Bad Gastein ja Reisseckin vuoristojuna

 Pilvet roikkuivat patojärven yllä tänään aamutuimaan.

Juhannuksen jälkeiset päivät ovat olleet täällä epävakaiset. Sää kylmeni selvästi tulopäivistämme yli viikko sitten. Se kävi suunnitelmiimme kuitenkin hyvin, sillä alkupäivinä mentiin joka päivä niska limassa kaikki lähivuoret ylös ja alas.

Bad Gasteinissa on isot korkeuserot.

Maanantaille säätiedotus lupasi sateista, joten päätimme pitää vapaata patikoinnista. Onhan tässä toivottavasti vielä aurinkoakin luvassa. Mallnitz on pieni kylä, mutta sillä on suuri merkitys rautatieyhteyksille. Reilu sata vuotta sitten keisari Frans Joosef ensimmäinen rakennutti kahdeksan kilometriä pitkän tunnelin Hohe Tauernin vuoriston läpi. Vuoriston huipulla menee myös kahden osavaltion rajan. Pohjoisessa on Salzburg ja etelässä meidän oleilupaikkamme Kärnten. Radalla on runsaasti liikennettä. Tavarajunat ja matkustajajunat ohittavat kylämme taajaan. Lisäksi autoilijoilla on mahdollista säästyä kiertämästä vuoristo ajamalla autonsa junan kuljetusvaunuun (Tauern Autoschleuse) ja kahdeksan kilometrin päässä taas jatkaa matkaa vuoren toisella puolella.

 Kauniilla ilmalla kävelyreitit putouksen 

vaiheilla ovat varmaan viehättäviä.

Mekin päätimme käydä Salzburgin läänissä vuoren toisella puolella Bad Gasteinissa. Asemamme on niin pieni, että lippuja saa ainoastaan automaatista. Matka kuuluisaan kylpyläkaupunkiin maksoi kahdelta hengeltä edestakaisin 12 euroa.

Ei ollut yllätys, että sateisesta Mallnitzista junan ajettua tunneliin oli samanlainen ilma vastassa viiden minuutin päästä, kun sukelsimme tunnelista ulos. Tarkoituksemme oli tutustua kaupunkiin erityisesti siinä mielessä, minkälaisia vaelluksia siellä voisi tehdä. Bad Gastein on jylhän vesiputouksen varrelle rakennettu kaupunki, joka on perinteikäs kylpyläkaupunki, jossa kuninkaalliset (mm. ihana keisarinna Sissi)  ja taiteilijat kävivät elpymässä thermaalisen veden  ansioista. Kaupunkia hallitsevat jyrkkään rotkon reunaan rakennetut korkeat hotellirakennukset, jotka loistonsa päivinä ovat varmaankin olleet upeita. Nyt keskustassa näkyi valitettavan useita autioita ja rapistumaan päässeitä entisiä hienoja taloja. Bad Gastein ei totta puhuen tehnyt meihin mitään erikoista vaikutusta eikä se varmaan ole vaelluskohteidemme kärkipäässä. Se ei johdu siitä, että kaupunkia ympäröivillä vuorilla ei olisi varmaankin hienoja reittejä. Sen sijaan meille jäi tuntuma, että kaupungista ei pääse ylös vuorille ilman hissejä tai pujottelumäkeä kävelemällä ja se ei ole meidän juttu. Voimme olla väärässäkin, mutta tuollainen näppituntuma jäi muutaman tunnin visiitin jälkeen.  Kaupungissa on muuten aivan erikoisen suuret korkeuserot.
 
Iltapäivällä hyppäsimme takaisin junaan. Sade saatteli meitä. Kahdeksan kilometrin tunnelin jälkeen putkahdimme omaan kyläämme ja aurinko sädehti sinitaivaalta. Eipä silti, juuri oli tullut aika mojova ukkoskuuro, sillä tiet lainehtivat ja laakson suunnassa näkyi menevän musta saderintama. Sadetta saatiin myös pitkin iltaa ja tuuli oli varsin viileä.
 

 Ensimmäiset kolme väliä kuljettiin funicularilla

Viimeiset kilometrit puksuteltiin lelujunalla.

Keskellä näkyvä harjanne tuntui sopivalta kohteelta,

sillä paluujuna alaspäin oli valittava bussiaikataulujen mukaan.

