Kaksi kukkulaa ja Mallnitz välissä

Keskiviikko: Mallnitz 1191m - Häusleralm 1868m - Lonzaköpfl 2317m - Steinernes Mandl 2168m - Tauernhöhenweg n. 1900m:n korkeudessa - Häusleralm 1868m -Mallnitz.  Nousua ja laskua 1100m

Torstai: Mallnitz 1191m- Gutenbrunn (Tauerntal) 1219m - Hindenburg Höhe 2315m - samaa tietä takaisin. Nousua ja laskua 1100m
 

Ennen hikisiä ylämäkiä poseerasimme kotikylämme

tasalla. Kuvan otti suunnistamassa ollut koululainen.

Eilen keskiviikkona ja tänään lähdimme kävelyillemme suoraan tästä kotikylästämme. Tällä viikolla täällä on eletty vielä hiljaista aikaa turismipuolella, joten vaellusbussien aikataulut ovat vielä aika suppeat. On välillä mukavaa, ettei tarvitse aamulla olla niin aikataulun orja. Siksi on mukavaa, että suoraan asuinkylästä on mahdollista lähteä vaellusreitille.

Häusler Almilla ei ollut ketään.

 Jo ensimmäisenä päivänämme nousimme yhdelle kaupunkiamme vartioivalle huipulle Auernigille. Koska kotiseututuntemus on kaiken A ja O, piti meidän nousta vielä kahdelle muulle huipulle, josta kylämme näkyy ihan jalkojen juuressa. Tosin yli kilometrin suoraan alapuolellamme.

 Pikatarkistus kantapäähän. Taustalla Seebachtal.

Keskiviikon nousu lähti kyläämme lännestä vartioivalle Lonzaköpflille (2317m). Tunnin jyrkähkön, mutta mukavan havumetsäkävelyn jälkeen tulimme Häusleralmille, pienelle laiduntasangolle, jossa oli talorykelmä.  Tälläkin almilla näkyi aikanaan olleen kestitystä, mutta hylätyltä ja autiolta se nyt näytti. Kuitenkin vaelluskarttaamme se oli merkitty ihan ruokapaikaksi. Ainakaan tänä kesänä Alm ei tulisi toimimaan. Muutenkin tämän reitin merkinnät olivat aika kuluneet. Eksymisen vaaraa ei kuitenkaan ollut, joten aina jostain sitten punavalkoinen haalistunut maalaus tuli vastaan, kun suuntasimme todennäköiseen kohteeseemme.

 Tästä vielä n. 400 metriä Lonzalle.

Häusleralmin autiotilan jälkeen alkoi avomaan nousu kohti Lonzaköpfliä. Maisemat alapuolisiin laaksoihin olivat upeat. Ilma oli kuitenkin sen verran autereinen, että kymmenien kilometrien etäisyydessä olevat huiput jäivät udun taakse. Meille sen sijaan aurinko paistoi. Aamulla ihoon hierotut kertoimet liukenivat pois jo kiipeämisen aikana.

 Harjannetta pitkin on aina juhlavaa nousta kohti spitzeä.

Huippu lähenee ja molemmilla puolilla on näköalat.

Lonzalle kiipeäminen oli turvallista ja helppoa. Vaijeripaikkoja täällä Mallnitzissa emme ole tavanneet muutenkaan. Jos vain pohkeissa on potkua, niin perille pääsee. Aika-arvio huipulle kylän pielessä olevassa suuntaviitassa oli 3h.  Alitimme ajan melkein tunnilla. Lonzaköpflille noustessa tullaan ensin tasankomaiselle laajalle ruohoalueelle. Tasangon toiseen päähän Mallnitzin puoleiseen reunaan on pystytetty kivikasa Steinernes Mandl. Sinne emme kuitenkaan vielä menneet, sillä ensin piti päästä ristin juureen lähimmälle korkeimmalle huipulle eli Lonzalle.

Lonzaköpfl  2317m. Edellinen merkintä kirjaan oli kaksi päivää aiemmin,

 joten ei ihme, että vuorella ei ollut ruuhkaa.
 Janen paita kuivui mukavasti taukomme aikana.

