Grossbachtal ja Neue Reichenberger Hütte

Neue Reichenberger Hütte 2586m

Perjantaina ajoimme jälleen tutulle Strödenin parkkipaikalle Virgentalin päätyyn. Reittimme vei kohti Neue Reichenburger Hütteä Grossbachtalin kautta. Kaikille varmasti hyvinkin tuttuja paikkoja. Ilma oli viime päivinä tutuksi tullut hiukan aurinkoisen pilvipoutainen vailla suuria kohokohtia.

Tässäkin taas etsittiin kamerasta jotain sopivaa

taidetoimintoa. Arvokasta vaellusaikaa tuhraantui ihan turhaan.

Täältä se päiväpatikkamme kuitenkin alkoi, Umbachtalin alusta.

Reitti oli tämän kesän reissumme pisin. Kokonaismatkan pituudeksi tuli 25 km ja korkeuseroa mennen tullen oli 1250 metriä, koska oli syytä palata takasin samalle parkkipaikalle missä auto huilasi. Hyvä reissu, jalat kestivät.

Hmm... Lehmä pään päällä. Taidetta tämäkin!

Vaellus kulki Grossbachtalin myötäisesti.

Alkupätkän jyrkähkö nousu tasoittui kilometrien pituiseksi

poluksi lähes tasamaata pitkin avoimessa laaksomaisemassa.



Olimme alunperin ajatelleet tehdä jonkinlaisen rengasreitin. Mieluummin jotain toista kautta takaisin. Vaihtoehtoja kartan mukaan olisi ollut kaksi. Toinen olisi nostanut polkumme vielä pari sataa metriä ylemmäksi ja toinen olisi kävelyttänyt meitä koko ajan alaspäin, mutta pitkän kierroksen kautta.

Ylitimme useita lumialueita, joiden ainoa harmittavuus oli

se, että pehmeissä kohdissa saapas haukkasi annoksen talvea.

Eihän sitä tasamaata kävellen 2600 metriin nousta.

Viimein alkoi loppunousut.

Upeat maisemat tulosuuntaamme Grossbachtaliin

Nautimme Neue Reichenburger Hüttellä jo tutuksi tulleen salaattipommin ja sen jälkeen emäntä kysyi minne aiomme seuraavaksi mennä? Hän oli havainnoinut kartan tutkimiset ja puheessamme kuuluvat tutut paikannimet ja osasi reagoida. Olimme jo itsekin hylänneet korkeamman reitin Rote Lenken kautta, sillä jo tänne itse hüttelle päästäksemme piti ylittää monia lumikenttiä. Ylempänä niitä oli vielä enempi.

 Hütte ilmestyi näkyviin vasta kun kaikki metrit

2620:een oli noustu. Se sijaitsi hieman alempana

tulosuunnastamme

 Suunnittelimme paluuta pitkää rengasreittiä Clarahütten kautta Dabertalin ja Umbachtalin kautta. Suunnitelmamme kuultuaan rouva suorastaan kielsi meitä palaamasta takaisin muualta kuin samaa reittiä mistä olimme tulleet. Liikaa lunta ja liian jyrkkiä lumisia rinteitä muilla rinteillä. Parempi olisi seurata omia jälkiään takaisin. Tällaiset asiantuntijaneuvot otetaan kyllä vakavasti ainakin tällä harrastelijatasolla, joten matkalaskurin saattoi ottaa pois päältä. Kerrotaan vain kahdella tulomatkan kilometrit.

Neue Reichenberger Hütten sijainti on todella upea.

Koko aamuna ei ketään ollut tullut vaelluspolulla vastaan.

Hieman epäilimme, olisiko koko majakaan auki.

Hütte oli sisältäkin kaunis, mutta ruokalista ei ollut järin pitkä.

Onneksi listalta löytyi kuitenkin nauravat nakit

 tirolilaisten terveysstandardien mukaan.



