Wanderparadies Virgental

Lähdössä tällä kertaa viimeiselle Hohe Tauern-patikalle Umbaltaliin.

Viimeiselle lomapäivällemme Virgentalissa olimme säästäneet helpon jaloittelureissun, koska tänään oli vielä paljon muutakin puuhaa. Autolla ajelimme tutulle Ströderin parkkipaikalle ja sitten Umbaltaliin ihmettelemään alaspäin virtaavaa vettä. Umbaltalissa ovat Euroopan viimeiset täysin valjastamattomat sulavien jäätikkövesien vesiputoukset ja ne tunnetaan nimellä Umbalfälle.

 "Minne tuo kaikki vesi menee? "Onkohan kukaan koskaan tutkinut

 missä kaikssa maailman paikoissa pisara vettä käy?"

 "Kuoleeko vesipisara koskaan?"

Laakso oli myös muuten kaunis. Reissun olisi voinut heittää vaikka lenkkareissa, koska yhteensä 18 km pituisella matkalla nousua tuli vain 600m. Tänään oli fyysinen vapaapäivä pakkaamisen ja muuton vuoksi.

Taisi saada jostakin vastaukset, kun jatkoi sitten eteenpäin

Virgental on vaeltajan paratiisi. Löysimme laakson talvella ihan sattumalla Google Earthia selatessa. Virgental heilahti kerralla kärkikolmikkoon meidän kokemistamme vaelluspaikoista.

Vesi on täällä ihanan väristä

Jos olemme oikein ymmärtäneet niin täällä kansanliike

 vastustaa näiden kauniiden putousten valjastamista

Virgentalissa löytyy meidän kokemuksemme mukaan paljon hyviä patikkareittejä. Pari viikkoa olemme kolunneet aika ahkerasti eri laaksoja ja hüttejä ja tarjontaa on ollut riittävästi. Täällä taviskin pääsee aika korkeisiin maisemiin suhteellisen turvallisilla reiteillä eikä tarvitse mennä mustia eli vaativia reittejä korkealle päästäkseen.

Tänään emme kiirehtineet

Hüttetarjontaa on kiitettävästi ja se on tärkeä juttu, jos et halua olla omissa eväissä. Huomasimme sen viime vuonna muuten erittäin mukavassa vaelluspaikassa Kärntenin Mallnitzissa. Siellä maisemiltaan kauniiden patikkareittien suunnitteleminen ja toteuttaminen oli vaikeampaa, kun viihtyisiä hüttejä ja almeja oli paljon vähemmän kuin täällä. "Pittäähän sitä ihimisen syyä".

Pian reitti nousi kauemmas putouksista.

 Ei tarvitse ihmetellä mistä vesi tulee?

Jos heikkouksia hakee niin täällä ei ole hissejä niitä tarvitseville. Joillekin hütteille ja reittien alkuun vievät hüttetaksit, jotka näin toimittavat hissien virkaa. Taksit näyttivät olevan normaalien rinnehissien hinnoissa ja ehkä tuollaisen taksin käyttäminen ei ole yhtä vaivatonta kuin nonstoppina pyörivän hissin. Myöskään vaellusbussit eivät mielestämme kulje yhtä tiheästi kuin jossakin muualla.

Wunderschönes Umbaltal

Ei sille mitään voi, mutta ilmat vaikuttavat aina vaellusloman onnistumiseen. Ne ovat olleet täällä loistavat. Ensimmäisellä viikolla oli pari pilvistä päivää, mutta muuten aurinko on porottanut. Majoitusemäntämme mukaan täällä on ollut jopa poikkeuksellisen kuuma. Olemme yrittäneet paeta kylän kuumutta kiipeämällä vuorelle.

Clarahütte vaurioitui pahoin lumivyöryssä 2012.

 Nyt oli kovat remontit käynnissä ja uusi hütte pitäisi olla valmis vuonna 2016. 

Clarahütte on yksi alppialueen vanhimpia hüttejä.

Pientä purtavaa ehtivät kuitenkin tarjota patikoitsijoille.

 Juustoraasteen näköinen juttu oli muuten piparjuurta, huomattiin liian myöhään.

 K:lla on tukka vieläkin pystyssä.

Paluumatkalla tervehdimme vielä tuttavaamme Grossglockneria kaukaa

Tämä rakennus oli rakennettu turvaan lumivyöryiltä.

