Kohti Zillertalia

 Majapaikkamme pihalla oli hevostila, kanoja ja vuohia. 

Pikkukilit karkasivat aina välillä aitauksestaan meitä tuijottelemaan 

ja emo kutsui niitä huolissaan takaisin.  Yleensä hävisimme tuijotuskilpailun.

 Lomamme Pustertal-osuus on lopussa ja lauantaina matkustamme junalla Itävaltaan Zillertalin laaksoon ja Mayrhofenin kylään. Keskiviikkona ja torstaina patikoimme kevyesti ja teimme 4-5 tunnin pituiset patikoitsijan perusreissut. Olemme kuitenkin saaneet näinäkin päivinä ihan riittävästi fyysistä haastetta ja jokaisen reissun päätteeksi on ollut sellainen olo, että jotain on tehty. Bertihütten kävely tehtiin Kreuzbergpassilta lähtien reittiä 124. Misurinan pikkukävely lähti järven rannalta länsipuolelle reitille 224 ja 222.

 Keskiviikkona kävimme Bertihüttellä. Reitti kulki taas uskomattomissa paikoissa

 ja askeleen vakaus oli paikoin tarpeen.

"Hütte näkyy jo" on lempihuudahduksemme. Tällä kertaa Bertihütte.

Torstaiaamuna Misurinan järvellä pilvet leikkivät

Lago di Misurina reittimme varrelta nähtynä. Heitimme rengasmatkan 
näköalareitillä vastapäätä samoja vuoria, joilla kuljimme viimeksi Misurinalla.

Pustertal on meille erittäin mieluinen patikkaloman kohde. Täällä riittää reittejä ja valinnanvaraa löytyy mielestämme monen tason patikoitsijoille. On polkuja, joissa voi revittää kropastaan irti kaiken ja testata korkeanpaikan sietokykyään tai sitten voi mennä hissillä tai bussilla upeille näköalapaikoille. Pustertal pysyy edelleen korkealla Jaaskareiden patikkakohteiden rankinglistalla!

 Torstain maisemia välillä ilman Misurinan järveä.
Näkymä Popenan laaksosta kohti Forc. Popenaa 2214m, jonne nousimme.

Tuleehan sitä välillä tuolla jyrkkää ja loputonta rinnettä kiivetessä mieleen, että onko tässä enää mitään järkeä? Maitohapot kiehuvat reisissä, lisähappi olisi tarpeen ja sydän kairaa itseään ulos rinnasta. Hiki kirvelee silmissä, on kylmä tai liian kuuma ja tekisi mieli huutaa täysillä kuruihin kaikumaan jyrkät ärräpäät. Onko tämä ihan hölmöläisten hommaa?

Epäuskon hetkellä kannattaa pysähtyä... 

...katsella hetken aikaa ympärilleen...

 

...ja todeta, että onhan tämä nyt mahtavaa olla
 täällä ja patikoida näissä maisemissa!
 Ei lainkaan hölmöläisten hommaa.

Perjantaiaamu oli odotettua kauniimpi. Lähdimme Höhlenstein/Landrosta suosittua

 reittiä Rienztalia pitkin kohti Zinnejä. Olimme iskussa ja suoritimme paljon ohituksia.

 Tuli oikein hyvä mieli.

Nousu  Wildgrabjochille oli paikoin kesän tähän saakka jyrkin
 (ei juuri tässä) ja koimme tunteita, joita kuvailimme aiemmin.
 Kylmän tuulen vuoksi pipo oli tarpeen ja samalla hikoilimme kuin saunassa.

Perjantaina kävimme sitten hiukan pidemmän reissun viimeisen Pustertalin päivän kunniaksi. Reitillemme Landro-Wildgrabjoch (reitti 10)-Innerfeldtal tuli mittaa 19km ja nousua noin 1km vähän vähemmällä laskeutumisella. Sää oli luvattua parempi ja edellisten päivien kevytpatikoiden jälkeen vaelluskenkä iski kipakasti Dolomiittien rinteeseen. Oli oikein mukava jäähyväispatikka Pustertaliin.

 Silloin kuuluu pysähtyä katselemaan

Wildgrabjochilla istuimme jonkin aikaa tuulesta huolimatta maisemia ihastelemassa

Jochilta hyvästelimme Zinnet tällä kertaa. Ehkä vielä joskus kohdataan?

 Zinnet varmaan ainakin säilyvät suunnilleen paikallaan.