Tässä näkymät Dösentaliin, jonka perällä sijaitsee 

Arthur von Schmid -Haus, josta kerroimme edellisessä postauksessa

Huipulla saimme olla ylhäisessä kaksinaisuudessamme. Paita kuivamaan vain ristin vaijerille ja eväät esiin. Harvinaista kyllä, nyt huipulla oli ihan lämmin tuulenvire. Polku kohti Tauerntalia olisi jatkunut eteenpäin vielä korkeammille huipuille. Sinne ei kannattanut lähteä, sillä alastulomahdollisuutta ei järkevän matkan päässä olisi ollut. Palasimme sen sijaan tasangolle ja kävelimme noin kilometrin verran Steinernes Mandlille, kiviukolle, jonka ohikulkijat ovat rakentaneet vuosien saatossa. Tämä rakennelma näkyy majapaikkamme parvekkeelle ja alhaalta katsoen on vaikea kuvitella niiden hikipisaroiden määrää, jotka sinne päästäkseen pitää vuodattaa.

 Huipulta lähdimme kävelemään tuon harjanteen päätyyn.

Matkan varrelta napattua. Täällähän maisemat eivät ole kovin kaksisia,
 mutta näitä täällä nyt on yritetty rämpiä.

Kiviukkoon lisätään nyt Jaaskareiden kivi.

 Vuoden päästä ei varmaan olisi ylettynyt lisäämään kiveä.
 Lisää pituutta heti tai ainakin isommat tuopit.

Ruohoisella vuorenpäällistasangolla kulkiessamme näimme kolme kaurista kirmaavan poikittain edestämme 200m:n päästä. Janea hirvitti, sillä karjaa varten aikanaan pystytetty piikkilanka-aita oli rojahtanut pitkältä matkalta. Mitä jos kauriit juoksevat piikkilankaan? Kauniit näköalat antoivat jopa Dolomiiteille saakka. Näimme parin vuoden takaiset Sella Gruppen hahmot etäisyydessä. Koko reissullamme ei yhtään ihmistä tullut vastaan. Muutenkin koko vuori tuntui aivan hylätyltä ja autiolta. Tulimme alaspäin hieman eri reittiä Häusler Almille ja siitä samaa tietä takaisin kylään.

 Matkalla Hindenburg Höhelle

Illan ukkoskuuro jäähdytti ilmaa ja aloitti tämän seudun epävakaisen sään ajan. Vaikka jalat eilen jo vaimeasti anelivat vapaapäivää ainakin vuorelta laskeutumisessa, päätimme tänäänkin lähteä ylämäkeen. Eihän sitä tiedä, kuinka huonoksi kelit äityvät. Meillä oli vielä valloittamatta kylän kolmas vartiopiste Hindenburg Höhe (2315m).

 Tällä reitillä merkinnät olivat kunnossa.

Ennen vuorelle nousemistamme kävimme hoitamassa kuitenkin vähän myöhässä erään tärkeän asian kuntoon. Itävallassa toimii vuoristopelastamiseen keskittynyt yhdistys. Käsittääksemme se toimii jonkinlaisella vapaapalokuntameiningillä. Vuoripelastusta harjoitellaan ja taitoja pidetään yllä palokuntien yhteydessä. Jos vuorilla sattuu jokin tapaturma tai onnettomuus, voi soittaa hätänumeroon 140. Pelastustoiminta käynnistyy ja tarvittaessa käytetään pelastamiseen helikopteria. Tavanomaiset matkavakuutukset pitää toki olla kunnossa, mutta halusimme sen lisäksi ottaa Bergrettungin vakuutuksen. 22 euron vuosimaksulla tukee Bergrettungin toimintaa ja saa 15 000 euron arvosta vakuutuksen mahdollisten pelastus- ja etsintätoimien varalta. Toivottavasti ei koskaan tarvita. Perheen yhden hengen jäsenmaksu kattaa muutkin perheenjäsenet. Tämän pankkisiirron kävimme maksamassa kylämme Reiffeisen Bankissa. Ja ihmeellistä kyllä: 22 euron jäsenmaksu pankissa maksettuna ei maksanut senttiäkään enempää. Suomalaisten pankkien toimitusmaksuihin puutuneena jäi kyllä vähän myhäilemään tyytyväisyydestä.

