Superhienoo Stillupissa

Stilluptalin pääty lukuisine vesiputouksineen

Eilisen pilvivaelluksen jälkeen olivat tämän päivän reissun odotukset varovaisen toiveikkaat. Jospa nyt kumminkin ilma olisi ennusteen mukaisesti kirkas ja päästäisiin taas näkemään maisemia. Matka suuntautui kohti Stilluptalia. Se on laakso, joka kulkee tämän kotivuoremme Ahornin toiselta puolelta. Laakson perällä on pienehkö patojärvi ja sinne pääsee jalkaisin, pikkubussilla tai pyörällä. Omalla autolla menevien tulee maksaa tietulli, ja maksoimme mekin sen bussikyydin hinnassa.

Tältä näytti etenemissuuntamme aamulla, kun noustiin bussista.
Tiemme kulki järven vasenta reunaa.

Vaikka Stilluptal onkin lyhyin Zillertaliin poikittaisesti tulevista vesiväylistä eli "krunneista" on silläkin mittaa pohjukkaansa asti niin paljon, että päätimme mennä alkumatkan pikkubussissa. Laakson alku on kapea suppilo, jossa kasvaa kuusimetsää. Mitä ylemmäs mennään sitä avarammaksi näkymät käyvät ja laakso avautuu ensin patojärveksi ja sen jälkeen upeaksi alppilaidunnäkymäksi. Parikymmentä minuuttia ajettuaan bussi jätti meidät patojärven rannalle, josta jatkoimme matkaa jalan. Nyt olimme n.1100 m:n korkeudessa. Osa matkustajista ajeli päätepisteelle Grünewand-hüttelle asti, mutta nämä hullut suomalaiset päättivät senkin etapin tehdä marssimalla. Vajaa puolitoista tuntia marssittuamme välillä valokuvaten olimme tulleet n. 8km matkan lievää ylämäkeä rauhallista pikkutietä pitkin.

Tällä laitumella ei ollut karjaa.
Kaikki kellokaulat olivat ylhäällä rinteessä tuottamassa maitoa ja liukumiinoja

Etenimme siis kohti laakson pohjukkaa, joka läheni askel askeleelta. Nousua oli alkumatkasta vain n. 300m, joten niin pitkällä matkalla se tuskin tuntuikaan ylämäeltä. Ohitimme patojärven ja laitumet kunnes saavuimme Grünewand-hüttelle n. 1400m.

Laakson pohja lähenee


Välietappimme Grünewand-hütte n. 1400m

Tässä ollaan jo noustu muutama sata metriä

Sen jälkeen oli perustyö tehty ja varsinainen mäen nouseminen saattoi alkaa. Kohteenamme oli Kasseler-hütte n. 2200m. Tämä viimeinen nousu tehtiin 1½ tunnissa ja mukavan avonaisessa maastossa. Polku oli kiva. Sopivasti suuria kiviä ikään kuin askelmina ja sik-sak oli sopivan loiva. Ihaninta tietty olivat ne upeat maisemat, joita sai pysähtyä ihailemaan. Se on opittu, että pysähdy ennen kuin katsot ympärillesi.

Tänään näki patikointikaverin selän lisäksi myös takana olevat maisemat.

Kasseler-hütte 2178m

Jatkosarjaa eväskuvistamme ei ole päivitetty moneen päivään.

Hüttelle saavuttuamme nautimme omat eväämme ja kävimme sitten terassilla kahvilla ja kakulla. Jos olisi ollut tosi vaeltaja, olisi voinut jatkaa siitä vielä eteenpäin ja tehdä kierroksen Berliner höhenwegillä. Mutta me olemme vielä noviiseja ja lähdimme lompsimaan alamäkeen samaa reittiä takaisin.

Janoisille ja nälkäisille vaeltajille menevät tuotteet toimitetaan tavarahisseillä
niille hüteille, joille ei mene tietä. Kasseler-hütte hissilinjan yläpäässä, näkymättömissä.