Noudatimmeko Jaaskareiden viittä kultaista patikoitsijasääntöä? Lähtökohtaisesti periaatteessa kyllä. Opastetaulujen edestakainen aika-arvio 8,5 tuntia alittui reilusti ja nostimme sille asunnossamme maljan. Olimme onnistuneet! Suoritimme reissun 6,5 tunnissa, mutta siitä ajasta meni vähintään tunti valokuvaamiseen.

"Tästä kuvasta on kiva luennoida kavereille marraskuussa matkakuvaillassa"

Kaikki muut kultaiset säännöt jäivät vähemmälle huomiolle, koska näimme päivän aikana vain neljä muuta ihmistä, joista yksi oli hütte-emäntä. Ei ketään ketä ohittaa, ei yhtään takaa-ajajaa.

Aika jyrkkä pudotus

Valokuvaamiseen kyllä vähän sorruimme. Ajattelimme, että ei tuosta laaksosta voi olla kuvia netissä, koska ei siellä liiku muita kuin me. Varmuuden vuoksi sitten kuvasimme toisiamme suurien kivien edustalla.

Notkea nuorimies hilipasee veräjän yli.
 Oliko joku edellä mennyt sulkenut veräjän?
 Yrittääkö joku paeta meitä?

Hüttellä ruokaili samaan aikaan kanssamme yksi nuori mies, joka sai annoksensa niin paljon myöhemmin, että ei tarvinnut häntäkään etuilla maksettaessa. Hän oli sitä paitsi menossa takaisin ihan toiselle puolelle vuorta Defereggentaliin, joten onneksi ei tarvinnut lähteä kilpailemaan alasmenossa. Oheistapahtumiltaan siis hiukan tavallista värittömämpi reissu, mutta muuten super, kuten saksalaiset sanovat! 

Patikoitsijan viisi kultaista sääntöä

Stoanalm Maurertalin alussa. Maurertal on laakso Virgentalin päädyssä

 ja ajoimme sen alkuun parkkipaikalle aamulla.

Tämänpäiväisen mainion patikkareissun vaiheet kerrotaan valokuvien kuvateksteissä.

Tällä kertaa panostamme kuitenkin bloggauksessa enemmän siihen miten maksimoida alppipatikoinnin ihanuus? Loppuun olemme koonneet viisi tärkeintä sääntöä, joita noudattamalla palaat näille ihanille vuorille aina uudelleen ja uudelleen. Vuosi vuoden jälkeen. Palaat kotiisi levänneenä ja mieli totaalisen rentoutuneena.

 Ystävillesi voit esitellä marraskuisena lauantai-iltana kotonasi valokuvia Alppien kauneudesta ja yllätät itsesi ja kaverisi kuinka ihanin sanakääntein osaat kuvailla sitä luonnon ja mielen täydellistä harmoniaa, joka täällä puhkeaa täyteen kukkaansa. Noin 2000 valokuvaa valtavan suurista kivistä eri kuvakulmista tekevät tehtävänsä. Näkyy myös lunta. Hei, siis kesällä lunta!

 Ystäväsi ovat ihastuksissaan, osa jopa liikuttuu. Aiemmin hiukan etäisenä pitämäsi serkun naapuri jopa halaa sinua neljän tunnin PowerPoint-esityksesi jälkeen. Ilmoittavat haluavansa lähteä kanssanne Alpeille ensi kesänä. Lupaat hoitaa matkajärjestelyt ja voit aivan vaivatta katsoa mukavat patikkareitit valmiiksi ehkä vähän pimeän, mutta niin kovin lyhyen talven aikana. "Ei toki, ei siitä ole mitään vaivaa. Kattelenhan nuita muutenkin".

 Ei kai joku tule takaa?

Päivän reitti oli yllättävän kaunis. Paljon parempi kuin edellispäivän.
 Ei aina tarvitse olla aurinkoa ja sinitaivasta.

Yksi hienoimmista laaksoista tähän saakka

Hütte näkyy jo!