Tämän päivän retkikohteemme oli alaspäin omaa laaksoamme Mölltalia n. 15 km. Reisseckiin. Sieltä lähtee suoraan vuorenrinteeseen raiteita pitkin kulkeva funiculaari, vuorijuna, joka vie 719m:n korkeudesta 2200 metriin. Kärnten Cardilla saamme matkustaa busseissa ilmaiseksi ja myös tuo vuorijuna kuuluu Kärnten Cardin piiriin. Pelkkä meno-paluu vuorijunalla olisi maksanut 19e/hlö, joten Kärnten Card oli oiva valinta jälleen. Vuorijunan asemalle saavuimme vaihdettuamme bussia kahdesti. Vuorijunan lippua ostaessa piti jo ala-asemalla päättää, mihin aikaan haluaa tulla alas. Meillä ei ollut vaihtoehtoja, sillä olimme takaisinpäin mennessäkin bussiaikataulujen armoilla. Huipulla oloaikaa meillä oli reilu kolme tuntia.

 Harjanne näkyy jo lähempänä.

Täällä ovat olleet maalarit liikkeellä usemman pensselin kanssa.

Vuorijunassa mentiin kolmen väliaseman kautta yläasemalle, jossa oli vielä vaihto vanhanaikaiseen kapeavaihteiseen "tavalliseen" junaan. Kaikkiaan ylämäkiajo kesti 35min. Maisemat olivat huimat. Välillä kaltevuus ylämäkeen mennessä oli jopa 82%. Täytyi vain luottaa, että jarrut oli kunnossa.

 Ihanaa kun taas paistaa. Kyllä kelpaa hiihtäjän hiihdellä.

Mitähän kohta näkyy?

No, ei tämän kummempaa!

 Vaan johan sitä tuossa jo onkin?

Viimein yläasemalle päästyämme, lähdimme innokkaasti kohti väljempiä alueita. Olemme tottuneet jo niin rauhalliseen ympäristöön, että junaruuhka meinasi vähän hämmentää. Nousimme paikallisen energiatarpeen lähteelle, patojärville. Sieltä vaelsimme muutaman kilometrin matkan kohti Riekentörliä (2525m), josta oli näkymiä pohjoiseen.

Patojärvet

 K pohtii sähkön syntyä. Sadetakille ei ollut tarvetta,

 mutta antaa kuulemma kuviin kauniimmat värit?

Nousumetrejä ei ollut kuin muutama sata ja muutenkin tämän päivän kävelysaldo jäi pieneksi. Pilvet kuitenkin väistyivät päivän mittaan ja saimme hienoja näkymiä Tiroliin sekä Hohe Tauernin Grossglocknerin suuntaan. Muutaman viikon hissittömiä vuoria kulkeneina saimme taas muistutuksen hissillisten vuorien hyvistä ja huonoista puolista. Helppo mennä ylös ja alas, mutta pirusti porukkaa ja joka paikkaan saa jonottaa, kaikki kestää. Lisäksi puuttuu se hengästyminen ja hiki. Patikoinnin meininki.

Näppäys vuorijunan yläasemalla hissin lasin läpi.

 Zoomaus edellisestä. Itävallan korkein vuori,
Glossglockner on ihan naapurissamme.

Juhannus Mallnitzin malliin

 Schwussnerhüttellä K sai kaverin. Hüttellä oli myös kaksi aikuista hevosta,

 jotka nekin olivat niin tuttavallisia, että henkilökunnan työajasta puolet

 kului hevosten häätämiseen ravintolasta.

 Perjantaina juhannusaattona otimme käyttöömme E-Biket eli sähköpyörät paikallisesta urheiluliikkeestä. Viiden patikkapäivän jälkeen olimme päättäneet antaa jaloille pari lepopäivää ja sähköpyörällä ajeleskelu tuntui sopivalta puuhalta palauttelemiseen. Olemme aiemmin jo kehuneet Kärnten Mobil+ Cardia ja se on osoittautunut todella hyväksi valinnaksi. Emme aluksi oikein meinanneet uskoa isäntämme Thomasin selvitystä mitä kaikkia etuja ko. kortilla täällä saa, mutta nyt näyttää siltä, että ei hän lämpimikseen ole asioista jutellut.

