Ensimmäinen "Dreitausender"

 Ihmeellistä ja ihanaa! Olla yli kolmessatonnissa, 

ja aurinko lämmittää ihanasti.

Olemme alppikesinämme oppineet, että yli 3000 metrin korkeudessa olevien vuorihuippujen valloittaminen on täällä Keski-Euroopan alppialueella "jotain". Se on maininnan arvoinen asia ja jotkut tuntuvat laskevan kuinka monta "Dreitausenderia" kullakin on  tilillään. Olemme nähneet aihetta käsittelevää kirjallisuutta ihan Turun Akateemisessakin, joten ei käsityksemme varmaan ihan kauhean väärä ole. Jos haluat liittyä "Dreitausendereihin", nämä kolmetonniset pitää saavuttaa alusta alkaen jalkaisin, joten hissin käyttö ei ole sallittua missään vaiheessa. Tähän porukkaan mekin suunnittelimme pyrkiä lähtiessämme reissullemme torstaina Mallnitzista kohti meille viime viikolta tuttua Arthur von Schmidt Hausia ja sen kupeessa sijaitsevaa Säuleck-vuoren huippua 3086m.  Aivan varmoja emme tosin ole ettemmekö olisi aiemminkin noissa korkeuksissa liikkuneet ilman hissejä, mutta koska emme ole varmoja niin tämä olkoon ensimmäinen päivä, jolloin Jaaskarit pääsivät "Dreitausendereihin"!.

 Tässä kelpasi pötkötellä. Kaisersuite.

Kaisersuiten vessan ikkunasta oli ihan perushotellinäkymät

Kaksivuotias haflingertamma Marlen antoi tervetulopusun.

Takana näkyy Säuleckin huippu.

Kahden päivän reissu alkoi torstaina Mallnitzista ja vaellusbussin päätepysäkiltä patikoimmme pari tuntia yöpaikkaamme ja kohteeseemme Arthur von Schimidt Hausille. Hüttelle alkoi kerääntyä kovasti väkeä ja ymmärsimme, että emme tosiaankaan tule viettämään yötämme hüttellä yksin isäntäpariskunnan kanssa. Meillä on ollut kovasti ennakkoluuloja hütteyöpymiseeen nähden ja niistä voi lukea viimekesäisen bloggauksen tästä. Viime viikolla blogattu tapaamisemme hütteisännän Hansin kanssa sai meidät tekemään päätöksen kokeilla sitäkin herkkua. Se osoittautui todella viisaaksi päätökseksi ainakin tämän hütten osalta.

 Tulopäivän iltapäivänä kävimme kuvan keskellä

olevalla Seeschartella, josta näkyi viereeseen laaksoon

sekä Mölltalin jäätiköille. Pieni pilkahdus Grossglocknerillekin näkyi.

Arthur von Schmidhaus Dösner Seen vasemmassa reunassa

 

Mölltalin jäätiköt 

Eväsleipien täytteenä oli parmankinkkua, 

juustoa ja kananmunaa.

 Itse saavuimme paikalle puolenpäivän jälkeen ja isäntä näytti meille huoneemme. Olimme varanneet kahden hengen huoneen omalla kylpyhuoneella ja vastaavia ei hüttellä ollut käsittääksemme muita. Ainakin nimi "Kaisersuite" viittaisi siihen suuntaan. Huone oli mukava, monesti reissuillamme olemme olleet huonommissa hotellihuoneissakin.  Luksusta oli muihin hüttellä yöpyviin verrattuna oma kylpyhuone. Suihkusta tuli lämmintä vettä ja ikkunasta oli ruhtinalliset näkymät järvelle.  "Kaisersuitesta" saimme uusien tuttaviemme kanssa aikaan monet makeat naurut illan aikana. Hans esitteli meidät keisarisviitin haltijoiksi ja kehoitti muita tavispeteillä yöpyviä kadehtimaan meitä.

 Ilta-aurinko lämmitti. Mutkattomat hollantilaiset

olivat mukavaa seuraa.