Takaisin bussipysäkillä olimme seitsemän tuntia sen jälkeen kun bussista oli noustu. Miettikääpä, arvon lukijat, missä kävelisitte kotimaisemissanne seitsemän tuntia ilman, että ajan kulua erityisemmin ajattelee? Kyllä nämä olosuhteet saavat kenestä tahansa esiin uusia voimia.

Vielä viime silmäys taaksepäin ennen kuin palaamme bussin lähtöpaikalle.


Eiku, tämä oli se viimeinen silmäys. Patojärvineen.

Stilluptal on kuin jyrkkäreunainen rotko, jonka pohjalla on muutama sata metriä tasaista maata. Rotkojen reunalta 3000m:n korkeudesta kohisee mahtavia vesiputouksia ja niiden kohina luo äänimaiseman koko vaellukselle. Vesi tulee jäätiköistä sulavesinä ja ilman patojärviä, joita on Zillertalin ympärillä useita, olisi tulvat edelleen laaksolaisten riesana. Vesivoiman valjastaminen näkyy itse Zillertalissa rumina voimalinjoina, mutta ovat kai välttämätön esteettinen haitta.

Tästä hahmottaa hieman paikallista vesivoimasysteemiä.
Stillup on toinen patojärvi oikealta.
Jäätikköjärvi, jossa olimme taannoin on oikeanpuoleisin.

Kotiväki Kemistä soitti ja oli huolissaan, että onko meistä enää jäljellä muuta kuin luu ja nahka. Äiti ei taida tiedostaa, että keneltä nämä liikkumisgeenit on peritty. Älkääs huolehtiko. Vyö kiristää ihan lomalaiselle kuuluvaan malliin. Mutta liikutaan sitten kotona ylimääräiset lomakilot pois!

Sumuisten vuorten gorillat

Tähän saakka meni hyvin, mutta peitto on jo laskeutumassa.
Emme tienneet näkevämme sinitaivasta seuraavan kerran 4 tunnin päästä.

Tänään saatiin mainio muistutus siitä kuinka upeat vaellusilmat meillä on ollut tämän reissun aikana lähes poikkeuksetta. Menimme klo 08.00 bussilla kohti Hintertuxia eli Zillertalin pohjukkaa kohti ja jäimme kyydistä Lanersbachin kylässä. Olimme kartasta bonganneet hyvän oloisen patikkareitin, joka kulkee korkealla ja on sen verran pitkä, että päätimme nousta hissillä kylästä hiukan yli 2000 metrin korkeuteen ja kävellä korkealla koko päivän. Aamu oli kaunis ja ilma oli lämmin, joten emme edes epäilleet etteikö reittivalinta olisi hyvä. Hissistä ulos ja siihen saakka kaikki hyvin.

Tässä alkoi jo hiukan epäilyttää

Tuossakin suunnassa on aivan mahtavia alppihuippuja

Sitten lähdettiin nousemaan vajaan 600m nousua ja heti alussa joku heitti harmaan huovan koko vuoren päälle. Ei nähnyt mitään. Ei kerta kaikkiaan mitään. Pilviverho oli niin harmaa ja niin tiivis, että meidän vaelluskokemuksiin moista ei vielä mahdu. Eteenpäin näki varmaan 10 metriä, mutta ei puhettakaan mistään muusta. Vaikkapa niistä kaivatuista alppihuipuista.

Huipulta on aina ne parhaat maisemat

Pari kertaa arvottiin nousun aikana mitä tehdään, mutta päätimme sitten mennä koko reissun suunnitelman mukaan. Taittuipa matka ainakin nopeammin, kun ei tarvinnut maisemia katsella.

Mieltä rauhoitti kuitenkin, että liikuimme sotilasalueella.
Sumussahan ei ole koskaan ammuttu ketään vahingossa.