Innerfeldtalissa oli jo vehreämpää ja tuulikin vaimeni

 Pustertalin viimeisen hüttelounaan nautimme Dreischüsterhüttellä.
 Aurinko paistoi ja terassi oli täynnä iloisia ihmisiä. Wunderschön!

Loma kuitenkin jatkuu ja kohde vaihtuu varmasti mieluiseen Itävaltaan. Säät Tirolissa ovat olleet huonoja, mutta toivotaan, että ne paranevat. Saamme myös vaellusporukkaamme vahvistuksia Suomesta kahdessakin eri saapumiserässä. Tervetuloa kaverit, me olemme valmiina!

 Arrivederci kaunis Pustertal!

Auronzohütteltä sinne, tänne ja lopuksi perille

 Aamulla varhain, kun sää oli parhain.

 Näkymä Auronzo Hütteltä kohti Lago di Misurinaa

 Auronzo di Cadore oli aamu-usvan takana, mutta kauniin näköinen

Sunnuntaiaamuna elimme herroiksi ja ajoimme bussilla Auronzo Hüttelle, joka sijaitsee aivan Drei Zinnen juurella. Bussiyhteys on suosittu ja tulee useimpina aamuina aika täyteen. Pääseväthän ihmiset seudun suosituimpiin maisemiin ja vieläpä varsin korkealle bussikyydillä. Olemme ostaneet molemmille viikoille Süd Tirol Mobilecardin seitsemäksi päiväksi. Se oikeuttaa käyttämään julkisia liikennevälineitä koko Etelä-Tirolin alueella. Kortti on suositeltava vaihtoehto sillä em. Auronzo Hütten matka yksinään olisi maksanut 15€ /hlö edestakaisin. Kylien välisistä pätkistäkin äkkiä kertyy kymppi päivässä, Mobilecard oikeuttaa ajelemaan vaikka Meranoon saakka junilla tai busseilla. Kortin voi ostaa myös kolmeksi päiväksi.

 Auronzolta lähdimme kohti Drei Zinne Hütteä, joka häämöttää taivaanrannassa.

Oli kohtuullisen mukava pyhäaamun tunnelma

Keskimmäinen Zinne on korkein eli huippu on 2999 metrissä

Helppo pääsy mainioihin maisemiin tarkoittaa tietysti, että väkeä on patikkapoluilla paljon. Nauroimme, että suoritimme Drei Zinnen alueella kävellessämme italian kielen alkeiskurssin. Patikointietikettiin kuuluu tervehtiä vastaantulijoita ja sunnuntain aamupäivän aikana lausuimme kumpikin 684 kertaa "buongiorno". Suuhumme paremmin sopivat "Grüss Gott" ja "Servus" olivat selvästi vähemmistössä. Eli buongiorno lähtee meiltä nyt takeltelematta ja luonnostaan.

Kävelimme Auronzohütteltä reittiä 105, joka kiersi Drei Zinne -vuoret lännen puolelta. Se kulki ensin tasamaata ja saatiin ihastella aamuauringossa upeaa dolomiittipanoraamaa. Reitti sukelsi kuitenkin  yllä olevan kuvan jälkeen pari sataa metriä alemmas Langalmille, josta sitten taas seurasi nousu rotkon toiselle puolelle Drei Zinnen Hüttelle. Eipä tietoa, mikä mahtaa olla maailman vilkkain valtatie, mutta vaellusmaailmassa se on ainakin Auronzohütten parkkipaikalta Drei Zinnen Hüttelle johtava helppo tasamaaväylä. Siellä pääsevät lähes kaikki nauttimaan upeista dolomiiteista. Tällä väylälle meidänkin reitti lopuksi päätyi käytyään Langalmin pohjalla.

Zinneillä huomasimme, että meille tuli nälkä. Siispä lounaalle Büllele Joch Hüttelle,

 joka sijaitsee 4,5km päässä ja parin sadan korkeusmetrin takana.

 Rinteessä näkyvän polun päässä odottaa ruokaa!

 Pieni nousu tosin piti vetää vielä ensin

Vuorilla on tärkeää osata arvioida oma kuntonsa suhteutettuna kuljettavaksi aikomaansa matkaan ja kannattaa miettiä mistä lähtee ja mihin aikoo palata. Drei Zinneltä patikoimme Innerfeldtaliin ja ohitimme matkalla kuuden hengen espanjalaisseurueen, joka oli matkalla samaan suuntaan.  Sadekuuro yllätti ja reitti vei lumialueiden läpi. Huomioimme seurueen aika hitaan vauhdin ja lenkkikenkiäkin näkyi joillakin. Ko. reitti ei muutenkaan ole kaikkein helpoimpia ja lenkkarit märässä ja lumisessa kivikossa ei ole oikea kenkävalinta.

