Bohinj-järven jäähyväiset

 Villachin kävelykatua

Ensimmäinen viikkomme Sloveniassa alkaa olla ohi. Eilen aamusta asti alkanut sadesää ei houkutellut ulkoilemaan, joten hyppäsimme autoon ja lähdimme liikenteeseen. Bohinj-laaksosta on  vajaa 30 km moottoritielle, joka kulkee Ljubljanasta kohti pohjoista ja Itävallan rajaa. Ajelimme motarille ja otimme suunnan rajalle. Huoltsikalta ennen rajaa ostimme Itävallan motareilla vaadittavan vigneten eli ajoluvan. Tie rajan yli oli oikeastaan rajan ali. Syöksyimme nimittäin kahdeksan kilometrin pituiseen Karawanken vuoritunneliin, jonka puolivälissä oli valtioiden raja.

Ennen tunnelia maksettiin 6½ euron tunnelimaksu. Karawanken vuoristo erottaa Slovenian Itävallasta ja jakoi kielieron lisäksi näemmä myöskin sääolosuhteet. Itävallan puolella oli paljon valoisampaa, eikä ollenkaan niin masentavan pilvistä.

Villachin liepeillä on suuri Ossianachersee, jonka ympäri autoilimme.

Nättiä, mukavannäköistä lomailualuetta.

Parkkeerasimme yhteen Itävallan Kärntenin alueen suurimpaan kaupunkiin Villachiin. Lauantaipäivän hulinat olivat meneillään ja aurinko pilkahteli kuumana. Kaupungin ydin oli pieni, joten äkkiä kävelimme ristiin rastiin ostosalueen. Jane teki mahtavia löytöjä! Itävallassa ja Saksassa on loistavat kemikaliokaupat, Bipa ja DM. Niistä ei löydä päivittäisiä maitolitroja, mutta sen sijaan mitä tahansa muita päivittäistuotteita. Shampoista pyykinpesuaineisiin, meikeistä hygieniatuotteisiin ja ryppyvoiteista ravintolisiin. Bipassa Compeedin kantapään rakkolaastarit maksoivat ainoastaan 4€ paketti. Suomen apteekkihintaan verrattuna silkkaa säästöä!

 Tässä ollaan Rudnicalla (946m). Alapuolella näkyviin kyliin meni kyllä kartassa polku, 

mutta parin pummin jälkeen luovutimme ja palasimme eri kautta.

 Tästä vinkkelistä ei vielä ollutkaan järven kuvaa.

Oikealla korkeimmalla nyppylällä oltiin torstaina. 

Vastapäisen pilven alueella olimme perjantaina.

Koska edessämme on viikon verran lomamme lepo-osuutta, oli tänään pakko vielä siedättää kantapäätä. Ohjeena on että sillä se lähtee, millä on tullutkin. Saahan tuo parantua ainakin viikon verran, ennen seuraavia tosi koitoksia. 

 Mutapaakut veks monoista järvihiekalla. 

Vaellussaappaat saavatkin muutaman vapaapäivän. 

Aamuyöllä jyrähdellyt ukkonen sai hieman arvelemaan säätä, mutta kastuminenkaan ei olisi ollut katastrofi. Tänä iltana oli muutenkin tarkoitus pesettää vaellusvaatteet, joten sama se vaikka kastuttaisiin. Pikkuvaellus Rudnica-nimiselle nyppylälle nosti meidät n. 400m kylän yläpuolelle. Bohinj-järvi näkyi nyt idän suunnasta ja toiseen suuntaan näkyivät hienot viljelysmaisemat. Karttaan merkittyä vaellusreittiä huipulta eteenpäin ei löytynyt, joten jouduimme palaamaan osittain samaa tietä takaisin. Päiväkävely oli sen verran lyhyt, että otimme hotellilta vielä fillarit ja lähdimme kohti samoja kyliä, jonne oli tarkoitus vaelluksen huippukohdalta laskeutua.

Musta tamma ihastui kerralla ja K sai seuraa pyörätiellä.

 Srednja Vasissa pyöräiltiin ihmisten pihoissa

Maanantaina vaihdamme oleskelumme Adrianmeren rannalle Piraniin. Sieltä sitten seuraavat terveiset!