Sähköpyörällä oli mukava ajella, kun ei ollut tarkoitus kuntoilla.

Juhannusaaton maisemissa ei ollut suurta valittamista

Ei ihan Iguazun putoukset, mutta ihan mukavan näköiset

Kortti maksaa lähes kolmelta viikolta vain 12,50e/hlö ja sillä saa ajella rajattomasti näillä paikallisilla julkisilla kulkuvälineillä. Lisäksi mm. sähköpyörä sisältyy hintaan eli pyörät eivät maksaneet meille mitään. Yleensähän pyörävuokra täällä on parinkympin paikkeilla/vuorokausi. Julkisilla liikennevälineillä pääsisi mm. Heiligenblutiin ja Grosslocknerille saakka ilmaiseksi, mutta katsotaan nyt mihin aikamme täällä riittää. Emme ole missään muualla törmänneet yhtä hyvään ja edulliseen korttiin. Jaaskarit suosittelee Kärnten Cardia täällä vieraileville!

 Hevosia Tauerntalissa

Schwussnerhütte

Käsespätzle maistui lounaaksi

 

Alamäessä akku latautuu

Alte Bahnstrasse Mallnitzin kupeessa

"Siis eikö tätä perhanan pöllipinoa tosiaankaan muka ollut merkitty karttaan"?

Mikäpä siinä auttoi?

Juhannusaattoiltana kylän väki kokoontui kuuntelemaan paikallista soittokuntaa ja samalla odoteltiin juhannustulien sytyttämistä läheisillä vuorilla. Vuokraisäntämme lähti alkuillasta poikansa ja muutaman muun miehen kanssa tekemään tulia Lonzan huipulle. Joku toinen porukka piti huolen vastapäisen Auernigin tulista. Kyläjuhlan kanssa samaan aikaan tosin tuli Saksan peli, joten Jaaskarit tekivät työnjaon: K meni baariin katsomaan peliä ja Jane jäi seuraamaan esityksiä puistossa. (Yllättävä havainto oli, että täällä baarissa saa sauhutella tupakkaa ihan surutta.)

 Soittokunta parvekkeelta kuvattuna

Toinen puoliaika päästiinkin sitten seuraamaan kotiin, sillä tulien syttyminen nähtiin ja soittokuntakin alkoi keräillä kamppeitaan. Auernigin risti oli upean näköinen sillä se oli valaistu. Näimme viime sunnuntaina huipulle viedyt tarvikkeet, aggregaatin ja sahanpurusäkit. Kokkotarpeet arvattiinkin, mutta aggregaatti vuorennyppylällä hieman mietitytti. Nyt selvisi, että ristin valaisemiseen tarvittiin sähköä. On vaan ollut aika raahaaminen sille, joka vekottimen kantoi jyrkkää polkua pitkin yli 2100m korkeuteen. Kokot alkoivat hiipua, Saksa varmisteli voittoaan ja alkoi tulla vettä taivaan täydeltä.

Tässä vaiheessa Saksa johti jo 1-0

Juhannuspäivänäkään ei vaellettu vaan nyt on tarkoituksella huilattu pari päivää. Koko aamun satoi ihan kunnolla. Puolilta päivin sade lakkasi ja  lähdimme kohti Gutenbrunnia, ravintolaa Tauerntalissa. Sinne kävelee n. 15 min kylästämme. Huoneistohotellimme isäntä on  paikallisen perinneyhdistyksen nokkamies. Hän kertoi juhlasta, joka hüttella vietettäisiin. Ohjelmassa oli aamupäivällä jumalanpalvelus ja sen jälkeen musiikkia, tanssiesityksiä ja ruokailua. Menimme katsomaan tilaisuutta, kun kutsuttiin ja mukavahan se on aina nähdä nahkahousujentaputtelutanssia.