 Mallnitz  Hindenburg Höheltä yli 1100 metriä korkeammalta

Pankin portailta käännyimme kohti pohjoista ja Tauerntalia. Kävelimme laaksoa n. 1½ km ja lähdimme nousemaan laakson oikeanpuoleista rinnettä ylös kohti Hindenburg Höheä. Aloituspaikasta silmäykset ylöspäin olivat kyllä aika haastavat. Nousu oli jyrkkä. Siitä vain kuitenkin lähdettiin pikkuhiljaa pistelemään sauvoja havumetsän suuntaan. Alussa tosin oli tuore hakkuuaukea, jonka avoimessa maastossa nousumetrien karttumisen havaitsi hyvin. Aamu oli eilisen ukkoskuuron jälkeen taas aurinkoinen. Kyltissä aikaa arvioitiin Hindenburgille menevän 3h. Meillä aikaa kului 2h 15min. Pakolliset kantapään tsekkaukset piti Janen  tehdä nousun puolivälissä. Compeedit hoitaa kyllä tarvittaessa hommansa pienen matkaa, mutta yli 1000 metrin jyrkässä nousussa ne eivät kestä vaan hieraantuvat liimaksi. Tuo liima sitten tarttuu sukkaan, eikä lähde pesussa. Sitten kun on sukassa kantapään kohdalla valmiiksi liimaa, on aika pelättävää että se aiheuttaa taas rakon. Mikä oravanpyörä!

Jylhät maisemat Ankogelin suuntaan.
 Onko varmasti tarpeeksi topakka asento?

Mahtava eväspaikka. Ja mahtavat eväät! 

Gamskarlspitz 2833m

Hindenburg Höhelle on rakennettu nimihenkilön muistomerkki vuonna 1915. Se näkyy alas laaksoon selkeänä, mutta niin ylhäällä se on, että laaksosta ei erota onko sen ympärillä ketään. Mekin saatoimme siis ihan  vapautuneesti taivutella suomalaisargentiinalaisitävaltalaisen perinnetangon muistomerkin vierellä ilman pelkoa, että kukaan näkisi. Ketään ei taaskaan tullut vastaan vaellusreitillä.

Nautimme K:n keittämät maukkaat gulassimakkarakeitot termospullosta ja nautimme näkymistä. Muistomerkin äärellä oli suorastaan lämmin, vaikka ympäristössä muuten kävi navakka tuuli. Tällä kertaa lähdimme suosiolla samaa tietä takaisin. Rengasreittikin toista kautta olisi ollut mahdollinen, mutta hieman arvelimme sään kehittyvän sateen suuntaan. Ja totta puhuaksemme: viiden päivän peräkkäiset vaellukset alkavat jo vähän tuntua kintuissa.

Tämä velotaksi kuuluu Kärnten Cardin haltijoiden käyttöön ilmaiseksi.

Tuleeko meillä riita siitä kumpi saa ajaa vai kumpi saa olla kyydissä?
 Huomattavan alennuksen saisimme myös Segwayn käyttöön
 ja voisimme ajella kuten Fredde suosikkisarjassamme Onnea onkimassa.

Aatelisen talolla - Arthur von Schmid -Haus

 Arthur von Schmid -Haus sijaitsee Säuleck vuoren kainalossa

Dösner Seen rannalla 2275m:n korkeudessa.

