Dolomiten Höhenweg, postikorttimaisemissa

 Tiistaina ei ollut pilvistä harmia

Vaellusloma ei ole pelkästään vaivatonta oleskelua huikeissa maisemissa ilman huolen häivää. Oleskelemallakin varmaan viihtyy, jos tyytyy siihen mitä näkyy laaksosta. Sitten jos tahtoo nähdä varsinaisia näköaloja täytyy korkeammalle mennä hissillä tai kävellen. Ja kävellenhän me menemme. Vaellusten aikana voi tulla hiertymää varpaisiin, rakkoa käsiin (vaellussauvat ja vaijerit) tai vähintäänkin kivet raapivat pohkeisiin verestäviä naarmuja, jotka pilaavat jalkojen lomarusketuksen. Pilalla se rusketus on kyllä muutenkin kiitos pohkeisiin ylettyvien vaellussukkien. 1970- luvun Kanarian lomailijan tennissukkasyndrooma?

 Fanes-Sennes-Prags -luonnonpuisto

 Dolomiittien kivilouhikossa kunnon vaelluskengät ovat ehdottoman tärkeät

Tai sitten rankat nousut muuten vaan ottavat voimille ja välillä homman mielekkyyden päällä leijuu norsun kokoinen kysymysmerkki. On niitä hetkiä ollut täälläkin vaikka ne ei ehkä ihan jokaisesta blogin valokuvasta välity. Jos on läheltä kuunnellut niin suomalainen voimasanakin on voinut lipsahtaa jyrkimmässä nousussa.

 Hepat ja lehemät keskenään sulassa sovussa

Gran Fanes hütte oli ottanut rajatarkastukset käyttöön,

 mutta virkailija oli lahjottavissa eväsleivän tuoksulla

Tällä reissulla meidät on kuitenkin yllättänyt uusi harmi. Molemmilta on nimittäin palanut alahuuli Dolomiittien auringon porottaessa! Kuukauden reissulla ei ennen kertomatonta tarinaa riitä päivän jokaiselle hetkelle, joten meillä on välillä työpäivän pituisella vaelluksella hiljaisiakin hetkiä. Usko tai älä! Suunapäänä emme siis jatkuvasti ole keskenämme.

Ei ole muuta selitystä kuin, että olemme ihailleet näitä huikeita maisemia alahuuli aivan pajatsonkuppina ja siitähän se alahuulen orvaskesi on varmaan tykännyt kyttyrää. Kaikkien vaivojen kanssa täällä kuitenkin täytyy pärjätä ja näin on tehty tämänkin kanssa. Suurin harmi on ollut, että Gipfelschnaps kirvelee ihan pirusti alahuulta, mutta onneksi niitä ei ole tarvinnut nauttia päivittäin.

 Näkymää Cortinan suuntaan, josta alueelle

tuli runsaasti maastopyöräilijöitä

Rifugio Lavarrellan kokki oli vasta matkalla ansaintapaikalleen

 ja jouduimme tyytymään kupillisiin kahvia

Tiistai tarjosi meille taas Dolomiittien postikorttimaisemaa. Ajoimme tuttuun paikkaan Capanna Alpinan parkkipaikalle ja otimme suunnan kohti Fanesia. Reitti näytti kartallakin pitkältä kävelyltä, mutta nousuiltaan pysyi kohtuullisena. Aamun pilvet, jotka roikkuivat reittiä reunustavilla huipuilla, alkoivat väistyä ja aurinko tuli esiin.

 Suomalainen sauna olisi ollut tarjolla, mutta jätimme väliin,

 koska urakkamme oli vasta puolivälissä.

Vajaan tunnin päästä olimme nousseet varsinaiset nousumetrit ja pääsimme upealle almitasangolle. Lehmät ja hevoset laidunsivat ja olimme upeissa fiiliksissä. Edellisen päivän totaalinen pilvivaellus kismitti ja olimme kiitollisia jokaisesta hetkestä. Eilisellä reissulla nimittäin yllätti niin järjetön sumu, että emme melkein huomanneet autoamme, ennen kuin törmäsimme siihen parkkipaikalla.

Kävelimme noin kymmenen kilometriä ja olimme kohteessamme Faneshüttella ja naapurissa Rifugio Lavarellalla nautimme virvokkeet. Nämä mainitut vuoristomajat ovat enempikin hotelleja, jotka tarjoavat moniin muihin hütteihin verrattuna hienot majoitushuoneet. Koska Lavarellahütten kokin työaika alkoi vasta puoliltapäivin,  jouduimme lykkäämään retkilounaan paluumatkan Jausenstationille (eväspaikka) Gran Fanesille.

 Jospa Gran Fanesilla olisi purtavaa tarjolla?