Paluumatkalla autollemme ja Ove Sundbergin yhä puuttuessa seurastamme pohdimme siis miten maksimoida tämä alppivaellusten ihanuus? Täällähän ovat ulkoiset puitteet kunnossa. Ilma on puhdasta ja vesi kristallinkirkasta. Pienet kylät ovat kauniita ja rauhallisia.  Paljon alppivuoria on esitelty tämän blogin vain noin kahdeksassa tuhannessa aiemmassa vuorikuvassa. Vilkaise läpi ihan pikaisesti. Ihmiset ovat ystävällisiä ja täällä on turvallista. Kannattaa siis vielä panostaa itse patikointiin ja seuraavassa viisi kultaista ja tärkeintä sääntöä:

Joet virtaavat joka laaksossa.

Ne saavat alkunsa jäätiköiden sulamisvesistä.

 

 Ja lisää kristallinkirkasta vettä...

1. Tämä on myös se kaikista tärkein. Opasteviitoissa mainitaan lähes aina arvioitu aika kohteesta A kohteeseen B. Pyri AINA alittamaan tämä aika kaikin keinoin ja mielellään vielä mahdollisimman reilusti.

Ja sitä riittää...

2. Älä ikinä koskaan anna kenenkään ohittaa itseäsi patikkareitillä! Jos takaasi alkaa kuulua lähestyvää ääntä, lisää välittömästi vauhtia. Sulje portit ja veräjät, kaada kiviä polulle ja yllytä polun vieressä makaavat lehmät siirtymään keskelle polkua. Osoittele olemattomia nähtävyyksiä vuorten rinteillä ja yritä saada takaa-ajajasi reagoimaan niihin ja pysähtymään. Kun näköyhteys takaa-ajajaan katkeaa, juokse! Hidasta kaikin ihmismielen keksimin keinoin takaa-ajajan matkaa.

Tässä ollaan jo majan tuntumassa.

3. Pyri kaikin tavoin ohittamaan edelläsi etenevät patikoitsjat! Jos saat näkyviisi edellä menevän selän, ponnistele kaikin voimin kovempaan vauhtiin. Ota jokainen edellä olevasi ihminen henkilökohtaisena haasteena.

Essener-Rostocker Hütte 2208m.

4. Älä pidä taukoja. Mitään tekemätön ihminen turhautuu. Esim. kaikki valokuvaamisen arvoiset alppivuoret on jo pomminvarmasti aiemmin kuvattu ja valokuvat löytyvät internetistä. Panosta nettiyhteyksiin.

Vielä ylempänä matkalla jäätikön reunalle.

Simonysee oli vielä ihan pikkuisen jäässä. Päivän reitin pituus
 16km ja korkeusmetrejä aika tasan 1000. Homma alkaa taas kulkea.

5. Viimeinen, mutta tärkeä käytännön neuvo. Hüttellä ruokaillessasi tarkkaile muiden pöytien tilannetta. Jos näyttää siltä, että samaan aikaan ruokailuaan on lopettelemassa enemmän ihmisiä, pyri ensimmäiseksi! Syö nopeammin, jätä loppu Gröstl tai älä odota laskuasi pöydässä vaan mene tiskille maksamaan. Piilota eteiseen jätetyt naapuripöydän ihmisten kävelysauvat! Pääasia, että pääset ensimmäisenä neitseelliselle reitille!

Iltapäiväkahvilla Stoanalmilla isäntä innostui esiintymään kuultuaan,

 että kaukaiset vieraat ovat Suomesta.

 Tällä kertaa K:ta ei pyydetty lyömäsoittajaksi,

 mutta musiikki ei siltikään ollut ihan hanurista.

Nautinnollisia alppipatikointeja kaikille!

Jaaskareiden viittä kultaista patikkasääntöä noudattamalla tulee näin rennoksi.

Kesän 2013 saldo tämän päivän jälkeen: 3600 korkeusmetriä ja 63,5 pituuskilometriä.