Joskus aiemminkin on tietysti ollut pilvisiä vaelluksia, mutta aina silloin on välillä jotain nähnyt ja on voinut lohduttaa itseään, että näkipä nyt edes jotain ja sai ehkä pari hyvää kuvaa. Nyt ei puhettakaan. Sinitaivasta nähtiin seuraavan kerran iltapäivällä kun laskeuduttiin jonnekin alle 2000 metriin. Eli reitistä ei tarvi porista tuon enempää. No sen verran voi kääntää vielä veistä haavassa, että reitti kulki vuoren harjanteiden huipulla ja sieltä olisi varmasti ollut aivan mahtavat näkymät joka suuntaan.

Palattiin Lanersbachiin ja koko reissun kohokohta oli kun näin ruohopolulla heinäsirkan hyppivän. Edellisen heinäsirkan olen tainnut nähdä 35 vuotta sitten. Ja kuulin vielä sirityksenkin, joten tilanne ei ole vielä paha. Jane niitä kuulemma näkee työmatkoillaan, joten hän ei ollut niin vilpittömän yllättynyt ja ihastunut kuin minä.

Alempana alkoi jo selkenemään ja välillä näin patikointikaverinikin

Palasimme bussilla Mayrhofeniin ja bussissa oli samat laskettelijanuoret laskettelusuksineen ja lautoineen kuin aamulla menomatkalla. Nuoret urheilijanalut makasivat yksin penkkipareissaan lökäpöksyissään lippalakit päässään huivit naamalla ja olivat nukkuvinaan raskaan päivän jälkeen. Sukset ja laudat oli heitetty bussin lattialle, jossa ne pyörivät muiden matkustajien jaloissa. On ne niin rentoa porukkaa. Toivottavasti itsestä ei tule koskaan noin rentoa. Valmentaja näytti kuitenkin esimerkiä siirtämällä omia keskellä lattiaa olleita monojaan 6,5 senttiä sivuun sen jälkeen, kun eräs rouva oli meinannut kaatua niihin. Hyvässä opissa nuoret olivat.

Laskeudumme Lanersbachin kylään ja normaalisti näkyisi reippaasti vuoria

Mutta me ei lannistuta ja huomiselle on jo uusi reissu katsottuna. Toivotaan, että päivä on muuten yhtä kaunis ja lämmin kuin tänään, mutta tuolla harmaalle hupulle ei niin väliä juuri meidän vuoremme kohdalla.

Muna meni rikki

Tämän päivän lähikohde Keiler Wasserfall

... ja muuta ei ole sattunutkaan. On siis ollut taas yksi näitä ihanan leppoisia lomapäiviä, jolloin kerätään voimia ja tallaillaan tasamaata. Eilinen päivä otti sen verran koville, että tekee mieli ottaa pari päivää vähän kevyemmin. Kuuma ilma, jota paikallisetkin kuvailevat epänormaaliksi, syö myös terää kunnolta. Ja kyllähän pitää olla tarkkana, ettei nestehukka ja uupuminen pääse yllättämään jossain kesken koko päivän reissun.

Riippuliitäjiä ja varjoliitäjiä näkee täällä paljon

Tällä on makuupussikin mukana

Vettä ja mehua olemme kantaneet mukanamme kämpiltä lähtiessä ja pulloja täydennetään aina kun satutaan reissun varrella olevan lirisevän lähteen äärelle. Niistä tulee ihanan kylmää ja raikasta juomavettä. Silloin vanha vesi kannattaa kaataa pois ja ottaa uutta ja tuoretta. Noita lähteitä on usein hüttejen (alppimajojen) äärellä ja saattaa niitä olla jossain ihan keskellä ei-mitäänkin.

Tässä lirisee juomavettä puisesta hanasta.
Hoikempi henkilö voi ottaa ruuhessa kylvyn.