 No olihan sitä ja suurin suolan tarve tuli tyydyttettyä. Arvaa maistuiko?

 Kannattaako niitä kaikkia juttuja ihan hirveesti märehtiä?

Upeat laaksomaisemat tuli nähtyä nyt toisesta suunnasta ja eilisen sumureissun piilottelija Marmoladakin näyttäytyi kauempana. Vaikka nousumetrejä tuli tälle päivälle vain n. 800, oli kilsamäärä 19 ihan kintuissa tuntuva. Tällä reitillä oli paljon kulkijoita sekä maastopyöräilijöitä eikä ihme, maisemat palkitsivat.

 Sellagruppe, jonka korkeimmalla huipulla (Piz Boe 3152m) kävimme viime viikolla

Pakko vielä kertoa mikä kruunaa normaalin suomalaisen päivän vaellusreissulla? Ruotsalaisen ohittaminen. Tällä kertaa onnistuimme ohittamaan yhdessä nousussa peräti neljä meitäkin nuorempaa ruotsalaista. Tuo kokemus kantaa taas pitkälle.

Capanna Alpina ennen ajomatkaa kotikylään

Dolomiittien pyörämaraton

 Langentalia ihastelimme torstaina

Sunnuntaina meillä oli lepopäivä ja katsoimme pyöräilyä

Sunnuntaina olimme katsomassa megaluokan paikallista pyörätapahtumaa eli Dolomiittien pyörämaratonia Maratona dles Dolomites. Vuonna 1987 alkaneesta reilun 160 pyöräilijän tapahtumasta on kasvanut vuosien aikana valtava juttu, johon tänä vuonna sai osallistua vajaa 9500 pyöräilijää. "Sai osallistua" tarkoittaa, että halukkaita olisi ollut kymmeniä tuhansia, mutta osallistujamäärä on muidenkin tällaisten tapahtumien tapaan rajoitettu.

 Tunnelma ja fanitus oli vahvaa ja 4K videoon pääset tästä

Muutama vuosi sitten yritimme saada majoitusta Alta Badiaan tähän aikaan tietämättä pyörätapahtumasta, mutta joka paikassa meille myytiin "ei oota" ja syynä oli se, että kaikki majoituspaikat olivat täynnä maratonin vuoksi. Emme ihmettele enää, täällä on koko viikon ajan ollut enenevissä määrin pyöräilyporukkkaa laakson tiet ja kylät pullollaan. Tänään kaikki valmistautuminen huipentui itse maratoniin.

 Jaksaa, jaksaa! Vai jaksaako?

Hurjassa ylämäessä katsojatkin kuntoilivat ja antoivat lisävauhtia, jos kaveri meinasi hyytyä

Emme ole perehtyneet hirveän tarkasti maratonin yksityiskohtiin tai reitteihin. Eri pituisia reittejä on kuitenkin kolme ja ne kiertelevät näissä lähilaaksoissa. Yhteistä kuitenkin kaikille on varmuudella, että järjettömän jyrkkiä ylämäkiä ja hurjia alamäkiä on osallistujille tarjolla vähintäänkin tarpeeksi. Täytyy olla reidet teräskunnossa, kun noita mäkiä nousee.

Nousu oli "Kissanseinä". Nousun jälkeen

 tasamaa oli varmuudella pala paratiisia!

Veren maku suussa?

Maratonreitti ei mennyt asuinkylämme Badian kautta, joten kävelimme muutaman kilometrin naapurikylään La Villaan. Siellä suosituin katselupaikka oli erittäin jyrkkä 19 kaltevuusprosentin nousu, joka on ollut vasta muutaman vuoden ajan osa reittiä. Tuollaiset nousut taitavat olla suosittuja katsomopaikkoja pyöräkisoissa, sillä niissä kisaajat ajavat kävelyvauhtia ja katsojat saavat kannustaa hurjapäitä ihan kosketusetäisydellä. Pyöräilijän "räkä poskella" näkyy läheltä ja tuskainen irvistys ei jätä mitään arvailun varaa.

 Kaikki eivät jaksaneet, mutta tuon

 mäen käveleminenkin nosti pulssia varmasti

Grilli kuumana, baari auki ja maisemat kohdallaan

 Und Biergarten natürlich

Ihan sattumalta tulimme valinneeksi suositun katselupaikan. Ensin ajattelimme kävellä Corvaraan maalipaikalle, mutta lähempi kylä La Villa ja kyseinen nousupaikka kävi oikein hyvin. Aurinko paistoi, rytmikäs musiikki pauhasi, baari oli auki ja grilli kuumana. Katsojat olivat karnevaalitunnelmassa ja meno oli mitä parhain. Pyöräilijöissä oli monen ikäistä miestä ja naista. Yhteistä kaikille oli tuska hurjassa nousussa. Tuossa tunnelmassa oli hienoa olla mukana. Katsojana.