Iltapäivä ja ilta hüttellä sujuivat erittäin mukavasti. Paikalla oli pari isompaa ryhmää ja isäntäväellä piti kiirettä kaikkien tulijoiden ja yöpyjien palvelemisessa. Oli mieluista havaita, että porukat olivat ihan meidän kaltaisiamme "taviksia" ja tunnelma oli mukava ihmisten kertoillessa omista patikointireiteistään ja suunnitelmistaan. Iltapäivän aurinko lämmitti Hausin terassille levittäytynyttä sakkia ja liikunnallisen päivän jälkeen oli jopa sulkeutuneiden suomalaisten helppoa päästä juttuun muiden kanssa. Tutustuimme kahteen hollantilaiseen pariskuntaan, jotka patikoivat yhdessä ja jotenkin yhteinen sävel löytyi heti. Olisiko johtunut toisen rouvan lompakosta löytyneestä kreikkalaisesta euron kolikosta ja sen todellisesta arvosta?

Fiksut hollantilaiset ymmärsivät kertaneuvosta suomalaisten

 valokuvaussäännöt:  Tukat hyvin ja kellot näkyviin.

Ilta hüttellä sujui ruokaillen  ja hiljaisuus alkoi klo 23.00. Se oli todellakin hiljaisuus eikä mistään kuulunut pihaustakaan. Väki oli tullut vaeltamaan ja halusi valmistautua seuraavaan päivään nukkuen. Sen sijaan aamulla jo viiden jälkeen alkoi kuulua heräilevien ihmisten aamutoimia. Kaikilla ei ollut Kaisersviittiä omalla kylpyhuoneella. Hüttet eivät ole aamu-unisten paikkoja. Kaisersviittimme maksoi 54 euroa ja siihen lisäksi aamupala 9 euroa/hlö. Hüttelle saapuessamme saimme lapun,  johon merkittiin kaikki tilaamamme ruoka ja juoma. Lasku maksettiin aamulla lähdettäessä.

 Oikealla saksalaisten jääkenkäporukka, joka pehmeni suomalaisille 

shortsipatikoitsijoille. Keltapaitainen ryhmä avasi aamunsa 

sen sijaan pienellä oluella eikä heidän määränpäästään ollut tietoa.

Aamulla patikalle lähtiessämme kiinnitimme huomiota saksalaiseen ryhmään, joka oli varustautunut mielestämme huomiota herättävän hyvin. Kysyimme heiltä, mihin he olivat menossa ja hieman hämmennyimme, kun he ilmoittivat tulevansa Säuleck-vuoren huipulle kuten mekin. Ero vaatetuksessa ja varustuksessa meihin verrattuna oli kuin olisi lähtenyt napajäätikön ylitykseen uikkareissa. Tunsimme itsemme lähes alastomiksi tuon porukan rinnalla. Ihmisillä oli pitkähihaiset ja -lahkeiset vaatteet ja kaikilla roikkuivat reppuun kiinnitettyinä vaelluskenkiin laitettavat jääraudat. Naamat kiilsivät valkoisina sinkkipastasta, jota oli hangattu ihoon auringonsuojaksi. Me olimme lähdössä samalle reissulle shortseissa ja t-paidoissa ja ainoa aurinkorasva oli hierottu K:n niskaan juuri ennen lähtöä. (Toki reppu oli täynnä lämmintä vaatetta, jos huipulla käy kylmä tuuli.) Vähän arvelutti. Yksi saksalaisista sanoi meille vielä pihalla yhtä aikaa lähtiessämme, että "See You on Top". Shortsiporukka never saw them on Top.

Lumi voi paikoin olla niin sulanutta, 

että kulkija humpsahtaa vyötäröä myöten lumen sisään.

Vaarana on, että jalka jää lumen sisällä olevien 

kivenlohkareiden väliin.

  Janen sauvat oli säädetty 115 cm pituuteen,

 joten paikka paikoin lunta oli riittävästi.

 "Muniin asti" kuten Kemissä sanottaisiin.