Vaappu ja Viippu Lienzissä

Stadlerin nuori perhe asuu yläkerrassa.

Alakerrassa on 70 neliön lomahuoneistomme.

Tiistaina maksoimme hintaa Virgentalin loman ensimmäisistä upeista päivistä, jotka houkuttelivat meidät vaativiin alppirinteisiin. Kilometreittäin nousuja ja laskuja saivat tottumattomat reidet niin hapoille, että kauniista päivästä huolimatta hyppäsimme vaelluskenkien sijasta autoon ja ajoimme vajaan 40 km päähän Lienzin kaupunkiin. Autolla on muuten paljon helpompi nousta ja laskeutua rinteitä kuin kävelemällä.

Hauptplatz

Kävelykatua. Oli mukavampi mennä hiljaista pätkää,

 kun baarissa ei ollut porukka nauramassa.

Lienzissä "kävelimme" kolmisen tuntia shoppaillen ja lounastaen. Oletko koskaan yrittänyt kävellä käyttämättä lainkaan reisilihaksia? Kokeilepa joskus. Lienzin kauniissa keskustassa vaapuimme polvet mahdollisimman lukittuina, jotta reisiin ei sattuisi. Nauroimme, että paikalliset varmaan ihmettelevät kahviloistaan kävelytyylejämme ja naureskelevat, kun "Vaappu ja Viippu kallistelevat hitaasti eteenpäin kuin olisi molemmilla kilo tavaraa housuissa". Tietysti poikkesimme myös Bipaan. Onko nyt aivan tosi, että kukaan ei halua todella halpoja Twin Plackerseja?

"Miksi sinä nuori mies kävelet noin vaikeasti?"

 "Onko tavaramarkkinat capreissa?" 

Mitä noihinkin nyt vastaisi?

Nousu Johannishüttelle seurasi Dorferbachin jokiuomaa.

Jonkun tohtorin kunniaksi pystytetty

risti oli välietappi nousun puolivälissä

K tekee ristin. Aika hyvin näkyy vai mitä?

Pohjalta on vain yksi tie ja keskiviikkona palasimme rinteeseen. Tosin kevyesti, mutta se johtui myös sääennusteesta, jonka mukaan jo puoliltapäivin alkaa sataa. Ennuste piti paikkaansa. Kävelimme Virgentalin perältä Johannishüttelle ja samaa reittiä takaisin.  Nousu oli helppoa. Paikoin käveltiin tietä pitkin ja paikoin vaelluspolku oikaisi kurveja metsän kautta. Välillä oli pieni kivilouhos, joka oli runnellut maiseman aika perusteellisesti. Mutta jostain kai ne hienot kivetkin pitää louhia.

Louhos

Kevyt patikka oli pituudeltaan noin 12 km ja nousua 700m, mutta ihan sopiva tälle aamupäivälle ja nyt mennään taas hyvään suuntaan. Ilmeisesti myös sään puolesta, sillä jatkossa pitäisi taas tulla parempaa. Näyttää siltä, että voimme suunnitella tuleville päiville haastavampia reittejä sekä kuntomme että ilman puolesta. Magnesiumtabletit tekevät ihmeitä. Toivottavasti.

Johannishüttellä ei vähään aikaan vieraat ole vaihtuneet?

 Totta puhuen kuva on vuodelta 1909.

 Ei siis meidän silloin ottama vaan valokuva majan seinältä.

 Meillä ei ollut tuolloin kamera mukana, sillä se oli unohtunut autoon.

Olot ovat hieman ehkä muuttuneet. Otimme kuvan itselaukaisijalla,

 mutta jalat olivat niin "hitaalla" yhä, että emme kumpikaan ehtineet kuvaan.

Tirolin hütteillä vihanneksia näkyy vain telkkarimainoksissa.

 Anteeksi, olihan tuossa kolme viipaletta paprikaa ja neljä viinirypälettä.