Vaellusbussin parkkipaikka Dösental (1450m) - Dösental kävely - Konradhütte (1661m) - Dösner Hütte (1976m)- Arthur von Schmid -Haus (2275m( - takaisin samaa tietä ja jalkaisin Mallnitziin (1190m). Nousua 825m, laskua 1088m. Kävelyä 18km, 5½h 

Kokemuksemme mukaan Itävallan säät saattavat olla niin oikukkaat, että nyt pitää kävellä ja nähdä, kun kerrankin paistaa. Aika monena loma-aamuna olemme saaneet vaellusreissuillamme arpoa kahden vaihtoehdon välillä: selkeneekö päivän mittaan tai ehtisikö heittää jonkun patikan ennen sadetta. Täällä ei ole tähän saakka sitä ongelmaa ollut. Ilmat ovat olleet jopa helteiset.

 Tiistaiaamunakin sää suosi Dösentalissa. Tässä Dösner Hütte.

'Hütte' ei täällä tarkoita välttämättä ravitsemuspalvelua,

kuten Tirolissa useimmiten on laita. Tämäkin tölli oli autiona.

Koska kerrankin sää on näyttänyt yksiselitteisen poutaiselta, on ollut hirveä hinku aina vain lähteä kohti näköalapaikkoja. Harmittavaista kyllä, että jalat eivät tunnu muistavan Slovenian patikoista juuri mitään vaan varsinkin laskumetrit tuntuvat yhä vaan etureisissä. Jalat pökkelöinä on täällä hoippuroitu ja onneksi on sauvat apuna!

Alppiruusut

Tiistaiaamuna kahdeksalta vaellusbussi kuljetti meidät kylästämme yhteen kolmesta lähilaaksostamme, Dösentaliin. Olimme ainoat kyydittävät ja koska pysäkille on matkaa vain vajaa 100m, tuntuu kuin meillä olisi luksuspalvelu. Kausi ei todellakaan ole täällä vielä alkanut.

On upeaa päästä hikisen nousun jälkeen hetkeksi tällaiselle tasangolle.

Siitä jaksaa jo taas puristaa muutaman satametrisen ylöspäin.

Lähdimme kulkemaan laakson pohjalla kulkevaa sorapintaista autotietä pitkin, joka nousi loivasti. 2½ kilometrin kohdalla nousua oli tullut vain parisataa metriä, joten lähes tasamaata talsittiin. Sitten tie päättyi ja varsinainen nousumetrien osuus alkoi metsäpolkua pitkin. Pian noustiin ensimmäiselle tasanteelle Dösner Hüttelle, josta saattoi jo nähdä yläharjanteelle liehuvan A v. Schmidt -Hausin lipun. Matkaa piti kuitenkin vielä taittaa kolme varttia, kunnes päästiin hüttelle.

 Olenko syyllinen ilmastonmuutokseen?

Koko matkan ajan Jane seurasi lehmien jälkiä. Niitä oli paljon, mutta itse patukkahäntiä ei näkynyt missään.  Hyräily alkoi: "Where are the cows? Send in the cows!" Eikös ne jotkut laulunsanat näin menneet. Lehmäthän ovat lähes yhtä viisaita kuin porot, joten ne olivat tietysti kiivenneet ylemmille maille, jossa kärpäset (pohojosen ihimisen sanomana "syöpäläiset") ei niin paljon vaivaa. Kahdentonnin korkeudesta ne ilmastonmuutoksen viholliset sitten löytyivät täysin viattomina. Eikö juuri ole niin, että varsinkin naudanlihan tuotanto yms. kuormittaa ympäristöä niin, että maailma ei voi pelastua? Nämä puhtoiset, niukkaa ruohoa nyhtävät symppikset ovat ainakin Janen mielestä vaellusreittien piristyksiä ja hieman niitä täällä kaipaileekin verrattuna Tirolin vaelluksiin.

Siinä sitä olisi "Wassulle" nyt ihan ehtaa lunta ylitettäväksi

Arthur von Schmidt -Hausille saapuessamme saimmekin ihan yllättäen suomenkielisen tervehdyksen isännän ensin kuunneltua hetken keskinäistä jutteluamme. "Huvaa paivaa, mitä kuuluu" kajahti yllättäen, mutta nyt ei oltu Turkin turistirysässä vaan alppimajalla keskellä Hohe Tauernin vuoristoa. Hüttella ei ollut ketään muita asiakkaita, joten isäntä alkoi oikein seurustelemaan kanssamme. Hän esitteli itsensä Hansiksi ja kertoi olleensa kolme vuotta Suomessa Haapavedellä töissä. Suomea hän ei kuitenkaan osannut paljoakaan, mutta jollakin saksa-suomi-saksaitävallanmurteella sekakielellä tulimme juttuun. 