Siinä sitä mennään shortseissa ja t-paidassa.

Pipo on päässä aurinkosuojana, koska lippis unohtui hüttelle.

Matka huipulle ei ollut helppo. Saksalaiset jäivät lähdössä hiukan jälkeemme ja hiljalleen puhe ja kävelysauvojen kopina hiljeni kokonaan. Ylitimme varmasti parikymmentä lumen peittämää aluetta, mutta emme osanneet pitää niitä mielestämme vaarallisena, koska ne olivat lähes tasamaata. Pohjoisen lapsina olemme oppineet, että ei kenkään ihan hirveästi lunta mahdu ja aina se sieltä aikanaan sulaa.

 Tuonne piti päästä

Hochalmspitz näkyy takana, 

kohta olemme omalla huipullamme

Huippulukemat.

 Sports Tracker tosin näyttää tasan 50m liikaa korkeutta.

Joka tapauksessa olemme "Dreitausendereita".

Usko oli koetuksella yhdessä  parisataa metriä pitkässä, jyrkässä nousussa, joka olisi pitänyt tehdä hyvin kaltevaa lumista ja jäistä rinnettä pitkin. Siinä vaiheessa meinasimme oikeasti lyödä kinttaat tiskiin. Tämä oli varmasti se kohta, josta hollantilaiset tuttavamme kertoivat, että he olivat tavanneet itävaltalaisia patikoitsijoita, jotka eivät olleet päässeet Säuleckille reissullaan lumen ja jään vuoksi. Tähän kohtaan päättyi myös käsittääksemme supervarusteltujen saksalaisten matka sinkkipastasta huolimatta. Suomalainen ei kuitenkaan luovuta, perkele, anteeksi. Rinteen sivussa oli kivikkorinne, joka kulki arvelemamme reitin suuntaisesti, mutta vielä jyrkemmin. Lähdimme kiipeämään sitä pitkin, koska turvallisemmalta tuntui kuitenkin olla kivien, kuin lumen varassa. Ei ollut mikään helppo reitti ja käsiä sai käyttää apuna kiivetessä. Huipun risti väikkyi kuitenkin jo lähempänä, joten pitihän kaikkensa yrittää. Varmasti yksi raskaimmista patikkareiteistämme. Huipulle kuitenkin pääsimme ja maisemat olivat upeat. Kaiken vaivan arvoiset!

 Ankogel nähtynä Säuleckilta 3086 metristä

 Mölltalin jäätikkö taustalla oikealla

 Superhieno sää suosi huipun valloitusta

Missähän rautakenkäsaksalaiset luuraa?

  Toivottavasti sinkkipastaa oli tarpeeksi eikä kasvot vaan palaneet.

Palasimme takaisin Schmid Hauselle samaa reittiä ja isäntämme Hans palautti meidät arkeen, kun taivastelimme reitin lumisuutta. Hans nauroi makeasti totesi että "So, es ist normal!".

 Siinä on kunniakirja, suorittajat ja selätetty vuorihuippu Säuleck taustalla.

 Sen sijaan saavuttamamme kolmetonninen ei ollut pikkujuttu tuollakaan hüttellä. Isäntä Hans julisti isoon ääneen kaikkien kuullen, että suomalaiset ovat saavuttaneet dreitausenderit ja sen kunniaksi meille luovutettiin kunniakirja sekä asiaankuuluvat Gipfelsnapsit talon tarjoamana.  Hütten terassille laaksosta aamupäivän aikana vaeltaneet olivat lounaalla ja onnittelivat meitä  aidosti ja jotkut miehistä olisivat  myös tahtoneet ilmaiset snapsit. Hans käski heitä käväisemään Säuleckilla ensin. Hütteillä on mukava tunnelma ja meillä on ollut pari vaellushistoriamme hienoimmista päivistä!

Wanderbussin paluukyytimme lähti Wollingerhütteltä, jossa meillä oli puoli tuntia aikaa.

 Kahden reippaan patikkapäivän jälkeen käytimme ajan parhaalla mahdollisella tavalla.