 Retiisiä ei lasketa vihannekseksi, retiisi on retiisi.

Juustoleipä on tämän annoksen nimi.

Leipääkin löytyy juustokasan alta.

Seuraava kappale avautuu niille, joille Solsidan on tuttu: Reilun kuukauden reissulla on aina välillä hiljaisiakin hetkiä. Etenkin ylämäkeä kipeillä reisillä punnertaessa. Pohdimme, että olisi hyvä olla Ove Sundberg mukana reissussa. Ove voisi ajan kuluksi täyttää hiljaiset hetket vaikkapa muistelemalla olivatko he rouvansa kanssa Kanarialla vuonna 1998 marraskuun toisen vai kolmannen viikon. Vai oliko se sittenkin vuonna -99? Sitten huomasimme, että ei se ehkä olisikaan hyvä idea. Olisi suuri vaara, että Oven lompakko olisi unohtunut alas laaksoon ja reppu hiertäisi olkapäät siihen kuntoon, että naapurilta kaivattaisiin kantoapua. Parempi turvautua tuttuun ja turvalliseen vaihtoehtoon.

K nousee törmälle

Johannishütte 2121m ja Jane.

Jotain tässä Tirolissa on, koska monet muutkin huippu-urheilijat (heh, heh) leireilevät täällä paljon. Joka kesä kanssamme yhtä aikaa täällä on ollut useita futiksen huippuseuroja. Mm. tänään Kitzbühelin lähelle Kirchbergiin saapui monivuotiseen tapaansa K:n suosikki Borussia Dortmund hakemaan reisiin ruutia tulevaan kauteen. Juuri tässä meidän loma-asunnossamme (!) on puolestaan vieraskirjan mukaan asunut viimeksi ihan eri lajin mestari. Naisten nyrkkeilyn maailmanmestari Christina Hammer on hakenut iskuihinsa lisää painoa täältä Virgentalin rinteiltä. Tirolissa voi hoitaa itsensä huippukuntoon ja sinne mekin ehkä olemme matkalla!

Johannishütten kohdalla joki virtaa

syvällä rotkossa.

Mehän emme pidä mistään tilastoa kuten esim tämänkin blogin matkailuhistoriasta näkyy. Silti ihan vahingossa olemme laskeneet, että tällä lomalla olemme kävelleet korkeusmetrejä tähän mennessä noin 2600m ja pituussuunnassa 53,5 patikkakilometriä. Mutta pitäisikö sisällä hütteillä kävellyt metrit laskea myös? Hmm....

Vuoren valloitusta: Zupalsee ja Wetterkreuz Hütte

Tänne kannatti pinnistää.

Zupalseehütte 2346m

Maanantaiaamukin valkeni sinitaivaan alla. Koska tässä majoituksessa aamiaistarjoilu on kokonaan omalla kontolla, piti heti ensimmäiseksi käydä täydentämässä lauantaisia ostoksia Adeg-kaupassa, jonne kämpiltä kävelee viidessä minuutissa. Kotoisen kaurapuuron korvaa tämän reissun aikana mysli ja jogurtti sekä sämpylä täytteineen. Huoneistossamme voisi kyllä kokkailla mitä vaan, mutta yksinkertaisella linjalla aiotaan edetä.

Lähtönäkymät. Kotikylämme Virgen vastapäätä.

Kohteemme oli Zupalseehütte, jonne lähtöpaikan kyltti arvioi kulkijalta kuluvan 5 tuntia. Korkeuseroa lähtöpaikkaan tuli 1250m. Ensimmäinen pikkupätkä noustiin metsässä ja sen jälkeen tuli kolmen kilometrin lähes tasamaan tieosuus. Loppunousu n. 600m alkoi olla jo avointa maastoa.

Voitteko uskoa, että tällä tyytyväisellä

vaeltajalla on puoli kiloa lehmänsontaa

saappaan pohjassa?