Zlatorog ja Bohinj-järvi

Lopuksi satu Zlatorog-kauriista:

Olipa kerran satumainen kultasarvinen vuorikauris Zlatorog, joka eleli Triglavin huippujen läheisyydessä. Se vartioi arvokasta aarretta, joka oli kätketty vuorten syvyyksiin. Tuolloin kultasarven seudut olivat vehreitä kuin puutarha. Kultasarvi auttoi hätään joutuneita vuoristokulkijoita ja oli kaikin puolin sopusoinnussa ihmisen kanssa.

Trentan laaksossa, Triglavin liepeillä, eli kaunis majatalon emännän tytär, jota urhea, mutta köyhä metsästäjä kosiskeli. Samaa tytärtä oli ihaillut ja kilpaa kosinut myös rikas Venetsian kauppias, joka oli lahjoittanut tälle jo korujakin. Palavasti rakastunut metsästäjä ei kuitenkaan luovuttanut vaan oli valmis tekemään kaikkensa saadakseen ihanan immen morsiamekseen. Ahne äiti asetti nuorukaiselle mahdottomalta tuntuvan kokeen: Miehen oli haettava Kultasarven vartioima kulta-aarre tai ainakin tuotava tyttärelle kimppu Triglavin ruusuja todistaakseen uskollisuutensa. Jälkimmäinenkin oli mahdoton toive, sillä oli talvi.

Mustasukkaisuudessaan kituva metsästäjä lähti kuitenkin vuorille toiveissaan saada edes palasen Kultasarven sarvesta ja siten todistaa kelvollisuutensa. Viimein mies kohtasi Zlatorogin, tähtäsi,  ja osui! Kultasarvesta vuotava veri sulatti lumen ja sulaneeseen kohtaan kasvoi Triglavin ruusuja. Kultasarvi ei kuitenkaan kuollut vaan alkoi popsia ruusujen terälehtiä ja hups vain, se oli taas täysissä voimissaan. Se alkoi hypellä karkuun ja joka askeleen kohdalle kasvoi uusi kimppu ruusuja. Metsästäjä seurasi perässä ja ruusuja himoiten ajautui yhä jyrkemmälle penkereelle, kunnes viimein suistui kielekkeeltä rotkoon.

Ennen niin ystävällinen ja luottavainen Zlatorog vihastui ihmisrotuun niin, että sai mahdillaan Triglavin laakson muuttamaan muotonsa nykyiseen karuun kivikkoiseen asuunsa.

Majatalon emännän tytär sai kosijansa takaisin keväällä, kun Soča-joki toi hänen ruumiinsa tulvaveden mukana. Kädessään hän puristi vieläkin Triglavin ruusujen kimppua.

Vaikka Kultasarvi sydämistyi kertakaikkiaan ihmisiin ja päätti hävitä satujen maailmaan, voivat nykyään janoiset nähdä Zlatorogin päivittäin oluttölkin kyljessä.

There are no "short" walks on the Alps

Koča pri Savici 653m-Dom na Komni 1520m- Črno jezero 1300m-  

Koča pri Savici 653m. Kävelyä 16 km. Nousua ja laskua 1100m. Kävelyaika 5h.

Sää suosii. Eipä olisi kannattanut huolehtia etukäteen huonoista ennusteista.

Lihakset tuntuivat eilisen reissun jälkeen suht vetreiltä, joten kauniin aamun innoittamana lähdimme taas mäkeen. Tällä kertaa suunnittelimme tekevämme "pienen" patikan.

Tänään ei ollut utua ilmassa

Automatka Bohinj-järven länsipäätyyn sekä sieltä vielä muutama kilometri kohti Savican vesiputouksia kesti vartin, joten olimme reitin alkupäässä jo hieman yhdeksän jälkeen aamulla. Tarkoitus oli nousta tavisreitti Dom na Komni -nimiselle vuoristomajalle. Polku oli viimeisen päälle rakennettu pengertämällä kivillä ja munkkikasoista päätellen hevosetkin olivat sitä kulkeneet. Syy siihen, miksi näin perusteellinen kävelytie oli aikoinaan tehty selvisi perillä. 1600m:n korkeudessa oli sijainnut Itävalta-Unkarin -aikainen sotilasalue ja kasarmi. Nousua parkkipaikalta kertyi 900m ja polku oli pääasiassa puuduttavaa siksakkia, jossa nousumetrejä kertyi hitaasti. Siksak-kurvit oli numeroitu ja 50:n jälkeen ei enää jaksettu havainnoida. Yhtäkkä numerointi näytti loppuneen, kun reitti muuttui normaaliksi poluksi ja vähän jyrkemmäksi kohti majaa.