Joka tapauksessa eilen olimme niin silmät ristissä, että tänään otimme kohtuullistamisohjelman käytäntöön. Lenkkarit jalkaan ja kohti Mühlbachia eli kylää joka sijaitsee kolmen kilometrin päässä Zillertalia pohjoiseen. Sieltä lähdimme nousemaan kohti Keiler Wassefallia. Emme jaksaneet selvittää putouspaikan korkeutta kylästä, vaan ajattelimme sen olevan noustavissa melko vähällä vaivalla. Vaikka lähtiessämme ajattelimmekin että tästä selvitään enempiä hikoilematta, tuli Karilla hikipyyhettä ikävä. Olihan lämpöä taas 35 astetta. No onneksi repusta löytyi paikallista serlaa ja lenkkareillakin pystyimme nousemaan viimeiset parikymmentä minuuttia metsäpolkua näköalapaikalle. Vesiputous ei ollut kummoinenkaan, mutta tulipahan nähtyä ja päiväkävely tehtyä.

Kuvia Mayrhofenin raitilta


Zoomaa ristiä, kuvio on tehty maissintähkistä

Kirkon kupeelta


Kaunista kivestä


Jokin hotelli


Kunnantalo

Kaupasta haettiin taas täydennystä ja lihakauppa Gasserista kalkkunansuikaleita valmiiksi maustettuna. Huom! ei lilluvaa marinadia vaan yrttejä, vihanneksia ja mausteita hierottuna lihan pintaan. Pikaiseen näläntappoon ostimme fleischkäse-sämpylät. Kotona ilmeni, että luomumunista yksi oli mennyt repussa rikki ja valuttanut sisältönsä reppuuni. Onneksi talossa on pesukone ja tämä hullu tuuli varmaan kuivaa repun huomiseksi.

Kotiin tultuamme päätin noudattaa Leenan kommentissa antamaa neuvoa ja mennä päivettämäään jalkateräni puutarhaan. Tuuli oli alkanut taas riehaantua niin, että meinasi lentää ensin lakki päästä ja sitten kirja kädestä. Kaksi minuuttia sen jälkeen kun olin asettunut sopivasti varjoon ja jalat aurinkoon, taivas meni pilveen ja melkein koko aurinkopritsi lähti lentoon. Tunnin päästä tuuli tyyntyi täysin. Säät on täällä välillä arvaamattomia.

Että näin huimia kokemuksia tänään!

Kokopäiväretki Kolmhausille

Lehmämaisemia matkalla Kolmhausille

Armeijamainen herätys kuudelta ja aamiainen plus muut toimet ja 7.30 bussiin kohti Gerloksen laaksoa. Tosin täällä ei juurikaan tarvi herätyskelloa, kun yötkin on niin kuumia, että aamuyön uni on katkonaista. Eli sama nousta aikaisin. Tosin Turusta poikkeavaa on, että ikkunoita voi pitää auki yöllä ilman, että herää meteliin. Ei kuulu mitään ennen aamun ensimmäisiä autoja. Toissa yönä heräsin tosin meluisaan ruotsalaisporukkaan, joka käveli asuntomme ohi joskus yhden aikaan yöllä. Se on merkillinen kieli, kun sitä ei voi näköjään puhua kohtuullisella äänellä. Ei kannata opetella, jos haluaa jutella salaisuuksia. Det är så jättekiva. No kuitenkin, ohessa taas kuvia reissusta.

Ihan aikuisten oikeesti täällä saa välillä punnertaa. Joku oli tehnyt metsään ylämäen.

Bussissa todettiin taas täkäläisten ystävällisyys. Olimme bussin ainoat matkustajat ja kuljettaja rekisteröi vaellusvarusteemme bussiin noustessamme. Kuski ohitti päätepysäkkimme ja ajoi auton keulan aivan kiinni patikkapolkumme alkuun, joka lähti aivan tien reunasta. Välimatkaa pysäkillämme ja reitin alkupisteellä oli parisataa metriä, mutta ylämäkeä tietty, mitäpäs muuta? Polun alussa hän pysähtyi ja osoitti sormellaan, että tuosta reittinne lähtee. Kiiteltiin vuolaasti,

vaikka tiedettiin reitti vanhastaan.

