Top of Tyrol

Lumikenttien kutsu kuului.

K. Amundsen

Eilen vietettiin päivä oikein maalikylissä eli Innsbruckissa ja luotimme Meteon ennusteeseen, että tänään lauantaina on taas otollinen keli rakkaalle harrastuksellemme patikoinnille. Oikein meni ennustus tällä kertaa ja Innsbruckin kaupoista hankimme molemmat uudet tekniset vaellushousut, joten harrastuksen tulevaisuus on siltä osin turvattu! Vanhat housut kun meinaavat jo kohta rapistua vaikka kulutus ei juuri kummoista olekaan, mutta kuluuhan se housun persus, kun ihminen päivät pitkät vaan istuu. Saimme myös varattua hotellin tämän reissun kahdelle viimeiselle yölle, kun se surkea aika sitten joskus muutaman viikon kuluttua koittaa. Selvitimme myös Innsbruckin patikkamahdollisuuksia, jos siihen mennessä ei ole sitä herkkua saanut kyllikseen.

Aamulla meillä ei ollut vielä ihan täyttä varmuutta patikkamme kohteesta, mutta täysin pilvetön ja aurinkoinen aamu sai meidät tekemään päätöksen, että tänään mennään Stubaitalin päätyyn eli jäätikölle saakka. Stubaier Gletscher oli siis kohteemme vaikka emme olleet täysin selvittäneetkään, että miten sinne ihan ylös saakka pääsee. Vaatiiko se hissien käyttöä vai pääseekö patikoimalla ihan näköalatasanteelle Top of Tyrolille saakka. No, sekin selvisi päivän aikana.

Stubaital ja Dresdner Hütte alhaalla

Bussi noukki meidät kyytiin talomme edustalta jo ennen kello kahdeksaa, joten olimme normaaliin tapaan varhain liikkeellä. Kyyti Mutterbergalmille päätepysäkille 1700 metrin korkeuteen kesti vajaa puoli tuntia ja siitä olisi päässyt kolmea eri hissiä käyttäen Top of Tyrolin näköalatasanteelle 3200 metrin korkeuteen. Mehän emme juuri hissejä käyttele, joten siitä vaan vaelluskenkää toisen eteen.

Alkunousu oli mukavaa askellusta vesiputouksen läheisyydessä

Vaikka alkureitti kulki hissilinjan alapuolella, niin sellaiseksi se oli poikkeuksellisen mukava. Polku polveili vesiputouksen tuntumassa ja hissit menivät jossakin ylhäällä omia aikojaan. Noin tunnissa saavutimme ensimmäisen kohteemme Dresdner Hütten, joka oli noin 600 metriä lähtöpistettämme korkeammalla. Oikein mukavan näköinen hütte.

Dresdnerhütte on uljas rakennus, jonka historiaa riittää reilusti yli sadan vuoden taakse. Rakennettu vuonna 1897, mutta kunnostettu ja laajennettu vuosien varrella.

Tuo reilut 600 metriä ylöspäin tunnissa on muuten muutaman vuoden patikkakokemuksellamme meille normaali nousemistahti. Riippuu tietysti aina reitistä ja siitä kuinka paljon pitää liikkua vaakasuoraan, mutta tuollainen tuntuma on ollut ja se on vahvistunut tämän reissun aikana. Tämä koskee tietysti vaan alkunousua, koska sen jälkeen alkaa nokkimistauot ja maisemien katselu, mutta reitin alussa, kun se kaikista kovin työ tehdään, niin tuon olemme huomanneet suunnilleen nopeudeksemme.