 Huomenna siirrymme läntiseen Tiroliin ja Pitztaliin. Auto pitää palauttaa Innsbruckiin ja juuri nyt se vähän harmittaa. Päivän eräitä kohokohtia ovat olleet onnistuneen patikkareitin päättäminen autolle ja ajomatka asunnolle kauniissa Virgentalissa. Radio Tirol soittaa mukavaa poppia ja volumet ovat kaakossa. No, olemme tottuneita julkisten käyttäjiä täällä ja Pitztalissa pitäisi olla toimiva vaellusbussi, joten eiköhän me pärjätä. Blogitoimitus palaa asiaan aikanaan Pitztalista!

Puolimatkan krouvissa olemme patikoineet 188 km ja 11250 korkeusmetriä.

Kuvan jälkeen teimme patikkahistoriaa kohdallamme.

 Bootsit, sukat ja paidat pois ja otimme aurinkoa!

 Tasasimme kuuluisaa vaeltajan rusketusta upeassa paikassa.

Vielä iltapäiväkahvit Islitzer Almilla ennen automatkaa ja radio Tirolia.

 Auf Wiedersehen Virgental!

Grossglocknerin kainalossa

Lucknerhausilta lähdettiin 1940m

Tiistaina heräsimme jo kuudelta ja ohjelmassa oli monen päivän ajan ajateltu retki Kals am Grossglockner-nimiseen kylään ja sen takana olevaan laaksoon. Valokuvista ja kartasta olimme nähneet, että Kalser Glocknerstrasse päättyy maksulliseen tiehen, jonka päässä on parkkipaikat. Lucknerhaus-nimisen majatalon pihalta näytti lähtevän vaellusreittejä, joilta ehkä voisi saada kaukaisen näkymän Itävallan korkeimmalle vuorelle Grossglocknerille, 3798m. Ennakkotiedustelumme piti muuten paikkansa, mutta emme tienneet tietullin henkilökunnan tulevan töihin vasta 08.00. Jouduimme ajamaan sisään ilmaiseksi.

Grossglockner näkyi parkkipaikalle hienosti.

Lähestyttäessä se kuitenkin katosi pitkäksi aikaa näkyvistä. 

Lucknerhütte 2241m, oli ihan alkumatkassa.

Se ohitettiin ilman vaiheita.

Tässä näkymää tulosuuntaamme. Siellä ohittamamme

porukka yritti lähteä takaa-ajoon. Turha koittaa, Suomi voittaa.

Lucknerhausin parkkikselta (1940m) lähti reittejä ja me valitsimme reitin kohti Lucknerhütteä (2240m) ja vielä korkeammalla olevaa Stüdlhütteä (2800m). Ihan helppoja perusreittejä vaikka ylämäkeenhän nuokin kulkevat. Ainoastaan ennen Stüdlhütteä oli muutamia lumisia kohtia, joissa sai olla vähän tarkempana.

Loppunousu Stüdlhüttelle. Lumialueella näkyy kaksi kulkijaa,

samaa tietä mekin kohta menemme ensimmäiseen näköalapaikkaamme.

Stüdlhüttellä oli jo selvästi ammattimaisempaa porukkaa ja ymmärsimme, että olemme aika lähellä Grossglockneria. Stüdlhüttelle kokoontuu ihmisiä, jotka ovat lähdössä tai odottamassa lähtöä Grossglocknerin valloitukselle.

Stüdlhütte 2801m on tukikohta niille, jotka nousevat Itävallan

korkeimmalle vuorelle.

 Erikoisen näköinen hütte, jolla oli erikoinen menu.

 Löytyi salaattia!

Juttelimme parin vuorioppaan kanssa ja totesimme, että ennakolta aikomamme rengasreissu toiselle hüttelle (Glorerhütte) ei kannata, koska ei ole kiva kulkea koko ajan lunta nivusiin saakka. Sen sijaan katsoimme, että lumista rinnettä pitkin kulkee ihan käveltävän näköisiä, valmiiksi tallattuja reittejä ja päätimme lähteä katsomaan olisiko sieltä jostain vielä paremmat näkymät Grossglocknerille. Olihan sieltä.

Alles gut! Ei palele ja nälkä on vielä kohtuullinen.

Lunta menee bootsiin.