Hütte eli Dom na Komni

Dom na Komni oli suuri vuorimajoituskeskus. Nousureitillä tapasimme yhden pariskunnan palaamassa alamäkeen, mutta muita kulkijoita ei näkynyt. Komnin majalla tuuli kylmästi, joten kaffet nautittiin sisätiloissa. Koska tarkoitus oli tehdä tänään pienehkö kierros, emme havitelleet enää laajempia kaarroksia. Kuitenkin päätimme käydä katsomassa vanhaa sotilasaluetta, jonne oli vain vartin matka ja tasamaakävelyä. Avoimessa maastossa näki muutenkin hienosti ympäröivien Juliaanisten alppien huippuja.

 Komnilta oli mukavat maisemat

K:lla alkaa olla sauvakävelytekniikka hallussa.

 Pian lisäämme haastetta ja pistämme purkan suuhun.

Paluu samaa reittiä myöten alas tuntui tylsältä, joten päätimme kiertää pienen kierroksen ja laskeutua laaksoon eri polkua pitkin. Suunnistimme Črno-järvelle, jonka kautta laskeutuisimme  alas parkkipaikkamme lähelle. Matka järvelle oli vaihtelevaa nousuineen ja laskuineen. Varmaan saa laskea parisataa lisää nousumetreihin, sillä sen verran piti välillä punnertaa uudestaan ylämäkeen, vaikka välillä mentiin alaspäinkin. Upea eväspaikka löytyi ennen järveä Orlič-nimisen nyppylän juurelta. Koko Bohinj-järvi oli kirkkaassa auringonpaisteessa jalkojemme juuressa.

Tässä pidimme evästuon

Črno-järvi oli kuin syvän kraatterin pohjalla. Saavuimme sinne yläsuunnasta. Järven kirkas vihreä väri pilkahteli puiden lomasta. Vastaantulijoita alkoi olla yhä enempi. He kiersivät reittiä päinvastaiseen suuntaan. Läheltä nähtynä järvi ei ollut yhtä hätkähdyttävän värinen, kun syvyysvaikutelmaa ei ollut.

Crno Jezeron vesi oli vihreää

Kartan perusteella tiesimme varautua erittäin jyrkkään laskuun, mutta todellisuus oli vähän pahempi. Lähes pystysuoran pudotuksen alapuolella näimme parkkipaikan 600m alempana. Laskeutuminen sujui kiperimmissä paikoissa vaijerien ja kallioon hakattujen rauta-askelmien varassa. "Helpoimmat" kohdat varmisteltiin keho kallistettuna seinämää vasten ja sauvalla välillä tukien.

Täällä ei reittejä ole merkitty vaativuustasojen mukaan. Mielestämme paluumatka

 alas olisi Itävallassa ollut vaikea eli musta.

 Polku oli monessa kohtaa varmistettu vaijereilla.

Kello oli iltapäivällä noin kaksi, kun olimme tällä viimeisellä etapillamme. Ylöspäin oli tulossa monenmoista sakkia. Kaikki (!) kysyivät kuinka paljon matkaa vielä on. Koska oletimme heidän pitävän määränpäänään Črno-järveä saatoimme kertoa jonkinlaisen kohtuullisen arvion. Hieman piti valita sanojansa, kun neljän nuoren seurue oli jäänyt levähdystauolle. He olivat tehneet nousua tunnin ja olivat vasta puolessa välissä järvelle menoa. Heillä oli edessään kaikkein vaikeimmat kiipeilyt. Paljaat jalat sandaaleissa paistoivat silmiimme kuin uikkarit tulipalopakkasessa. Ihme, että olivat päässeet niillä siihenkin asti.

Harvinaisen kesy vuorikauris

Ajoitus oli täydellinen, sillä juuri alamäen viimeisillä metreillä alkoi sataa. Sadekuuro oli kuitenkin vain ohimenevä. Ajelimme takaisin hotlalle ja lähdimme nauttimaan iltapäivän viime hetkistä kylämme kuumaan ytimeen.Voimia riittää vielä futiskisojen seuraamiseen. Olihan tämä helppo ja lyhyt vaellus. Vain viisi tuntia aktiivikävelyä, 1100m nousua ja laskua, 16km kokonaismatkaa.