Saavuimme paikalle ja grillikodassa possu paistui. Ei tunnettu tiettykään ketään muita kuin isäntämme, mutta kaikki tervehtivät sydämellisesti. Trachtenvaatteisiin (kansallispukuihin) pukeutuneiden ihmisten joukossa olimme kuin kanat vedessä. Olimme hieman hämmentyneitä, mitä tehdä, joten mentiin terassilla oleskelevien ihmisten ohi sisälle ja baariin. K pyysi oluet. Hänen kaivaessaan lompakkoa, vieressä seisoskellut trachteniin pukeutunut mies taputti häntä olkapäälle ja sanoi: " Es ist gratis." Hämmennys ei siitä juuri vähentynyt, mutta tummien Hirter-oluiden kanssa etsimme terassilta itsellemme istuinpaikan. Koska grillin tuoksu oli niin vastustamaton, tilasimme molemmille annokset ribsejä, jotka tarjottiin paistinperunoiden ja dippien kanssa.

 Ribsejä, paistettuja perunoita ja oli siinä häivähdys salaatistakin.

 Tueksi tuopillinen olutta ja hinta: 0 euroa. Kiva maa tämä Itävalta.

Grillipaviljongin ilmestymisen ravintolan terassin reunalle saimme muuten todeta itse tässä parin päivän aikana. Kun torstaina palasimme Hindenburghöhen vaellukselta, näimme grillin perustuksia muurattavan. Tai ainakin jonkinlaisia muurattuja kehyksiä valmiille grillisysteemeille. Eilen kun pyöräilimme saman paikan ohitse, oli ympärille rakennettu jo kokonainen koju. Nyt samassa grillipaviljongissa pyöri jo kokonainen porsas vartaassa hiilloksen päällä.

Söimme ribsejä ja seurasimme esityksiä. Isäntämme oli miesten tanssiporukassa ja kuorossa. Hänen teini-ikäinen poikansa ja tyttärensä olivat myös esiintyjinä. Tytär soitti puhallinorkesterissa klarinettia, poika säesti hanurilla pikkupoikien tanssia ja tanssi isänsä mukana miesten "nahkahousutanssissa". Täällä arvostetaan perinteitä.

 Vaihtoaskel -- hyp-py! Vuokraisäntämme Thomas ja

 poikansa Daniel kaksi vasemmanpuoleista.

Sää oli hieman kirkastunut, mutta mikään erityisen lämmin ilma ei ollut. Tilasimme laskun. Tarjoilija kertoi, että tänään kaikki on ilmaista. Tänään on ravintolan avajaispäivä, joten olkaa hyvät vaan! Ei muuta kuin käytiin esittämässä kiitos ravintolan isännälle. Hyvät ja halvat oli tämän päivän lounastarpeet.

 Schmalzgrube juhannussunnuntaina

Tämän päivän sääennuste oli jo hyvä, joten lähdimme kokeilemaan, mitä  lepo oli saanut aikaan jalkalihaksille. Hyvältä tuntui alakerrassa, mutta jostain Jane oli ehtinyt sieppaamaan juhannusflunssan. Vähän aivastelua ja niistämistä, ei sen kummempaa. Ajoimme bussilla Seebachtaliin. Siellä olemme käyneet jo aiemminkin sekä kävellen että pyörällä. Ankogelbahn on Mallnitzin ja lähiseutujen ainoa vuoristohissi. Sen kesäsesonki käynnistyy vasta 4.7., joten vielä oli rinteillä hiljaista.

Mallnitzissa ei tunnettu juhannusväsymystä. Parin lepopäivän jälkeen hyvä

 ilma ja jonkinlaiset maisemat saivat jopa K:n näin hyvälle tuulelle.

Nousimme laskettelurinteen vaiheilla etenevää vaelluspolkua Ankogelbahnin väliasemalle 1940m. Sieltä valitsimme reitin, joka vei pois hissialueelta ja laskettelurinteistä. Lähdimme nousemaan kohti Korntauernia 2459m. Se on vuosituhansia vanha Hohe Tauernin ylityskohta. Paikalla on ollut jo ennen ajanlaskumme alkua kauppareitit Pohjoisten barbaariheimojen mailta sivistyksen Roomaan. Rooman valtakunnan aikoihin teillä on nykytiedon mukaan voinut ajaa jopa hevosvaunuilla. Täällä kulkeekin Römerweg-niminen reitti, jossa voi bongailla noita muinaisia tienjäännöksiä.

 Kaikki tiet vievät Roomaan. 

Vaikea uskoa, mutta niin tämäkin.

