebachtal (jossa eilen käveltiin pieni laaksokävely) jatkuu edelleen kohti Ankogelgruppea. Sen korkein huippu on Ankogel (3252m).

Oikealla näkyy polkumme. Edessä kaukana kolmetonninen Ankogel.

 Nyt näkyy Dösentalin puolen vuoria. K muistelee, 
että samantapaisia rinteitä oli viime kesänä Pinnistalissa.
Onneksi sattui kuvaajan yllättäessä olemaan tyylikäs kaulahuivi yllä.
(Suojaa kuulemma niskaa myös auringolta.)

Tälläistä täällä vaan on

Auernigilta eteenpäin jatkui aluksi lähes tasamaan reitti Seebachtalin puolella laakson yläreunaa myöten. Reitti alkoi nousta Seebachtalin ja Dösentalin väliselle harjanteelle, josta se johti vielä ylöspäin. Pysähdyimme evästauolle reittimme korkeimmalle kohdalle Törlkopfille 2446m ja palailimme pikku hiljaa takaisin samaa reittiä.

Yllättäen 2400m korkeudessa ollaan ihan laidunmaisemissa.

 Paluumatkalla

 Hetki heittäytyä syvämietteiseksi