Ei tämä kuitenkaan mikään hiihtojoukkueen leiri ole. Patikan jälkeen auto

 majapaikan pihalle ja pihalla kuulimme houkuttelevana Ribcev Lazin keskustan Beer Cornerin kutsun. Isosta Lasko-tuopista joutuu kärsimään 2,30 euroa.

Patikka näköalavuorelle

Stara Fuzina-Prsivec-Koca na pri Jezeru-Stara Fuzina 
Nousu ja lasku 1200m. Kävelyä 26km, 6h.

Tuonne mennään. Matkaa nuolen kohdalle kertyy reilut 10km kävelyä.

Nousua 1200m järven tasolta.

Päivä koitti poutaisena ja patikka kutsui. Auto jätettiin hotlan pihalle ja aloimme tallustella kohti Stara Fuzinan kylää, josta nousu kohti järveä vartioivan jyhkeän huipun päälle alkoi. Jo polun aloituspaikkaan saatiin talsia 2,5km, joten päivästä oli tuleva pitkä.

Väärin tuomittu. Löytyihän "viralliset" vaelluskyltitkin.

Tosin aika-arvion alitimme. Prsivec saavutettiin 2½ tunnissa.

Ensimmäistä kertaa ulkoilutimme Münchenistä hankkimiamme vaellussauvoja. Jo ensimmäiset nousumetrit vakuuttivat, että kerrankin tuli hankittua tarpeellista kampetta. Sauvoilla sai lisäpotkua nousuun ja myöhemmin matkan varrella etenkin alamäen osuuksilla sauvat ovat yksi tai kaksi jalkaa lisää tukipisteeksi. Sauvamme nopean säätömekanismin avulla (Black Diamond flick lock) pituutta säätää käden kääntessä.

Mukavia tasaisia osuuksia kovien nousujen välissä

Helteinen ja aurinkoinen aamupäivä muuttui pilviseksi matkallamme kohti näköalapaikkaa. Lisähuolta aiheutti Janen vaelluskenkä, joka nousuvaiheessa hankaa kantapäähän rakon. Tämä yllättävä ongelma varjostaa nyt kaikkia tulevia kävelyjä, sillä aiemmin kengät ovat toimineet aivan moitteettomasti. Kaikenmaailman compeed-laastarit ovat nyt kova sana. Tosin kovat nousut jyrkkine kaltevuuksineen möyhentävät tavalliset rakkolaastarit parissa tunnissa liimaklöntiksi, jotka ainoastaan pilaavat sukan. Saapa nähdä kuinka tässä käy. Kantapäässä on vesikello ja vaelluksia on vasta kaksi takana.

Bohinj-järvi n. 800 meträ alapuolella. 

Kotikylämme näkyy järven yläkulmassa.

Näköalahuipulla oli samaan aikaan päiväkotiryhmä, jonka eskari-ikäiset vaeltajat olivat tulleet ohjaajiensa kanssa toista polkua pitkin. He lähtivät paluureissulle hieman ennen meitä kohti Koca na pri jezerua eli läheisintä vuoristomajaa. Mekään emme halunneet palata ihan samoja jälkiä takaisin, joten suunnistimme järveltä pohjoiseen kohti em. majaa. Ohitimme meluisan  porukan jyrkässä alamäessä, jossa ohjaajat auttoivat pieniä vaeltajia kipakassa kivikkopaikassa.

 Julmannäköisistä pilvistä huolimatta pisaraakaan ei satanut

Alamäen taivallus uusien vaellussauvojen avulla sujui vauhdikkaasti. Matkalla kuulimme metsässä rytinää, joka kieli jonkun isohkon eläimen säikähtäneen tuloamme. Kyttäilimme aikamme, mutta emme saaneet mitään näkyviin. Kuulimme myös murmelien vihellyksiä, mutta nekin piiloilivat tällä kertaa tehokkaasti.

 Tämä pikku piha ilmestyi ensimmäisenä näkyviin huipun jälkeen.

Oikeanpuoleisin rakennus on (ollut) ravintola, joka kenties odottaa sesonkia.