Kartanlukija ottaa uusia suuntia

Tunti ja 600m noustiin vanhaa tuttua reittiä, mutta sitten lähdetiin kiertämään Gerlosteinin vuorta ja sen jälkeen kohti naapurikyläämme Brandbergiä, josta taas kotikylään Mayrhofeniin. Aamulla klo 08.00 lähdettiin nousemaan ja kotipihassa oltiin iltapäivällä klo 15.00. Ja koko matka jalkaisin, vaikka Brandbergistä olisi päässyt bussillakin, jos olisi jaksanut odottaa tunnin.

Tämmöstä siellä on. Vuorilla.

Nousumetrejä tuli kartan mukaan 1300 ja laskumetrejä 1700, koska lähtöpisteemme oli korkeammalla kuin Mayrhofen. Olihan sitä siinä. Kuljettuja matkakilometrejä täällä on turha laskea, koska tasamaata on murto-osa. Tarkoitus oli kiertää Kolmhausille takakautta ja yllättää hütteisäntä perisuomalaiseen tapaan selustasta. Tosin tässä taktiikassa joutui nousemaan 400 metriä korkeammalle kuin suorassa reitissä, mutta yllätys se on kaiken A ja O. Lantalan puolelta saapuminen ei vain ole niin hohdokasta.

Kuntoilu patikoimalla ei oo hirviän hätäsen miehen tai naisen hommaa

Tässä kierretään Gerlossteinia matkalla Kolmhausille. Takakautta.

Gerlosstein. Tässä vasemmassa etukulmassa on sellaiset vuoreen hakatut kiipeilyaskelmat, joita voi kiivetä huipulle saakka. Ihmisiä kiipeili kuvattaessa, mutta he eivät näy varmaan kuvassa. Me oltiin varustauduttu patikoimaan niin jätettiin kiipeily väliin.

Taas kerran sai todeta uudestaan muka yllättyneenä kuinka tuolla ylhäällä vuorella mikään ei ole niin lähellä kuin näyttää. Hütte, jonne arvelet olevan 20min matka, onkin oikeasti puoli tuntia kauempana. Mutta ehkä siihen vielä oppii. Ainakin aiotaan ahkerasti harjoitella jatkossakin.

Kolmhaus kuvassa keskellä näkyvän polun päässä. Näkyy ihan pienenä, klikkaa isommaksi.
Hütteisäntä ilahtui suuresti tulostamme ja tuimme hänen elinkeinoaan pienellä summalla.
Virkistävää ja puhdasta vettä.


Loppusuoralla. Siis patikkamatkalla.
Söimme loput eväämme Brandbergin kirkon portilla hautausmaan vieressä.


Kotipihalla dokumentoitiin se aiemmin mainittu vaeltajan rusketus.
Seitsemän tuntia monoissa muhineet jalat saavat arvosanan : Ei nätti.

Joutavaa jorinaa

Tätä näkymää kelpasi katsella aurinkotuolista puutarhassamme

Päivämme on kulunut tankkauksen merkeissä. Ja hei! Etuliitteenä ei ole olut-! On ollut sen verran toimeliaita päiviä, ettei ole kunnolla ehtinyt edes kaupassa käydä. Ruokakaapitkin on syöty tyhjäksi. Akkujen lataaminen tuleviin kuntoiluhinkin on tärkeää. Ei auta vetää ihan hurmiossa, vaikka joka päivälle olisikin kivoja kohteita käveltävänä tai pyöräiltävänä.

Ruuanlaitto täällä tarjolla olevista aineksista on vaikeaa, sillä valikoiman runsauden pula saa haluamaan vaikka mitä. Enimmäkseen olemme kuitenkin käyttäneet puolivalmisteita , joista tehdään sapuskaa useammalle päivälle, sillä keittiössä ei ehdi joka päivä uusia annoksia kyhäilemään. Pussikeitot maistuvat termoksesta kun ollaan patikassa ja ruokaisampia keittoja, pasta-, jauheliha-, broileri-, makkarasysteemejä tehdään kämpillä.