Sitä sun tätä kotikylän tienoilla

 Tässä talossa asumme. Keskikerros on suurelta osin käytössämme. 

Parvekkeemme jatkuu vielä nurkan taakse.

Vielä toisesta kulmasta

Parvekkeelta

Kotikylän marketillamme on komeat kehykset.

Eilisen bussi- ja juna-ajelun jälkeen tuntui tänään hyvältä idealta suunnistaa retkelle omasta kylästä. Suunnitelmana oli ajaa sähköpyörillä paikallisen laskettelumäen puoliväliin ja jatkaa siitä patikoiden vuoren huipulle. Aina ei kaikki kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan täälläkään. Nyt on testattu, että edes sähköpyörillä ei pysty ajamaan erittäin jyrkkää aika pitkäruohoista ja märkää laskettelumäkeä ylöspäin. Ei kuitenkaan kukaan voi väittää, että ei olisi yritetty. Loppupäivä otettiin rauhallisemmin ja iltapäivällä kävimme patikoimassa Wolligerhüttellä kahvien merkeissä.

Wolligerhütte on tunnin kävelyn päässä 

Huomenna kävelemme Arthur von Schmid-Hausille, yövymme siellä ja  perjantaiaamuna nousemme sään niin salliessa Säuleck-vuorelle. Kyseessä on ensimmäinen yöpymisemme alppimajalla eli hüttellä. Kävelyä tulee myös parin päivän ajalle suhteellisen reippaasti, joten sikäli tämän päivän suunnitelman kariutuminen ei ollut suuren suuri vahinko. Parin päivän reissu vaatii tavallista huolellisemman pakkaamisen, joten nyt sitä miettimään  Palataan asiaan perjantaina.

Näkymiä hütten terassilta

Bad Gastein ja Reisseckin vuoristojuna

 Pilvet roikkuivat patojärven yllä tänään aamutuimaan.

Juhannuksen jälkeiset päivät ovat olleet täällä epävakaiset. Sää kylmeni selvästi tulopäivistämme yli viikko sitten. Se kävi suunnitelmiimme kuitenkin hyvin, sillä alkupäivinä mentiin joka päivä niska limassa kaikki lähivuoret ylös ja alas.

Bad Gasteinissa on isot korkeuserot.

Maanantaille säätiedotus lupasi sateista, joten päätimme pitää vapaata patikoinnista. Onhan tässä toivottavasti vielä aurinkoakin luvassa. Mallnitz on pieni kylä, mutta sillä on suuri merkitys rautatieyhteyksille. Reilu sata vuotta sitten keisari Frans Joosef ensimmäinen rakennutti kahdeksan kilometriä pitkän tunnelin Hohe Tauernin vuoriston läpi. Vuoriston huipulla menee myös kahden osavaltion rajan. Pohjoisessa on Salzburg ja etelässä meidän oleilupaikkamme Kärnten. Radalla on runsaasti liikennettä. Tavarajunat ja matkustajajunat ohittavat kylämme taajaan. Lisäksi autoilijoilla on mahdollista säästyä kiertämästä vuoristo ajamalla autonsa junan kuljetusvaunuun (Tauern Autoschleuse) ja kahdeksan kilometrin päässä taas jatkaa matkaa vuoren toisella puolella.

 Kauniilla ilmalla kävelyreitit putouksen 

vaiheilla ovat varmaan viehättäviä.

Mekin päätimme käydä Salzburgin läänissä vuoren toisella puolella Bad Gasteinissa. Asemamme on niin pieni, että lippuja saa ainoastaan automaatista. Matka kuuluisaan kylpyläkaupunkiin maksoi kahdelta hengeltä edestakaisin 12 euroa.