Matkamme tyssäsi kuitenkin n. 100 korkeusmetriä ennen harjannetta. Kesä on täällä vielä niin varhainen, että yläreitillä oli paljon lunta. Eteneminen näytti vähän toivottomalta, joten luovutimme ja palasimme takaisin. Kleiner Tauernsee oli vielä jäässä ja reitti kulki aivan sen rannassa, joka oli lumen peitossa.Katsoimme tuon kohdan liian vaarallaiseksi, koska ei nähty mitä lumen alla on ja mielestämme oli liian suuri vaara joutua uimaan vastoin tahtoamme. Reittimerkinnät olivat aika huonot. Punavalkoiset maalaukset olivat erittäin haalistuneet ja monta pyörimme etsimässä merkkiä. Ehkä merkinnät käydään kunnostamassa tulevan puolentoista viikon kuluessa, jolloin rinteellä alkaa käydä hissin avaamisen myötä vilkas trafiikki. Huomiseksi on luvattu epävakaista säätä ja suunnitelmissa lepoa patikkahommista on lähteä junalla Bad Gasteiniin.

Tähän reittimme päättyi. Kohde ylhäällä suoraan keskellä.

 Juhannuksesta huolimatta emme ottaneet riskiä uimisesta,

 sillä reitti olisi kulkenut jään ja lumen poikki järven päällä.

Kaksi kukkulaa ja Mallnitz välissä

Keskiviikko: Mallnitz 1191m - Häusleralm 1868m - Lonzaköpfl 2317m - Steinernes Mandl 2168m - Tauernhöhenweg n. 1900m:n korkeudessa - Häusleralm 1868m -Mallnitz.  Nousua ja laskua 1100m

Torstai: Mallnitz 1191m- Gutenbrunn (Tauerntal) 1219m - Hindenburg Höhe 2315m - samaa tietä takaisin. Nousua ja laskua 1100m
 

Ennen hikisiä ylämäkiä poseerasimme kotikylämme

tasalla. Kuvan otti suunnistamassa ollut koululainen.

Eilen keskiviikkona ja tänään lähdimme kävelyillemme suoraan tästä kotikylästämme. Tällä viikolla täällä on eletty vielä hiljaista aikaa turismipuolella, joten vaellusbussien aikataulut ovat vielä aika suppeat. On välillä mukavaa, ettei tarvitse aamulla olla niin aikataulun orja. Siksi on mukavaa, että suoraan asuinkylästä on mahdollista lähteä vaellusreitille.

Häusler Almilla ei ollut ketään.

 Jo ensimmäisenä päivänämme nousimme yhdelle kaupunkiamme vartioivalle huipulle Auernigille. Koska kotiseututuntemus on kaiken A ja O, piti meidän nousta vielä kahdelle muulle huipulle, josta kylämme näkyy ihan jalkojen juuressa. Tosin yli kilometrin suoraan alapuolellamme.

 Pikatarkistus kantapäähän. Taustalla Seebachtal.

Keskiviikon nousu lähti kyläämme lännestä vartioivalle Lonzaköpflille (2317m). Tunnin jyrkähkön, mutta mukavan havumetsäkävelyn jälkeen tulimme Häusleralmille, pienelle laiduntasangolle, jossa oli talorykelmä.  Tälläkin almilla näkyi aikanaan olleen kestitystä, mutta hylätyltä ja autiolta se nyt näytti. Kuitenkin vaelluskarttaamme se oli merkitty ihan ruokapaikaksi. Ainakaan tänä kesänä Alm ei tulisi toimimaan. Muutenkin tämän reitin merkinnät olivat aika kuluneet. Eksymisen vaaraa ei kuitenkaan ollut, joten aina jostain sitten punavalkoinen haalistunut maalaus tuli vastaan, kun suuntasimme todennäköiseen kohteeseemme.

 Tästä vielä n. 400 metriä Lonzalle.

Häusleralmin autiotilan jälkeen alkoi avomaan nousu kohti Lonzaköpfliä. Maisemat alapuolisiin laaksoihin olivat upeat. Ilma oli kuitenkin sen verran autereinen, että kymmenien kilometrien etäisyydessä olevat huiput jäivät udun taakse. Meille sen sijaan aurinko paistoi. Aamulla ihoon hierotut kertoimet liukenivat pois jo kiipeämisen aikana.