 "Ei siellä nyt mitään vaihtosukkia tarvita. Kesähän nyt on"

Pysähdyimme vartin ylämäen jälkeen muikeaan maisemapaikkaan noin 70m Stüdlhütten yläpuolelle eli 2870m korkeuteen. Aurinko paistoi, oli lämmin ja Grossglocknerin huippu oli suoraan edessämme. Kiva fiilis. Samassa paikassa istuskeli joku nuori pari, joka kertoi asuvansa Stüdlhüttellä ja odottavansa torstaita, jolloin heille on varattu paikka oppaan vetämään ryhmään Grossglocknerille. He neuvoivat meille toisen näköalapaikan, jonne pääsi palaamalla takaisin Stüdlhüttelle.

 Siinä se nyt on kuin tarjottimella. Grossglockner 3798m.

Stüdlhütte taustalla. Sieltä tultiin ja sinne mennään kohta takaisin.

 Naapuripariskunnalta saimme kiitettävän vihjeen.

Vielä kuitenkin pari poseerausta.

Suuren kiven suuntaan...

... ja laaksoon päin.

Lähdimme uudelleen ylös hütteltä paikkaan nimeltä Schere. Viitta osoitti nyppylää edessämme. Sinne johti muutamat lumeen jääneet jalanjäljet, mutta lumikentän jälkeen näkyi jo kalliota. Kallio oli paikoin kotimaan kivipoluista tuttua liuskekiveä, jolta ei tehnyt mieli luiskahtaa. Jonkinlainen poluntapainekin lumen jälkeen löytyi ja pääsimme nyppylän huipulle.

Rinteessä kohti kolmetonnista Schereä.

 Tuollainen irtoliuske jyrkässä mäessä on mukavaa.

 Hütte alhaalla.

Samasta paikasta lännen suuntaan.

Ajattelimme, että kyllä tässä varmaan parisataa korkeusmetriä tultiin ylöspäin ja kartta varmisti asian, olimme 3037 metrissä. Dreitausender? Emme tiedä varmuudella miten ne määritellään. Tuo ei ole kuitenkaan huippu ja olimme tulleet vajaan 2000 metriin autolla. Ei se olekaan tärkeää. Tärkeintä olivat Grossglocknerille avautuneet näkymät uudesta kuvakulmasta. Ja aivan huikea jäätikkö! Joka tapauksessa kolmannen kerran elämässämme olimme yli 3000 metrissä ja edelleen t-paita kelissä sinitaivaan alla.

Tässä koko Grossglocknerin profiili ja jäätikkö sen alla. Horisontissa näkyi vaellusryhmiä, jotka näyttivät kooltaan ihan muurahaisilta. Mielettömät mittasuhteet luonnossa!

Emme aamulla oikein tienneet millaiseen paikkaan olimme menossa. Se selvisi ja olisi todella harmittanut, jos emme olisi jatkaneet vielä eteenpäin Stüdlhütteltä. Vasta siellä Grossglockner avautui hienoimmillaan.

Jäätikön reuna.

Ei meistä kuitenkaan koskaan mitään huippujenmetsästäjiä tule. Tämä taso riittää mainiosti. Vuoretkin ovat kauneimmillaan vähän matkan päästä eikä liian läheltä. Katselimme tulevia ja meneviä ryhmiä ja totesimme, että ihan peruseinarit Grossglocknerille menevät oppaan johdolla. Niillä on tosin vähän eri näköiset varusteet kuin meillä.

Kaverikuva huippupaikalla. Mikä se niin naurattaa?

 Säästettiin 10 euroa, kun ohitettiin tietulli ennen klo 08.00.

Päivän reitti ei ollut fyysisesti vaativa. Pituutta  15km ja korkeusmetrejä 1200. Kesän 2013 saldo on tämän päivän jälkeen 136,5 km pituutta ja 8250m korkeutta.

(95 Super maksaa tänään klo 18.30 1,443e/l.)

Vuoren valloitusta: Zupalsee ja Wetterkreuz Hütte

Tänne kannatti pinnistää.

Zupalseehütte 2346m

Maanantaiaamukin valkeni sinitaivaan alla. Koska tässä majoituksessa aamiaistarjoilu on kokonaan omalla kontolla, piti heti ensimmäiseksi käydä täydentämässä lauantaisia ostoksia Adeg-kaupassa, jonne kämpiltä kävelee viidessä minuutissa. Kotoisen kaurapuuron korvaa tämän reissun aikana mysli ja jogurtti sekä sämpylä täytteineen. Huoneistossamme voisi kyllä kokkailla mitä vaan, mutta yksinkertaisella linjalla aiotaan edetä.

Lähtönäkymät. Kotikylämme Virgen vastapäätä.