. 

Koca na pri jezeru. Eli ruokapaikka järven äärellä.

Makaronia lihapalojen kanssa. 

Täällä otetaan sitä, mitä sattuu olemaan tarjolla.

Ero Itävallan hütte-menuihin on suuri.

Alamäki haakuroitiin jotenkuten alas. Molemmilla tuntui lihaksissa edellinen vaellus ja lisäksi Janen kenkä vaimalsi. Ollaanko sitä vajaassa vuodessa rapistuttu ihan nössötasolle vaeltamisessa? Sports Trackerin matkamittaus näytti päivän kävelylukemat: 26km ja aktiivinen kävelyaika 6h.

Täällä Slovenia

 Bohinjsko Jezero-järven kierros jalkaisin on 12km.
 Järven vesi on uskomattoman kirkasta.

Perillä ollaan, Bohinj-järven rantamilla. Eilinen matka sujui ongelmitta. Pääsimme lentoon jopa muutaman minuutin etuajassa. Valtaosa matkustajista oli japanilaisia eläkeläisiä, joten varsin leppoisa ja hiljainen 2½ tunnin lento toi meidät Sloveniaan. Ljubljanassa satoi vettä. Pieneltä kentältä oli helppo lähteä ajamaan vuokra-autolla. Ei ollut kuin tasan kaksi suuntaa, mihin kääntyä. Kyllä. Emme valinneet ensin oikeaa tietä. Kävimme ajamassa pienen tutustumiskierroksen lentokentän läheisyydessä olevaan kylään. Siellä piti luopua ja heittää täyskäännös takaisin. Ei sitä jaksa kovin pitkiä huviajeluja. Sitä paitsi Nokian kännykkänavigaattori sai gps-yhteyden vasta pienen viiveen jälkeen ja vahvisti että metsässä ollaan.

Yhteyden saatuaan navigaattori toimi erehtymättömästi ja ohjasi meidät ohi Bled-järven turistirysän kohti laakson pohjaa Bohinj-järvelle. Ohitimme matkalla alueen suurimman "kaupungin" Bohinjska Bistrican (1800 asukasta). Koko matkan satoi kuin saavista kaataen. Pikku VW Polomme puski urhoollisesti kaksi isoa matkalaukkua joten kuten sisään sullottuna sateisen ja sumuisen maiseman halki. Tunnin ajamisen jälkeen olimme Ribcev Lazin kylässä ja käännyimme Pension Gasperin pihaan.

Pension Gasperin on Tripadvisorin ykkössuosikki.
 Jane siellä kurkkii parvekkeelta vasemmassa reunassa.

Sateisen saapumisen jälkeen hieman jännitti, miltä näkymä ikkunasta aamulla näytti. Ei hassumpaa. Auringonnousu valaisi joitain näkyviä huippuja. Pilvet viipyilivät rinteiden tuntumassa, mutta saivat antaa auringolle myöten aamun jatkuessa.

Parvekenäkymä aamulla

Tällä kertaa majoitumme pitkästä aikaa alppilomallamme aamiaishotelliin. Lomahuoneistossa on paljon hyviä puolia, mutta tuntuipa luksukselta kävellä vaihteeksi valmiille aamupalalle. Aamiaiselta ei puuttunut mitään. Slovenialais-englantilainen omistajapariskunta pitävät pensionaattinsa paikat muutenkin tahrattoman siistinä. Joka paikassa tuoksuu puhtaalle. Jopa parvekkeen kaakelilattiat säihkyvät niin kiiltävinä että jollakin on todella ollut tarve jynssätä koko alue hammasharjalla.

Suuntasimme viiden minuutin aamukävelymme järven rantaan ja ihailimme näkymiä. Turisti-infosta shopattiin vaelluskartta ja äkkiä takaisin hotellille vaihtamaan sopivat kamppeet ylle. Sää alkoi lämmetä ja kuumeiselta tuntui myös kiire päästä vaellusreitille. Sentään maltoimme autoilla järven toiseen päähän ja sieltä hieman vielä eteenpäin tsekkaamaan erään suunnittelemamme vaellusreitin lähtöpaikan. Nyt ei kuitenkaan lähdetty kävelemään juuri tuota kierrosta, sillä tarkoitus oli aloittaa hieman rennommin.