Ei ollut yllätys, että sateisesta Mallnitzista junan ajettua tunneliin oli samanlainen ilma vastassa viiden minuutin päästä, kun sukelsimme tunnelista ulos. Tarkoituksemme oli tutustua kaupunkiin erityisesti siinä mielessä, minkälaisia vaelluksia siellä voisi tehdä. Bad Gastein on jylhän vesiputouksen varrelle rakennettu kaupunki, joka on perinteikäs kylpyläkaupunki, jossa kuninkaalliset (mm. ihana keisarinna Sissi)  ja taiteilijat kävivät elpymässä thermaalisen veden  ansioista. Kaupunkia hallitsevat jyrkkään rotkon reunaan rakennetut korkeat hotellirakennukset, jotka loistonsa päivinä ovat varmaankin olleet upeita. Nyt keskustassa näkyi valitettavan useita autioita ja rapistumaan päässeitä entisiä hienoja taloja. Bad Gastein ei totta puhuen tehnyt meihin mitään erikoista vaikutusta eikä se varmaan ole vaelluskohteidemme kärkipäässä. Se ei johdu siitä, että kaupunkia ympäröivillä vuorilla ei olisi varmaankin hienoja reittejä. Sen sijaan meille jäi tuntuma, että kaupungista ei pääse ylös vuorille ilman hissejä tai pujottelumäkeä kävelemällä ja se ei ole meidän juttu. Voimme olla väärässäkin, mutta tuollainen näppituntuma jäi muutaman tunnin visiitin jälkeen.  Kaupungissa on muuten aivan erikoisen suuret korkeuserot.
 
Iltapäivällä hyppäsimme takaisin junaan. Sade saatteli meitä. Kahdeksan kilometrin tunnelin jälkeen putkahdimme omaan kyläämme ja aurinko sädehti sinitaivaalta. Eipä silti, juuri oli tullut aika mojova ukkoskuuro, sillä tiet lainehtivat ja laakson suunnassa näkyi menevän musta saderintama. Sadetta saatiin myös pitkin iltaa ja tuuli oli varsin viileä.
 

 Ensimmäiset kolme väliä kuljettiin funicularilla

Viimeiset kilometrit puksuteltiin lelujunalla.

Keskellä näkyvä harjanne tuntui sopivalta kohteelta,

sillä paluujuna alaspäin oli valittava bussiaikataulujen mukaan.

Tämän päivän retkikohteemme oli alaspäin omaa laaksoamme Mölltalia n. 15 km. Reisseckiin. Sieltä lähtee suoraan vuorenrinteeseen raiteita pitkin kulkeva funiculaari, vuorijuna, joka vie 719m:n korkeudesta 2200 metriin. Kärnten Cardilla saamme matkustaa busseissa ilmaiseksi ja myös tuo vuorijuna kuuluu Kärnten Cardin piiriin. Pelkkä meno-paluu vuorijunalla olisi maksanut 19e/hlö, joten Kärnten Card oli oiva valinta jälleen. Vuorijunan asemalle saavuimme vaihdettuamme bussia kahdesti. Vuorijunan lippua ostaessa piti jo ala-asemalla päättää, mihin aikaan haluaa tulla alas. Meillä ei ollut vaihtoehtoja, sillä olimme takaisinpäin mennessäkin bussiaikataulujen armoilla. Huipulla oloaikaa meillä oli reilu kolme tuntia.

 Harjanne näkyy jo lähempänä.

Täällä ovat olleet maalarit liikkeellä usemman pensselin kanssa.

Vuorijunassa mentiin kolmen väliaseman kautta yläasemalle, jossa oli vielä vaihto vanhanaikaiseen kapeavaihteiseen "tavalliseen" junaan. Kaikkiaan ylämäkiajo kesti 35min. Maisemat olivat huimat. Välillä kaltevuus ylämäkeen mennessä oli jopa 82%. Täytyi vain luottaa, että jarrut oli kunnossa.

 Ihanaa kun taas paistaa. Kyllä kelpaa hiihtäjän hiihdellä.

Mitähän kohta näkyy?

No, ei tämän kummempaa!

 Vaan johan sitä tuossa jo onkin?