Kovan alamäen jälkeen pääsimme Dreischusterhüttelle Innerfeldtaliin. Siitä parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen nousimme bussiin, joka vei meidät pääväylän varteen, jossa kulkee Sexten -Toblachin bussi. Kaksi ohittamamme espanjalaisseurueen hyväkuntoisinta miestä tulivat laaksosta puolijuoksua bussiin kohti Toblachia. Tulimme jutelleeksi ja ilmeni, että he olivat jättäneet hitaammat laskeutumaan omaan tahtiinsa, koska seurueella oli auto Auronzo Hüttellä, joka piti palata hakemaan busseilla. Erikoinen reitin valinta, mutta mitäpä se meille kuuluu. Joka tapauksessa seurueen matka oli kestänyt niin kauan, että he missasivat bussin Toblachista Auronzolle ja miehet joutuivat ajamaan kymmenien kilometrien matkan taksilla autoa hakemaan muiden ollessa vielä jossakin vuorilla matkalla alas.

Gulaschsuppe und Gemüsesuppe. Mit Wurst naturlich.

 Enää ei ollut kiire takaisin, kun oli saatu lounasta

Miehet saivat vielä ylimääräistä jännitystä bussissa, kun toinen oli kadottanut sen muutenkin kaukana olevan auton avaimet! Reppuja availtiin ja tavarat leviteltiin lattialle. Emme ymmärrä espanjaa, mutta elekieli oli sen verran selkeää, että ei tarvinnutkaan. Jotain ratkaisevan tärkeää oli hukassa. Viimeisestä takin taskusta ne löytyivät ja kaverit esittelivät meille iloisina auton avaimia! Olivat muuten kohtuullisen helpottuneen näköisiä.

 Viime maanantain jälkeen Drei Zinne Hüttelle oli avattu terassi.

 Ohitimme sen, koska oli vielä paljon matkaa jäljellä

Matkamme vei kohti Innerfeldtalia.

 Hetkeä aiemmin olimme ohittaneet espanjalaisseurueen.

Löysimme kerran Itävallassa vaelluspolulta auton avaimet. Otimme ne mukaamme viedäksemme seuraavalle hüttelle. Pian vastaan tuli kaveri, joka laskeutui polkua pitkin selvästi jotain etsien. Kysyimme mitä mies etsii ja vastasi hakevansa autonsa avaimia. No, avaimet löysivät omistajansa, mutta hänelle tuli useiden satojen metrien ylimääräinen lasku ja nousu takaisin hütteltä, jossa hän oli huomannut avainten kadonneen.

Laakson perältä tulimme oikeanpuoleista solaa pitkin. Päiväreissun pituudeksi  tuli 28 km, 

mutta korkeusmetrejä emme nyt laskeneet. Kävelyä riitti kahdeksaksi tunniksi.

 Laskua tuli enemmän kuin nousua ja se alkoi loppuvaiheessa tuntua aikalailla jaloissa.

Lago di Misurina

 Lago di Misurina torstaiaamuna. Upea aamu.

Torstai oli toivoa täynnä, sillä meteo oli luvannut meille tähän astisen reissumme parasta säätä. Piti muuten paikkansa ja mikä reissu tulikaan! Ajateltua reittiä jouduimme muuttamaan lumen ja jään vuoksi, mutta ei ollut maisemissa valittamista b-vaihtoehdollakaan. Aamulla kahdeksalta matkustimme bussilla puolisen tuntia Toblachista Lago di Misurina -järvelle. Se on kuvankaunis järvi ympärillään huimat vuoret! Muutkin olivat huomioineet luvatun hienon sään ja bussimme oli aivan täynnä. Olimme taas varmaan bussin nuorimpia, joten siitä voinee päätellä mitä ikäluokkaa vuorilla kulkeminen eniten puhuttelee.

 Tunnin nousun jälkeen tuli lähes tenkkapoo. Pari sataa metriä ylöspäin

 lunta ja etenkin jäätä. Was jetzt? Mitä nyt?