Ollaanko lomalla vai ollaanko lomalla?
 Patikkakesä 2012 on valmis alkamaan.

Ajoimme takaisin Bohinj-järven itäpäähän ja sieltä Stara Fuzina-nimisen taajamaan. Pysäköintipaikka vaellusreitin alusta löytyi. Pysäköinti on täällä pikkukylissäkin joka paikassa maksullista. Kävelimme viiden kilometrin verran loivaa nousua kohti Voje-laaksoa. Polku vei syvässä rotkossaan virtaavan Mostnica-joen vartta kohti samannimistä vesiputousta. Vesi oli uurtanut monen kymmenen metrin kanjonin maaperään ja pyörteili välillä hiidenkirnumaisissa onkaloissa. Itse putous ei niin huikea ollut.

 Vojen laakso, jossa kukkaniityt vielä kukoistivat 

Samaa laaksoa toiseen suuntaan

Lounastimme putouksen lähellä. Ruokapaikan nimi oli jotain Koca... Täkäläiset nimet ovat kyllä niin käsittämättömän vaikeita, että millään ei jää mieleen. Sanat eivät myöskään muistuta mitään kieltä, joista osaisimme niitä johtaa. Sen olemme kuitenkin jo tänä päivänä ymmärtäneet, että Koca tarkoittaa samaa kuin Itävallassa Hütte. Sillähän selviääkin jo pitkälle, että tietää missä janoiset ja nälkäiset saavat helpotuksen. Sanassa 'koca' tulee c:n päälle pieni merkki, jota en nyt löydä näppäimistössä itkemälläkään. Kuvitelkaa se tai onko sillä niin väliä.

 K nauttii auringosta Kocan kulmilla

 Jota on tätä. Peruna-papu-hapankaali-makkarakeitto.

Jane söi Juhan eli sienikeiton.

Vasta syötyämme 'jotan' ja 'juhan' (paikallinen papu-peruna-makkarakeitto ja sienikeitto) alkoi vaelluksemme nousuosuus. Jyrkkä kiipeäminen 500 metriä korkeammalle toi meidät Uskovnican ylätasangolle. Siellä oli hajanaisesesti ripoteltuja taloja, jotka näyttivät vanhoilta niittyladoilta ja niistä kunnostetuilta kesäasunnoilta. Kärrytiet risteilivät niityllä sinne tänne ja vain tuurilla ja jonkunlaisella suuntavaistolla löysimme oikean paluupolun kohti Stara Fuzinaa eli lähtöpaikkaamme. Eka vaelluksen perusteella slovenialaista vaellusviitoitusta ei käy kehuminen. Kyltit ovat kirjavanlaisia. Yhdessä kohdassa kyltti on voitu kirjoittaa selkeästi metalliseen viittaan. Seuraavat opastukset saattavatkin olla jotain kymmenen vuotta sitten laudan palalle näkymättömäksi lionneita töherryksiä. Olennaisin kuitenkin puuttui: vaeltaja haluaa tietää kuinka kauan kestää kävellä kohteeseen. Eli kävelyajat puuttuivat.

 Vojen laaksoa Stara Fuzinan suuntaan

Alamäessä paluumatkalla alkoi sadella. Kastumaan ei kuitenkaan juuri jouduttu, sillä olimme aika tiheässä lehtimetsässä. Sen sijaan sai varoa liukkaita kiviä ja juuria, jotka piilottelivat paksun lehtikarikkeen alla. Kuten odottaa saattaa alkoi alamäessä matka jo painaa. Ja arvatkaapa muistettiinko ottaa ne marraskuussa Münchenistä ostetut vaellussauvat ensimmäiselle kävelyllemme. No nyt ne laitetaan poikittain oven eteen, etteivät unohdu.

Uskovnicen heinähaasiot ovat vielä tyhjinä

Kävelyä tänään tuli kaikkiaan nelisen tuntia. Sopivaa totuttelua. Kummasti silti autolle saapuminen oli helpotus. Huoneemme parvekkeella saimme nautiskella auringosta pitkään, sillä sade ei jäänyt asumaan tähän laaksoon. Hotellihuoneemme 42 tuuman televisio ilahduttaa ajatellen kohta alkavia EM-kisoja. Saapa nähdä miten bloggailu sujuu, kun kisat pyörähtävät käyntiin.