Viimein yläasemalle päästyämme, lähdimme innokkaasti kohti väljempiä alueita. Olemme tottuneet jo niin rauhalliseen ympäristöön, että junaruuhka meinasi vähän hämmentää. Nousimme paikallisen energiatarpeen lähteelle, patojärville. Sieltä vaelsimme muutaman kilometrin matkan kohti Riekentörliä (2525m), josta oli näkymiä pohjoiseen.

Patojärvet

 K pohtii sähkön syntyä. Sadetakille ei ollut tarvetta,

 mutta antaa kuulemma kuviin kauniimmat värit?

Nousumetrejä ei ollut kuin muutama sata ja muutenkin tämän päivän kävelysaldo jäi pieneksi. Pilvet kuitenkin väistyivät päivän mittaan ja saimme hienoja näkymiä Tiroliin sekä Hohe Tauernin Grossglocknerin suuntaan. Muutaman viikon hissittömiä vuoria kulkeneina saimme taas muistutuksen hissillisten vuorien hyvistä ja huonoista puolista. Helppo mennä ylös ja alas, mutta pirusti porukkaa ja joka paikkaan saa jonottaa, kaikki kestää. Lisäksi puuttuu se hengästyminen ja hiki. Patikoinnin meininki.

Näppäys vuorijunan yläasemalla hissin lasin läpi.

 Zoomaus edellisestä. Itävallan korkein vuori,
Glossglockner on ihan naapurissamme.

Juhannus Mallnitzin malliin

 Schwussnerhüttellä K sai kaverin. Hüttellä oli myös kaksi aikuista hevosta,

 jotka nekin olivat niin tuttavallisia, että henkilökunnan työajasta puolet

 kului hevosten häätämiseen ravintolasta.

 Perjantaina juhannusaattona otimme käyttöömme E-Biket eli sähköpyörät paikallisesta urheiluliikkeestä. Viiden patikkapäivän jälkeen olimme päättäneet antaa jaloille pari lepopäivää ja sähköpyörällä ajeleskelu tuntui sopivalta puuhalta palauttelemiseen. Olemme aiemmin jo kehuneet Kärnten Mobil+ Cardia ja se on osoittautunut todella hyväksi valinnaksi. Emme aluksi oikein meinanneet uskoa isäntämme Thomasin selvitystä mitä kaikkia etuja ko. kortilla täällä saa, mutta nyt näyttää siltä, että ei hän lämpimikseen ole asioista jutellut.

Sähköpyörällä oli mukava ajella, kun ei ollut tarkoitus kuntoilla.

Juhannusaaton maisemissa ei ollut suurta valittamista

Ei ihan Iguazun putoukset, mutta ihan mukavan näköiset

Kortti maksaa lähes kolmelta viikolta vain 12,50e/hlö ja sillä saa ajella rajattomasti näillä paikallisilla julkisilla kulkuvälineillä. Lisäksi mm. sähköpyörä sisältyy hintaan eli pyörät eivät maksaneet meille mitään. Yleensähän pyörävuokra täällä on parinkympin paikkeilla/vuorokausi. Julkisilla liikennevälineillä pääsisi mm. Heiligenblutiin ja Grosslocknerille saakka ilmaiseksi, mutta katsotaan nyt mihin aikamme täällä riittää. Emme ole missään muualla törmänneet yhtä hyvään ja edulliseen korttiin. Jaaskarit suosittelee Kärnten Cardia täällä vieraileville!

 Hevosia Tauerntalissa

Schwussnerhütte

Käsespätzle maistui lounaaksi

 

Alamäessä akku latautuu

Alte Bahnstrasse Mallnitzin kupeessa

"Siis eikö tätä perhanan pöllipinoa tosiaankaan muka ollut merkitty karttaan"?

Mikäpä siinä auttoi?