 Harjannetta pitkin on aina juhlavaa nousta kohti spitzeä.

Huippu lähenee ja molemmilla puolilla on näköalat.

Lonzalle kiipeäminen oli turvallista ja helppoa. Vaijeripaikkoja täällä Mallnitzissa emme ole tavanneet muutenkaan. Jos vain pohkeissa on potkua, niin perille pääsee. Aika-arvio huipulle kylän pielessä olevassa suuntaviitassa oli 3h.  Alitimme ajan melkein tunnilla. Lonzaköpflille noustessa tullaan ensin tasankomaiselle laajalle ruohoalueelle. Tasangon toiseen päähän Mallnitzin puoleiseen reunaan on pystytetty kivikasa Steinernes Mandl. Sinne emme kuitenkaan vielä menneet, sillä ensin piti päästä ristin juureen lähimmälle korkeimmalle huipulle eli Lonzalle.

Lonzaköpfl  2317m. Edellinen merkintä kirjaan oli kaksi päivää aiemmin,

 joten ei ihme, että vuorella ei ollut ruuhkaa.
 Janen paita kuivui mukavasti taukomme aikana.

Tässä näkymät Dösentaliin, jonka perällä sijaitsee 

Arthur von Schmid -Haus, josta kerroimme edellisessä postauksessa

Huipulla saimme olla ylhäisessä kaksinaisuudessamme. Paita kuivamaan vain ristin vaijerille ja eväät esiin. Harvinaista kyllä, nyt huipulla oli ihan lämmin tuulenvire. Polku kohti Tauerntalia olisi jatkunut eteenpäin vielä korkeammille huipuille. Sinne ei kannattanut lähteä, sillä alastulomahdollisuutta ei järkevän matkan päässä olisi ollut. Palasimme sen sijaan tasangolle ja kävelimme noin kilometrin verran Steinernes Mandlille, kiviukolle, jonka ohikulkijat ovat rakentaneet vuosien saatossa. Tämä rakennelma näkyy majapaikkamme parvekkeelle ja alhaalta katsoen on vaikea kuvitella niiden hikipisaroiden määrää, jotka sinne päästäkseen pitää vuodattaa.

 Huipulta lähdimme kävelemään tuon harjanteen päätyyn.

Matkan varrelta napattua. Täällähän maisemat eivät ole kovin kaksisia,
 mutta näitä täällä nyt on yritetty rämpiä.

Kiviukkoon lisätään nyt Jaaskareiden kivi.

 Vuoden päästä ei varmaan olisi ylettynyt lisäämään kiveä.
 Lisää pituutta heti tai ainakin isommat tuopit.

Ruohoisella vuorenpäällistasangolla kulkiessamme näimme kolme kaurista kirmaavan poikittain edestämme 200m:n päästä. Janea hirvitti, sillä karjaa varten aikanaan pystytetty piikkilanka-aita oli rojahtanut pitkältä matkalta. Mitä jos kauriit juoksevat piikkilankaan? Kauniit näköalat antoivat jopa Dolomiiteille saakka. Näimme parin vuoden takaiset Sella Gruppen hahmot etäisyydessä. Koko reissullamme ei yhtään ihmistä tullut vastaan. Muutenkin koko vuori tuntui aivan hylätyltä ja autiolta. Tulimme alaspäin hieman eri reittiä Häusler Almille ja siitä samaa tietä takaisin kylään.

 Matkalla Hindenburg Höhelle

Illan ukkoskuuro jäähdytti ilmaa ja aloitti tämän seudun epävakaisen sään ajan. Vaikka jalat eilen jo vaimeasti anelivat vapaapäivää ainakin vuorelta laskeutumisessa, päätimme tänäänkin lähteä ylämäkeen. Eihän sitä tiedä, kuinka huonoksi kelit äityvät. Meillä oli vielä valloittamatta kylän kolmas vartiopiste Hindenburg Höhe (2315m).

 Tällä reitillä merkinnät olivat kunnossa.