Tämä oli kuulkaas hyvää!

Tänään valmistettiin aamiaiseksi mannapuuroa ja lounaaseen keitettiin lisäkkeeksi perunat. Molemmat ainekset jättivät seinäjokiset meille perinnöksi lähtiessään eilen kotiin. Perunoista jäi vielä komea satsi tulevaan kotitekoiseen gröstliin (pyttipannuun). Kotimme nurkalla on majapaikkamme Gasserin nimeä kantava lihakauppa ja lihansavustamo. Sieltä ostimme valmiiksi pestomarinoidut broilerin rintafileet. Kaupasta löysin viimeinkin Italiasta tutuksi tulleet valmiit salaattisekoitukset. Niissä on pestynä ja revittyinä erilaisia salaattilajeja ja yrttejä. Ostimme sekoitusta ja rucolaa pussilliset. Ei muuta kuin kulhoon ja oliiviöljyä sekä viinietikkaa ja suolaa! Nam!

Eilistä helle-ennätystä seurasi yöllä puuskainen tuuli, joka on jatkunut tänään koko päivän. Kun kuuden maissa tulimme saunasta tulikin jo vettä muutaman jyrähdyksen kera.

Saunamakkarat

Puuskaiseen tuuleen liittyy eräs karmea episodi viime viikolta. Olemme pitäneet keittiön ikkunaa auki sillä lämmintä on sisälläkin, lisäksi tuolloin valmistui muutama bratwursti uunin grillivastuksien alla ja tuli hieman käryä. Koska jo tulopäivänä näimme emäntämme meille huoneita esitellessä työntävän suuren lasipurkin ikkunan väliin, jotta veto ei olisi painanut sitä kiinni, teimme itsekin samalla tavalla. Purkki oli ollut ikkunan välissä jo viikon verran. Tällä kertaa - käryn vuoksi - työnsin purkin vähän pitemmälle ikkunan väliin, jotta se olisi enemmän auki. Ei mennyt kuin muutama sekunti ja veto tempaisi ikkunan ensin auki ja sitten kiinni, jolloin lasipurkki tippui 6m alempana olevalle autotallin pihalle. Ne sekunnin sadasosat kestivät kauan, jolloin kuulostelimme kun purkki hajoaa. Tai vielä kauheampaa: ettei vain kukaan olisi silloin juuri alla! Räsähdystä ei kuulunut ja kun varovasti kurkistin katastrofin jälkeä, näin vain ehyen purkin asfaltilla lähellä isännän autoa ja korkkinen kansi oli vieressä. Kyllä oli tuuria!

Huomenna on tarkoitus (jos sää on ennusteen mukainen) vaeltaa Gerloswandin kautta Kolmhausille ja Brandbergiin. Aamulla bussi lähtee 7.30 ja perästä kuuluu onnistuiko vai tuliko toinen lepopäivä.

Lähes sydänpysähdyksen aiheuttanut purkki

Zillertal Bike Day

Pauli ja Saana. Viimeiset tuliaiset on Billan pussissa.

Kaunis aamu alkoi vähän haikeasti, kun ensimmäiseksi piti käydä saattelemassa viikon verran täällä olleet kaverimme kotimatkalle takaisin Suomeen. Mutta niin he lähtivät ja me jäimme tänne jatkamaan touhujamme. Kiitos vielä kerran erittäin mukavasta viikosta koko porukalle!