Juhannusaattoiltana kylän väki kokoontui kuuntelemaan paikallista soittokuntaa ja samalla odoteltiin juhannustulien sytyttämistä läheisillä vuorilla. Vuokraisäntämme lähti alkuillasta poikansa ja muutaman muun miehen kanssa tekemään tulia Lonzan huipulle. Joku toinen porukka piti huolen vastapäisen Auernigin tulista. Kyläjuhlan kanssa samaan aikaan tosin tuli Saksan peli, joten Jaaskarit tekivät työnjaon: K meni baariin katsomaan peliä ja Jane jäi seuraamaan esityksiä puistossa. (Yllättävä havainto oli, että täällä baarissa saa sauhutella tupakkaa ihan surutta.)

 Soittokunta parvekkeelta kuvattuna

Toinen puoliaika päästiinkin sitten seuraamaan kotiin, sillä tulien syttyminen nähtiin ja soittokuntakin alkoi keräillä kamppeitaan. Auernigin risti oli upean näköinen sillä se oli valaistu. Näimme viime sunnuntaina huipulle viedyt tarvikkeet, aggregaatin ja sahanpurusäkit. Kokkotarpeet arvattiinkin, mutta aggregaatti vuorennyppylällä hieman mietitytti. Nyt selvisi, että ristin valaisemiseen tarvittiin sähköä. On vaan ollut aika raahaaminen sille, joka vekottimen kantoi jyrkkää polkua pitkin yli 2100m korkeuteen. Kokot alkoivat hiipua, Saksa varmisteli voittoaan ja alkoi tulla vettä taivaan täydeltä.

Tässä vaiheessa Saksa johti jo 1-0

Juhannuspäivänäkään ei vaellettu vaan nyt on tarkoituksella huilattu pari päivää. Koko aamun satoi ihan kunnolla. Puolilta päivin sade lakkasi ja  lähdimme kohti Gutenbrunnia, ravintolaa Tauerntalissa. Sinne kävelee n. 15 min kylästämme. Huoneistohotellimme isäntä on  paikallisen perinneyhdistyksen nokkamies. Hän kertoi juhlasta, joka hüttella vietettäisiin. Ohjelmassa oli aamupäivällä jumalanpalvelus ja sen jälkeen musiikkia, tanssiesityksiä ja ruokailua. Menimme katsomaan tilaisuutta, kun kutsuttiin ja mukavahan se on aina nähdä nahkahousujentaputtelutanssia.

Saavuimme paikalle ja grillikodassa possu paistui. Ei tunnettu tiettykään ketään muita kuin isäntämme, mutta kaikki tervehtivät sydämellisesti. Trachtenvaatteisiin (kansallispukuihin) pukeutuneiden ihmisten joukossa olimme kuin kanat vedessä. Olimme hieman hämmentyneitä, mitä tehdä, joten mentiin terassilla oleskelevien ihmisten ohi sisälle ja baariin. K pyysi oluet. Hänen kaivaessaan lompakkoa, vieressä seisoskellut trachteniin pukeutunut mies taputti häntä olkapäälle ja sanoi: " Es ist gratis." Hämmennys ei siitä juuri vähentynyt, mutta tummien Hirter-oluiden kanssa etsimme terassilta itsellemme istuinpaikan. Koska grillin tuoksu oli niin vastustamaton, tilasimme molemmille annokset ribsejä, jotka tarjottiin paistinperunoiden ja dippien kanssa.

 Ribsejä, paistettuja perunoita ja oli siinä häivähdys salaatistakin.

 Tueksi tuopillinen olutta ja hinta: 0 euroa. Kiva maa tämä Itävalta.

Grillipaviljongin ilmestymisen ravintolan terassin reunalle saimme muuten todeta itse tässä parin päivän aikana. Kun torstaina palasimme Hindenburghöhen vaellukselta, näimme grillin perustuksia muurattavan. Tai ainakin jonkinlaisia muurattuja kehyksiä valmiille grillisysteemeille. Eilen kun pyöräilimme saman paikan ohitse, oli ympärille rakennettu jo kokonainen koju. Nyt samassa grillipaviljongissa pyöri jo kokonainen porsas vartaassa hiilloksen päällä.