Kohteemme oli Zupalseehütte, jonne lähtöpaikan kyltti arvioi kulkijalta kuluvan 5 tuntia. Korkeuseroa lähtöpaikkaan tuli 1250m. Ensimmäinen pikkupätkä noustiin metsässä ja sen jälkeen tuli kolmen kilometrin lähes tasamaan tieosuus. Loppunousu n. 600m alkoi olla jo avointa maastoa.

Voitteko uskoa, että tällä tyytyväisellä

vaeltajalla on puoli kiloa lehmänsontaa

saappaan pohjassa?

Jokiuoma on vielä paksun jään peitossa.

Vesi virtasi jääkannen alla vuolaana.

Ei olisi ollut kiva humpsahtaa lumen läpi!

Wassbergilla tullaan, vaikka on kesäkeli.

Lumiosuus hoituu näköjään perinteisellä diagonaalilla.

Lemmikit ja alppiruusut reunustivat polkua.

"Hütte näkyy jo!" -huuto on lempilauseemme. Siihen sisältyy kuitenkin paljolti ironiaa, sillä useimmiten ensimmäisestä näköhavainnosta on vielä pitkä, hikinen pinnistys itse majan pihaan. Onneksi kokemus on opettanut, että ne struudelikaffet täytyy todella ansaita.

Siellähän se hütte näkyy!

Tästä vielä 25 min ja perillä ollaan.

Astellessamme majaan sisälle koimme pienen hämmennyksen. Nimittäin laaksosta lähtiessämme oli parkkipaikalla kahden senioripariskunnan porukka myös valmistautumassa patikalle. Ehdimme polulle kuitenkin ennen heitä. Yllätys oli suuri, kun tämä sama porukka istui jo Zupalseehüttellä pöydässä juomat edessään, kun me saapastelimme sisään. Siis mitä!? Miten he olivat paikalla ennen meitä? Oliko olemassa joku lyhyempi tie vai lentäneetkö he olivat? Toinenkin reitti kyllä oli, mutta se oli saman pituinen ja samat nousumetrit sielläkin piti nousta. Ja kun rouvilla oli huivitkin vielä yhtä sileät kuin suoraan pinkasta otettu. Meillä hikipyyhe oli pitänyt vääntää useaan kertaan. Nämä olivat näköjään todella nopeita harmaita panttereita!

Nousu Zupalseehüttelle kesti vajaat 3 hikistä tuntia.

Kahvikuppi 2,5 dl eikä torttuannoskaan mikään pieni ole.

Itävallan neljänneksi korkein huippu

Grossvenediger näkyi hienosti.

Hütten emännän kysyessä olimmeko tulleet kävellen laaksosta ihmettelimme kahdestaan hieman, että pääseekö tänne muutenkin kuin kävellen. Kertoessamme että jatkamme tästä eteenpäin Wetterkreuz hüttelle hän arvaili, että kai te sieltä sitten otatte taksin alas. Minkä taksin? Nyt alkoi "mysteeri" valjeta. Ihme-eläkeläiset olivatkin tulleet naapurihüttelle taksilla ja kävelleet sitten tuntisen verran lähes tasamaata tänne Zupalseelle. Ei siis tarvinnut ripotella tuhkaa päällemme sen vuoksi että pirteät harmaat pantterit olivat meitä sähäkämpiä. Takuulla olivat sitä ainakin maanantai-iltana, jolloin me yritimme toipua vaelluksen vaivoista!

Näköalapolku Lasörling höhenweg kohti Wetterkreuzhüttea oli upea.

Näkymiä tulosuuntaan.

Zupalseehüttekin näkyy, jos tarkkaan katsoo.

Laakson perällä näkyvät Venedigergruppen

hulppeat jäätiköt yli kolmen kilometrin korkeudessa.

Grossglocknerin huippu piiloilee pilven takana.

Tältä penkiltä saatoimme katsella sunnuntaisen

reittimme yhdellä silmäyksellä kokonaan.

Wetterkreuzhütten 2106m aluelle pääsi

näin komeasta portista.

Viimeinen alamäki kilometrin korkeuseron päähän oli aika vaivalloista. Edellisen päivän alamäen kipeyttämät reidet tutisten tulimme kuitenkin aika reippaasti lähtöpisteeseemme. Jos jalat eivät olisi olleet niin vaivaiset, olisi alasmenoreitti ollut jopa ihan mukava. 

Kilometrejä kertyi tänään 16,5 ja aikaa kävelyihin meni 5½h plus paussit päälle.