Sen verran kovia patikoita oli aiempina päivinä vedetty, että päätimme tänään vuokrata taas pyörät. Tosin oli täysin selvä, että tänään pysytään alhaalla laaksonpohjalla eikä lähdetä ylös vuorelle repimään. Näin myös tehtiin. Zillertalin laaksossa ei ole kovin suuria korkeuseroja kylien välillä tähän Mayrhofeniin saakka. Tästä eteenpäin on sitten jo vähän toisin, sillä laakso jatkuu aina Hintertuxiin saakka. Hintertux on sen verran korkealla, että siellä voi hiihtää nytkin. Laaksonpohjalla kulkee erittäin suosittu pyöräreitti aina laakson alkuun saakka. Zillertal alkaa Inntalista, joka kulkee itä-länsisuunnassa ja on siis jo eri laaksoa.

Matkan varrella kylissä oli upeita taloja.

Tänne kannattaisi muuttaa kukkakauppiaaksi.

Lähdettiin matkaan puoli yhdentoista aikaan ja ajateltiin pyöräillä fiiliksen mukaan. No mitenpä se fiilis olisi voinut olla huono? Kaunis ja erittäin lämmin ilma ja upeat maisemat. Vuoret kohosivat molemmin puolin ja kauniita pikkukyliä oli muutaman kilometrin välein. Matka taittui huomaamatta vaikka pyörät oli huonommat kuin viimeksi.

Mayrhofenista Zillertalin alkuun on reilun 30 km matka. Puolivälissä aloimme pohtia kuinka pitkälle ajamme. Pidimme johtokunnan kokouksen ja totesimme yksimielisesti olevamme periaatteessa näillä töin ja antaa mennä päätyyn saakka. Eli laakson ensimmäiseen kylään nimeltä Strass. Täällähän on pyöräilijällä sellainen turva, että juna eli Zillertalbahn kulkee laaksossa tiuhaan. Siihen saa pyöräilijä ottaa pyöränsä mukaan ilmaiseksi eli lähtöpaikkaan voi palata junalla tai päinvastoin. Zillertalbahn kulkee Jenbachin kylään saakka, joka on Inntalissa muutaman kilometrin verran.

Strassin raitilla. Taustalla siintää jo Inntalin vuoret.

Strassin kohdalla päätimme sitten ajella saman tien Jenbachiin saakka ja katsella vaihteeksi Inntalin vuoria. Suuret oli vuoret siinäkin laaksossa. Jenbachin kylä tosin sijaitsi sitten moottoritien väärällä puolella meidän vinkkelistä ja vähän korkealla, joten luovuimme ja käänsimme turvat toiseen suuntaan ja paluumatkalle. Schlittersin kylän järven rannalla piti jo syödä lounasta ja päätimme samalla ajaa pyörillä takaisin Mayrhofeniin.

Vuorten rinteillä oli viihtyisän näköisiä pikkukyliä.

Loppumatkasta alkoi huono ajoasento jo vähän tuntua niskan seudulla eikä se pyöräkään enää niin rasvatusti liikkunut. Tänne on tosin pientä ylämäkeä, joten ehkä se johtui siitä. Tai huono pyörä. Mutta Mayrhofeniin tultiin takaisin ja kello näytti tasan neljää. Kilometrejä oli takana noin 85 ja lämpömittari näytti 39. Siinä oli varmaan vähän liikaa. Siis lämpölukemassa.

Inntal jo poikittain edessä. Riitti niitä vuoria siihenkin laaksoon.

Aiemmin oli puhetta patikoitsijan erikoisesta rusketuksesta. Nyt siihen on saatu vähän vaihtelua. Jalkaterissä on aivan upeat sandaalien rajat.

LISÄYS: Zillertal on kuuluisa kansanmusiikkibändeistään. Tässä pienessä kylässä on joka arki-iltakin useita paikkoja, joissa paikalliset orkesterit soittavat rallejaan. Tänään käytiin tunnin verran kuuntelemassa BergCasanovas-nimistä pumppua. Oli taas menoa ja meininkiä. Mutta se pointti: VuoriCasanovien laulaja kertoi, että Mayrhofenissa oli tänään päivällä 40 astetta lämmintä. Eli aiempi epäilyni oli aiheeton.