Söimme ribsejä ja seurasimme esityksiä. Isäntämme oli miesten tanssiporukassa ja kuorossa. Hänen teini-ikäinen poikansa ja tyttärensä olivat myös esiintyjinä. Tytär soitti puhallinorkesterissa klarinettia, poika säesti hanurilla pikkupoikien tanssia ja tanssi isänsä mukana miesten "nahkahousutanssissa". Täällä arvostetaan perinteitä.

 Vaihtoaskel -- hyp-py! Vuokraisäntämme Thomas ja

 poikansa Daniel kaksi vasemmanpuoleista.

Sää oli hieman kirkastunut, mutta mikään erityisen lämmin ilma ei ollut. Tilasimme laskun. Tarjoilija kertoi, että tänään kaikki on ilmaista. Tänään on ravintolan avajaispäivä, joten olkaa hyvät vaan! Ei muuta kuin käytiin esittämässä kiitos ravintolan isännälle. Hyvät ja halvat oli tämän päivän lounastarpeet.

 Schmalzgrube juhannussunnuntaina

Tämän päivän sääennuste oli jo hyvä, joten lähdimme kokeilemaan, mitä  lepo oli saanut aikaan jalkalihaksille. Hyvältä tuntui alakerrassa, mutta jostain Jane oli ehtinyt sieppaamaan juhannusflunssan. Vähän aivastelua ja niistämistä, ei sen kummempaa. Ajoimme bussilla Seebachtaliin. Siellä olemme käyneet jo aiemminkin sekä kävellen että pyörällä. Ankogelbahn on Mallnitzin ja lähiseutujen ainoa vuoristohissi. Sen kesäsesonki käynnistyy vasta 4.7., joten vielä oli rinteillä hiljaista.

Mallnitzissa ei tunnettu juhannusväsymystä. Parin lepopäivän jälkeen hyvä

 ilma ja jonkinlaiset maisemat saivat jopa K:n näin hyvälle tuulelle.

Nousimme laskettelurinteen vaiheilla etenevää vaelluspolkua Ankogelbahnin väliasemalle 1940m. Sieltä valitsimme reitin, joka vei pois hissialueelta ja laskettelurinteistä. Lähdimme nousemaan kohti Korntauernia 2459m. Se on vuosituhansia vanha Hohe Tauernin ylityskohta. Paikalla on ollut jo ennen ajanlaskumme alkua kauppareitit Pohjoisten barbaariheimojen mailta sivistyksen Roomaan. Rooman valtakunnan aikoihin teillä on nykytiedon mukaan voinut ajaa jopa hevosvaunuilla. Täällä kulkeekin Römerweg-niminen reitti, jossa voi bongailla noita muinaisia tienjäännöksiä.

 Kaikki tiet vievät Roomaan. 

Vaikea uskoa, mutta niin tämäkin.

Matkamme tyssäsi kuitenkin n. 100 korkeusmetriä ennen harjannetta. Kesä on täällä vielä niin varhainen, että yläreitillä oli paljon lunta. Eteneminen näytti vähän toivottomalta, joten luovutimme ja palasimme takaisin. Kleiner Tauernsee oli vielä jäässä ja reitti kulki aivan sen rannassa, joka oli lumen peitossa.Katsoimme tuon kohdan liian vaarallaiseksi, koska ei nähty mitä lumen alla on ja mielestämme oli liian suuri vaara joutua uimaan vastoin tahtoamme. Reittimerkinnät olivat aika huonot. Punavalkoiset maalaukset olivat erittäin haalistuneet ja monta pyörimme etsimässä merkkiä. Ehkä merkinnät käydään kunnostamassa tulevan puolentoista viikon kuluessa, jolloin rinteellä alkaa käydä hissin avaamisen myötä vilkas trafiikki. Huomiseksi on luvattu epävakaista säätä ja suunnitelmissa lepoa patikkahommista on lähteä junalla Bad Gasteiniin.

Tähän reittimme päättyi. Kohde ylhäällä suoraan keskellä.

 Juhannuksesta huolimatta emme ottaneet riskiä uimisesta,

 sillä reitti olisi kulkenut jään ja lumen poikki järven päällä.