Mallnitz vaikenee

 Kleiner Ankogelilla (3096m) välähti hetkeksi pilvien takaa

näkyviin varsinaisen Ankogelin huippu.

Otsikko kertoo kaiken eli lomamme on loppumassa. Tänään olemme olleet päivälleen kuukauden reissussa ja huomenna matkaamme junalla takaisin Sloveniaan. Maahan, jossa vokaalit ovat kortilla. Lentomme lähtee perjantaina Ljubljanan lentokentältä nimeltään Brnik, mutta Kranj-niminen kaupunki on paljon lähempänä lentokenttää kuin itse Ljubljana, joten vietämme lomamme viimeisen yön siellä.

Pari viimeistä päivää täällä ovat olleet jo selvästi rauhallisempia patikoinnin puolesta kuin edeltävät päivät. Eilen maanantaina oli aivan mahdoton ukonilma yöllä ja vielä aamullakin taivaalta satoi tennispallon kokoisia rakeita. Parvekkeemme kukkaset menivät aivan muusiksi. Keski-Euroopan ukkoset olivat näköjään päässeet Suomenkin uutisiin. Käytimme päivämme kaupunkilomailemalla Spittal an der Drau-nimisessä kaupungissa. Nätti kaupunki ja saimme ostettua Janelle uudet kävelysauvat katkenneen tilalle. Spitalissa oli uskomattoman painostava helle ja olimme tyytyväisiä päästessämme takaisin ylämaihin.

Tutuksi tullut bussipysäkkimaisema Tauerntaliin päin.

 Wolligerin urheiluliikkeestä otimme ilmaiset sähköpyörät parina päivänä.

Samalta pysäkiltä kohti Seebachtalia

Tänään keskiviikkona käytimme vielä kerran jo useasti kehumaamme Kärnten Card Mobil+-korttia ja ajoimme toimintansa aloittaneella Ankogel-bahnilla ilmaiseksi korkeuksiin pääteasemalle saakka. Tarkoitus oli herkutella maisemilla eikä itse kuntoilusuoritus ollut enää pääasia. Pilvisyys on kuitenkin lisääntynyt jo sen verran, että saimme keskittyä patikointiin eikä näiden mahtavien vuorten ihailemiseen kulunut juuri aikaa. Liikuimme 2600 - 3100 metrin välillä, joten olimme sen verran korkealla, että pilviä riitti.

 Pilvikävelyä oli tämän päivän korkea reissu.

Tämän päivän patikkareitistä ei ole hirveästi kerrottavaa. Hissin yläasemalta lähdimme patikoimaan kohti yli 3200 metrin korkeudessa olevaa Ankogel-vuoren huippua. Emme ihan vakavissamme ajatelleet kiivetä huipulle saakka, mutta sitä kohti lähdimme kulkemaan. Sää oli pilvinen ja ajoittain kävi kylmä tuuli, joten olosuhteet olivat ihan uudet aiempiin patikoihin verrattuna. Meillä on ollut tänä kesänä uskomaton tuuri ilmojen puolesta aiemmilla patikkareissuillamme. Saavutimme Kleiner Ankogelin eli matalamman Ankogelin huipun (3100m) reilussa parissa tunnissa. Olimme kerrankin järkeviä ja päätimme, että nyt riittää. Sää oli yhä pilvinen ja tuuli kylmästi, joten ei ollut oikein motiivia jatkaa. Olemme nähneet suunnilleen samat maisemat pilvettömillä aurinkoisilla ilmoilla, joten tuo riitti tänään meille.

 Tämän lumialueen (Lassacher Kees) äärelle pysähdyimme evästauolle.

 Pian saimme "unkarilaista"seuraa.

Reissun mainittavin tapaus sattui ennen erään suuren lumi- ja jäätikköalueen ylitystä. Perässämme kolisteli  sauvoillaan koko alkumatkan useamman hengen ryhmä, jonka näimme aina välillä takanamme. Saavuttuamme jäätikköalueen reunalle epäilimme itsekin onko meidän järkevää lähteä ylittämään lumista ja erittäin jyrkkää rinnettä. Välillä pilvisyys oli niin sankkaa, että emme nähneet jäätikön toisen reunan reittimerkintöjä ja pelkäsimme kaatumista jyrkässä lumisessa rinteessä. Päätimme pitää tuumaustauon ja aloimme syödä eväitämme. Jospa vaikka pilvet yhtäkkiä väistyisivät.  Jonkin ajan kuluttua samaan kohtaan saapui takanamme kävellyt ryhmä. Samalla tavalla epätietoiseksi menivät hekin ja meitä vähän nauratti keskenämme, kun he päättivät alkaa lounastauolle juuri samassa paikassa kuin mekin. Vuorilla on tilaa käsittämättömät määrät ja koskaan aikaisemmin ei ole sattunut, että toinen ryhmä jää tauolle ihan samoille kiville kuin me.

Ei juuri huvittanut jatkaa 200 nousumetriä pilveen.

 Ei uskoisi, että noiden pilvien takana ovat yhä ne samat upeat vuoret,

 joita on kuvattu lähes 3 viikkoa.

Siinä sitä syötiin, eivätkä toiset paikalle tulleet vaeltajat tuntuneet olevan lainkaan seurallisia (mikä  on täällä hieman tavatonta!) Toivotimme heille "Grüss Gott!" mutta vastausta ei juuri kuulunut. Kuulemamme kielen puolesta päättelimme heidät unkarilaisiksi. Olemme sopineet tällä matkalla, että aina kuullessamme meille tunnistamatonta kieltä sen täytyy olla unkaria. Lopulta rohkaisimme mielemme ja lounaan lopetettuamme ylitimme jäätikköalueen ongelmitta. Unkarilaiset lähtivät samalle ylitykselle samoille jalanjäljille 37,5 sekuntia myöhemmin. Matalamman Ankogel-vuoren huipulla unkarilaiset päättivät palata takaisin kuten mekin. Ei voinut välttyä tunteelta, että meitä seurattiin ja katsottiin miten "nuo selviävät". Ei se haitannut, mutta vähän huvitti. Varustuksesta ja ihmisten olemuksesta näki, että he eivät olleet mitään vuoriammattilaisia kuten emme mekään.

Jaaskarit paluumatkalla.  Näistä maisemista Mallnitz aloitti 

ja näihin se lopettaa.  Kaukaisuudessa kuvan keskellä oleva 

huippu on Ankogel,  jonka huipun kohdalla on pieni pilvenhattara.

Paluumatkalla kohti kotikyläämme saimme yllättäen kyydin majapaikkamme isännältä. Lähellä Mallnitzia hän painoi jarrua ja sanoi että sorry vaan hänen täytyy tsekata yksi juttu. Tuolla tienposkessa on  meidän lehmä, joka näkyy juuri poikineen. Tunnin ikäinen vasikka horjui tienposkessa emänsä kyljessä, napanuora vielä verisenä roikkuen. Thomas oli tyytyväinen ja totesi lehmävasikan olevan tervetullut.

Uutta elämää Mallnitziin

Tähän tämä sitten päättyy tällä erää. Mahtava loma joka tavalla, mutta nyt se on ohi. Bis zum nächsten Mal!

Päivän patikalla juolahtaa mieleen kaikenlaista.

 Auf Wiedersehen!