Jane sora-aavikolla ennen jäätikön reunaa

Dresdner Hütten jälkeen reitti sitten muuttuikin todella tylsäksi. Kävelimme laskettelumäkien huoltoteitä ja itse laskettelurinteitä eli näkymät olivat todella tylsät ja rumat. Kuin olisi taivaltanut valtavassa sorakuopassa, jossa on hiihtohissejä. Tosin meidän tulosuunnastamme ei muuta realistista reittivaihtoehtoa ollut, sillä päätarkoitus oli käydä Tirolin huipulla 3200 metrissä. Niin korkealla emme ole olleet koskaan aiemmin. No, lentokoneessa joskus. Onneksi ikävän näköistä osuutta kesti vain tunnin, sillä pian saavuimme viimeiselle hissiasemalle ennen itse Top of Tyrolin näköalatasannetta.

Tirolin huippu näkyy. Hissilinja johtaa näköalatasanteelle,
jonka voi tarkkaan katsoen nähdä matalammalla huipulla.
Ja tuo perhana erehdyttiin menemään hissillä.

Viimeinen hissiasema oli 2900 metrissä, joten nousua meille tuli siihen mennessä noin 1200 metriä. Siinä vaiheessa pehmenimme ja tulimme ottaneeksi viimeiselle reilulle 300 metrille hissikyydin ylös. Reitti kulki keskellä jäätikköä eikä siellä sillä hetkellä näkynyt ketään kulkijoita, joten varmuuden vuoksi päädyimme menemään hissillä ylös viimeisen pätkän. Jälkeenpäin ajatellen ihan turhaan. Oli muka vähän kiirekin, kun pilvisyyden oli luvattu lisääntyvän ja tuossa vaiheessa oli kuitenkin vielä ihan sinitaivas. Ihan siis tekosyitä ja jäi vähän kaivelemaan tuo turha hissireissu...

Ylhäältä näkee kauas

Stubain jäätikkö on laskettelijoiden käytössä pitkälle kesään asti.
Tosin ei enää näin heinäkuun puolivälissä.

Top of Tyrolin näköalatasanteelta oli sitten sellaiset näköalat kuin arvata saattaa. Näki korkealle ja kauas eikä edessä ollut juuri näköesteitä. Olimme Tirolin katolla ja korkeammalla kuin koskaan aikaisemmin. Vähän oli jo viileääkin, mutta ammattilaiset kuulemma "pelaa aina lyhyillä" eli K ei luopunut shortseista. Piti sentään pitkähihaista paitaa lisätä ja vähän takkiakin. Oli komeat maisemat.

Hymyilyttää jo. Oli muuten suhteellisen kirkasta.

Ja ihan kohta otan muna-asennon ja hujautan tämän mäen alas

Telemark hakusessa, mutta Kanttaajat siirtykää syrjään!

Takaisin tulimme sitten taas kävellen tai oikeastaan lasketellen ensimmäiset 300 metriä. Niin liukasta oli jää ja lumi ja ne elementithän ovat meille valitettavan tuttuja. Vaelluskenkä luisti hyvin alamäkeen lumessa ja jäässä ja koskaan emme ole niin nopeasti laskeutuneet 300 metriä. Suurin osa muusta alas kompuroivasta porukasta oli kai vähän tottumattomia lumeen, koska he etenivät alamäkeen "tamppaamalla" ja katselivat kummeksuen, kun lähes "laskettelimme" vaelluskengillämme vauhdilla heidän ohitseen.

Laskettelussa After Ski on kuulemma yhtä tärkeää tai
jopa tärkeämpää kuin itse suoritus.
Ihan surkean näköiset weissbierit.

Alas Dresdner Hüttelle ja bussipysäkille tulimme samaa reittiä ja reissuun tuhraantui kaikkiaan kuusi arvokasta vuorotteluvapaata tuntia. Aivan hukkaan? Nousua tuli reilut 1200 metriä ja laskua yli 1500 metriä. Itse reitti ei siis kokonaisuutena ollut häävi, mutta pakkohan tuolla Stubaier Gletscherin huipulla oli käydä ja tämä aurinkoinen lauantai oli siihen erittäin mainio päivä! Ja olivathan ne maisemat itse huipulta aika makeat.

Ei se ihan ongelmitta kuitenkaan mennyt.
Tämä oli muuten ennen weissbieriä.