Kotimatkalla maisemat oli taas kuin kauniista taulusta

Piz Boé 3152m, Sellagruppen korkein huippu

Patikkalomalaisen päivään mahtuu monenlaisia tunteita. Kello soi aamulla puoli seitsemän ja ensimmäinen ajatus on jatkaa unia ja viettää kunnon lomaa rauhassa. Ei auta, sillä reittisuunnitelma on tehty, eväät on jääkaapissa valmiina, kahvinkeitin ladattu ja patikkavaatteet järjestyksessä valmiina odottamassa, että vaeltaja hyppää niihin kuin palomies konsanaan.

 Onko mitään järkeä olla aamuvirkku?

Ei auttanut voivottelut tänäänkään vaikka em-futista seurattiin illalla puolille öin. "Työt" kutsuivat. Kaurapuuroa lapioitiin tuulensuojaan, naama kammattiin ja Mersu hörähti iloisesti käyntiin puoli kahdeksalta. Tähän mennessä oli eletty aamussa niitä hiukan mollivoittoisia tunteita.

 Kyllä kannatti herätä ajoissa! 

Passo Pordoi

Autoilimme Passo Pordoihin, joka sijaitsee vajaat 30 km Badian kylästä. Olimme arponeet "must" kohteemme Piz Boén suoritettavaksi tänään ja lyhin matka Sellagruppen korkeimmalle huipulle yli 3000m korkeuteen on Passo Pordoista. Aamu oli edellisen illan ja yön rankkasateen jäljiltä ihan mahtavan kaunis. Hiljaisessa aamuliikenteessä varhainen aamuherätys ei harmita enää yhtään vaan olo on mitä loistavin! Tämähän on mitä mahtavin tapa viettää lomaa! Miksi harmitttikaan ensin herätä niin aikaisin?

Rifugio Forc Pordoi

Patikkalomalla täytyykin olla "varhainen lintu". Vuorelta täytyy olla jo matkalla alas viimeistään iltapäivällä ellei sitten ole jäämässä ylös hüttelle yöksi. Iltapäivän ukkos- ja sadekuurot Alpeilla ovat enemmän kuin tavallisia ja niitä on täälläkin tullut päivittäin. Silloin on kurjaa ja vaarallista olla korkealla vuorella.

 Capanna Fassa 3152m

Kohteemme Piz Boé sijaitsi 3152m korkeudessa. Se on siis Dreitausender, joka on alppialuella jonkinlainen saavutus. Meillä on kotona kirja, jossa on lueteltu ja kuvailtu Alppien helpoimmin saavutettavat Dreitausenderit. Hyväksytyn Dreitausenderin saavuttaminen edellyttää, että nousussa ei käytetä hissejä vaan huipulle noustaan kaurapuuron voimalla ja omia jalkoja käyttäen.

 Taisimme olla ensimmäiset

Pääsimmekö Piz Boén huipulle? No, kyllä me päästiin. Passo Pordoista on ensin reilu 600m nousu solaa pitkin Rifugio Forc Pordoille ja siitä matka jatkuu kohti Piz Boén huippua. Sieltä lisää nousumetrejä tulee vajaat 350m. Reitti oli siis helppo. Auringon pehmittämää lunta oli välillä reippaasti ja kenkä humpsahti iloisesti hankeen, mutta se ei normaalin suomalaisen päivää pilaa.

 Palasimme Bamberger hütten kautta (Rif Boé), joka näkyy alhaalla

Passo Pordoilta tulee hissi Rifugio Forc Pordoin yläpuolelle, joten porukkaa on runsaasti kiipeämässä yli 3km korkeudessa sijaitsevalle Rifugio Capanna Fassalle. Se on pieni hütte, joka sijaitsee Piz Boén huipulla. Ennen huippua on jonkin verran vaijereita turvaamassa nousua, mutta reitti Forc Pordoilta Capanna Fassalle on kuitenkin mielestämme helpohko.

 Poikkesimme Bambergin hüttelle, mutta Gipfelschnapsit nautimme vasta asunnolla

Eli Dreitausender suoritettu, mutta me ei tietenkään tehdä siitä mitään numeroa. Olemme ymmärtäneet, että jotkut jopa laskevat huiputtamiaan kolmitonnisia, mutta se on mielestämme tosi lapsellista emmekä aio siihen ryhtyä. Tämä oli meille kolmas.

Etelä-tirolilaiseen tapaan Janelle myönnettiin

 Dreitausenderista hopeinen vaeltajamerkki.