Ennen vuorelle nousemistamme kävimme hoitamassa kuitenkin vähän myöhässä erään tärkeän asian kuntoon. Itävallassa toimii vuoristopelastamiseen keskittynyt yhdistys. Käsittääksemme se toimii jonkinlaisella vapaapalokuntameiningillä. Vuoripelastusta harjoitellaan ja taitoja pidetään yllä palokuntien yhteydessä. Jos vuorilla sattuu jokin tapaturma tai onnettomuus, voi soittaa hätänumeroon 140. Pelastustoiminta käynnistyy ja tarvittaessa käytetään pelastamiseen helikopteria. Tavanomaiset matkavakuutukset pitää toki olla kunnossa, mutta halusimme sen lisäksi ottaa Bergrettungin vakuutuksen. 22 euron vuosimaksulla tukee Bergrettungin toimintaa ja saa 15 000 euron arvosta vakuutuksen mahdollisten pelastus- ja etsintätoimien varalta. Toivottavasti ei koskaan tarvita. Perheen yhden hengen jäsenmaksu kattaa muutkin perheenjäsenet. Tämän pankkisiirron kävimme maksamassa kylämme Reiffeisen Bankissa. Ja ihmeellistä kyllä: 22 euron jäsenmaksu pankissa maksettuna ei maksanut senttiäkään enempää. Suomalaisten pankkien toimitusmaksuihin puutuneena jäi kyllä vähän myhäilemään tyytyväisyydestä.

 Mallnitz  Hindenburg Höheltä yli 1100 metriä korkeammalta

Pankin portailta käännyimme kohti pohjoista ja Tauerntalia. Kävelimme laaksoa n. 1½ km ja lähdimme nousemaan laakson oikeanpuoleista rinnettä ylös kohti Hindenburg Höheä. Aloituspaikasta silmäykset ylöspäin olivat kyllä aika haastavat. Nousu oli jyrkkä. Siitä vain kuitenkin lähdettiin pikkuhiljaa pistelemään sauvoja havumetsän suuntaan. Alussa tosin oli tuore hakkuuaukea, jonka avoimessa maastossa nousumetrien karttumisen havaitsi hyvin. Aamu oli eilisen ukkoskuuron jälkeen taas aurinkoinen. Kyltissä aikaa arvioitiin Hindenburgille menevän 3h. Meillä aikaa kului 2h 15min. Pakolliset kantapään tsekkaukset piti Janen  tehdä nousun puolivälissä. Compeedit hoitaa kyllä tarvittaessa hommansa pienen matkaa, mutta yli 1000 metrin jyrkässä nousussa ne eivät kestä vaan hieraantuvat liimaksi. Tuo liima sitten tarttuu sukkaan, eikä lähde pesussa. Sitten kun on sukassa kantapään kohdalla valmiiksi liimaa, on aika pelättävää että se aiheuttaa taas rakon. Mikä oravanpyörä!

Jylhät maisemat Ankogelin suuntaan.
 Onko varmasti tarpeeksi topakka asento?

Mahtava eväspaikka. Ja mahtavat eväät! 

Gamskarlspitz 2833m

Hindenburg Höhelle on rakennettu nimihenkilön muistomerkki vuonna 1915. Se näkyy alas laaksoon selkeänä, mutta niin ylhäällä se on, että laaksosta ei erota onko sen ympärillä ketään. Mekin saatoimme siis ihan  vapautuneesti taivutella suomalaisargentiinalaisitävaltalaisen perinnetangon muistomerkin vierellä ilman pelkoa, että kukaan näkisi. Ketään ei taaskaan tullut vastaan vaellusreitillä.

Nautimme K:n keittämät maukkaat gulassimakkarakeitot termospullosta ja nautimme näkymistä. Muistomerkin äärellä oli suorastaan lämmin, vaikka ympäristössä muuten kävi navakka tuuli. Tällä kertaa lähdimme suosiolla samaa tietä takaisin. Rengasreittikin toista kautta olisi ollut mahdollinen, mutta hieman arvelimme sään kehittyvän sateen suuntaan. Ja totta puhuaksemme: viiden päivän peräkkäiset vaellukset alkavat jo vähän tuntua kintuissa.

Tämä velotaksi kuuluu Kärnten Cardin haltijoiden käyttöön ilmaiseksi.

Tuleeko meillä riita siitä kumpi saa ajaa vai kumpi saa olla kyydissä?
 Huomattavan alennuksen saisimme myös Segwayn käyttöön
 ja voisimme ajella kuten Fredde suosikkisarjassamme Onnea onkimassa.