Tunnin nousu metsässä meni mukavasti, mutta sitten tulikin tiukka paikka, kun reittimme (118) viimeinen nousu korkeimpaan kohtaansa alkoi. Tarkoituksenamme oli ylittää sola nimeltään Forc. de la Neve 2470m. Reittimme nousi pohjoisen puolelta. Pohjoisrinne oli ehkä pari sataa metriä ylöspäin luminen ja etenkin jäinen. Ei lumi sinänsä mitään, mutta jyrkässä jäisessä rinteessä kaatuminen ja liukuminen alaspäin ei ole varmaan hauskaa. Päätimme kuitenkin jatkaa ylöspäin ja käytimme reitistä poiketen auringon pehmittämää lunta, jossa ei ollut niin suurta liukastumisen vaaraa. Varsinainen reitti kulki varjossa ja oli todella jäinen.

Loppuvaiheessa varjoisa rinne oli niin jäinen, että oli

 turvallisempaa tulla lumikinoksen ja kallion väliin

 "Miehet joukolla jäätä särkemään". Eka kuvassa K teki meille "oven" jään ja kallion väliin

 ja lopussa punnertamisen tyylinäytteitä. Tuo oli jo freestyle-patikointia.

Jäärinteessä tuli vastaamme kolme italialaista kaveria, jotka olivat laskeutumassa rinnettä. Laskeutuminen oli varmasti vielä vaikeampaa kuin nouseminen. Ohittaessamme toisemme päivittelimme lunta ja jäätä ja italialaiset sanoivat, että tämä ei ole enää normaalien patikoitsijoiden hommaa. Emme ruvenneet väittämään vastaan.  Eihän tuossa ole mitään erikoista sinällään, mutta nuo puitteet vaativat lumeen ja jäähän tarkoitetut varusteet. Jos olisi ollut kenkiin kiinnitettävät jääraudat, ei olisi ollut hätäpäivää.

Ylhäällä ja mitkä maisemat! Hintana olivat hiukan nuhraantuneet

vaatteet ja muutama pintanaarmu. 

Siitä sitten vaan alaspäin.

Ei ollut enää jäätä, mutta jyrkkä lasku kivikossa piti kielen keskellä suuta

Laskeutumisen jälkeen päätimme muuttaa alkuperäistä suunnitelmaamme. Meidän piti nousta uudelleen toiselle solalle, mutta olisimme joutuneet jälleen vuoren pohjoisrinteeseen, jotka ovat täällä nyt lumisia ja jäisiä. Muutimme suunnitelmaa ja laskettelimme todellista näköalareittiä takaisin Misurinan järvelle. Aivan huikeat maisemat ja näkyvyys oli erinomainen.

Piti alkujaan mennä vasemmassa yläkulmassa näkyvälle vuorelle, mutta sielläkin näkynyt jäätikkö pisti meidät muuttamaan suunnitelmaa. Ei viitsitty kokeilla onneamme enempää.

Waude, mitkä näköalat. Ja alasmeno oli helppoa.

 Emme olleet murheellisia vaikka suunnitelmat hiukan muuttuivat

Rifugio Città di Carpin terassilla oli mukava nauttia lounasta

Rifugion sympaattinen hütteisäntä piti tarkkaa lukua vieraista.

 Etenkin niistä joilla oli jotain syötävää edessään.

Vasemmalla Marmarole Gruppe ja oikeanpuolimmaiset korkeat huiput

ovat yli kolmetonniset Sorapiss-vuoret.

Paluumatka Misurinalle sujui mukavasti panoraamamaisemissa. Misurinalta pääsee muuten hissillä Rifugio Col de Vardalle, josta voi kulkea tuota hienoa maisemareittiä Rifugio Citta di Carpille 100m korkeuserolla. Reitti näkyi olevan erittäin suosittu ja sillä riitti kulkijoita - eikä mikään ihme.

Jostakin syystä emme enää havitelleet reittiennätyksiä. Tosin täällä ei muuten

 opasteisiin ole useimmiten merkitty aikoja, joita suomalaiset voisivat alittaa.

 Opasteet ovat muutenkin selkeästi heikompia kuin Itävallassa.

Mitä mies miettii? Olisiko se

 iltapäiväkahvin paikka Rifugio Col de Vardalla?

 Joo, oli se.

Takaisin Lago di Misurinalla. 22km ja 800 korkeusmetriä takana. 

Tänään tehtiin ajateltua lyhyempi, mutta hieno patikka. 

Näiden päivien vuoksi täällä aina jaksaa pari sateistakin päivää!