Jokiuoma on vielä paksun jään peitossa.

Vesi virtasi jääkannen alla vuolaana.

Ei olisi ollut kiva humpsahtaa lumen läpi!

Wassbergilla tullaan, vaikka on kesäkeli.

Lumiosuus hoituu näköjään perinteisellä diagonaalilla.

Lemmikit ja alppiruusut reunustivat polkua.

"Hütte näkyy jo!" -huuto on lempilauseemme. Siihen sisältyy kuitenkin paljolti ironiaa, sillä useimmiten ensimmäisestä näköhavainnosta on vielä pitkä, hikinen pinnistys itse majan pihaan. Onneksi kokemus on opettanut, että ne struudelikaffet täytyy todella ansaita.

Siellähän se hütte näkyy!

Tästä vielä 25 min ja perillä ollaan.

Astellessamme majaan sisälle koimme pienen hämmennyksen. Nimittäin laaksosta lähtiessämme oli parkkipaikalla kahden senioripariskunnan porukka myös valmistautumassa patikalle. Ehdimme polulle kuitenkin ennen heitä. Yllätys oli suuri, kun tämä sama porukka istui jo Zupalseehüttellä pöydässä juomat edessään, kun me saapastelimme sisään. Siis mitä!? Miten he olivat paikalla ennen meitä? Oliko olemassa joku lyhyempi tie vai lentäneetkö he olivat? Toinenkin reitti kyllä oli, mutta se oli saman pituinen ja samat nousumetrit sielläkin piti nousta. Ja kun rouvilla oli huivitkin vielä yhtä sileät kuin suoraan pinkasta otettu. Meillä hikipyyhe oli pitänyt vääntää useaan kertaan. Nämä olivat näköjään todella nopeita harmaita panttereita!

Nousu Zupalseehüttelle kesti vajaat 3 hikistä tuntia.

Kahvikuppi 2,5 dl eikä torttuannoskaan mikään pieni ole.

Itävallan neljänneksi korkein huippu

Grossvenediger näkyi hienosti.

Hütten emännän kysyessä olimmeko tulleet kävellen laaksosta ihmettelimme kahdestaan hieman, että pääseekö tänne muutenkin kuin kävellen. Kertoessamme että jatkamme tästä eteenpäin Wetterkreuz hüttelle hän arvaili, että kai te sieltä sitten otatte taksin alas. Minkä taksin? Nyt alkoi "mysteeri" valjeta. Ihme-eläkeläiset olivatkin tulleet naapurihüttelle taksilla ja kävelleet sitten tuntisen verran lähes tasamaata tänne Zupalseelle. Ei siis tarvinnut ripotella tuhkaa päällemme sen vuoksi että pirteät harmaat pantterit olivat meitä sähäkämpiä. Takuulla olivat sitä ainakin maanantai-iltana, jolloin me yritimme toipua vaelluksen vaivoista!

Näköalapolku Lasörling höhenweg kohti Wetterkreuzhüttea oli upea.

Näkymiä tulosuuntaan.

Zupalseehüttekin näkyy, jos tarkkaan katsoo.

Laakson perällä näkyvät Venedigergruppen

hulppeat jäätiköt yli kolmen kilometrin korkeudessa.

Grossglocknerin huippu piiloilee pilven takana.

Tältä penkiltä saatoimme katsella sunnuntaisen

reittimme yhdellä silmäyksellä kokonaan.

Wetterkreuzhütten 2106m aluelle pääsi

näin komeasta portista.

Viimeinen alamäki kilometrin korkeuseron päähän oli aika vaivalloista. Edellisen päivän alamäen kipeyttämät reidet tutisten tulimme kuitenkin aika reippaasti lähtöpisteeseemme. Jos jalat eivät olisi olleet niin vaivaiset, olisi alasmenoreitti ollut jopa ihan mukava. 

Kilometrejä kertyi tänään 16,5 ja aikaa kävelyihin meni 5½h plus paussit päälle.