Dösener See oli vielä osittain jäässä

Kysyimme, kuinka hüttelle saadaan ruokatarvikkeet yms. toimitettua, sillä mitään tavarahissiä eikä ajoneuvolla kuljettavaa tietä ollut. Hans vei meidät hütten erään huoneen valokuvaseinän viereen ja alkoi esittelemään, kuinka tavarat kuljetetaan hevosella ja repuissa. Toki helikopterikin mainittiin, mutta sillä tuodaan kauden alussa suurimmat tavarat ja hevosen rehut. Ja ehkä jokunen pullo olutta (toim. huom.)
Tilasimme kahvit ja yhden palan Apfelstrudelia kermavaahdolla. Saimme piripintaiset motilliset kahvia, puolen litran kannun maitoa ja järjettömän suuren palan Struudelia. Kermavaahto uhkasi vyöryä ulos lautaselta ja senpä vuoksi herkun valokuvauskin ilmeisesti unohtui. Kermavaahdon ei pitänyt loppuman, sillä isäntä toi vielä litran pursottimen pöytään, josta voisi vielä töräyttää lisää.

Käsitimme Hansin olleen kokkina Haapavedellä ja Apfelstrudel olikin aivan mahtavaa. Kermavaahtoa oli sen verran, että Hansin terveysreseptit olivat unohtuneet Pohjanmaalle.

Koska olimme ainoat asiakkaat, oli Hansilla aikaa seurustella kanssamme.  Saimme täydellisen esittelykierroksen koko hütten tiloihin ja alueelle. Tällä hüttella voi majoittaa sata henkilöä kerrallaan. Osa huoneista oli kahden tai kolmen hengen huoneita ja joissakin oli oma kylpyhuone. Suurin osa makuupaikoista oli nk. lager -majoitusta. Siinä pötkötetään lautturissa (siskonpetissä) vieri vieressä. Vaatii hyvät unenlahjat.

 Huoneet olivat todella siistejä ja ihan hotellihuoneiden tasoa. 
Kuvassa kolmen hengen huone.

 Lager ei olisi meidän juttu, mutta siistejä nekin olivat.

Hütte oli niin viihtyisä ja äärettömän siistin ja puhtaan oloinen, että olemme päättäneet viettää siellä yhden yön lomamme aikana säiden toivottavasti salliessa. Suunnitelmamme on patikoida ensin Mallnitzista hüttelle ja viettää siellä ilta ja yö. Seuraavana aamuna tarkoituksemme on jatkaa hütteltä Säuleck-vuoren huipulle yli 3000 metriin ja palata hütten kautta takaisin Mallnitziin. Tämä kaikki vaatii kuitenkin parin päivän ajaksi suosiolliset ilmat, joten katsotaan pääsemmekö ajatuksemme toteuttamaan ja liittymään vaeltajalegendojen kunnioitettuun joukkoon?

Hevosten tallit ja hütten tekniikkatilat esiteltiin meille myös. Koirat kaivelivat hiirenkoloja ja esittivät temppujansa. Saimme päällisin puolin opastuksen, mistä Säuleck-vuorelle noustaan.

K kiinnitti tietenkin huomiota hüttellä olleisiin muutamaan komeaan palkintopokaaliin.
 Hans kertoi niiden olevan palkintoja kortinpeluukisoista,
 jotka on pidetty taustalla näkyvän Säuleck-vuoren huipulla yli 3000 metrissä
 ja sehän kirvoitti makeat naurut.

Paluumatkalla laakso näytti auringon noustua täyteen korkeuteensa  valoisalta ja upealta. Vastaamme tuli vain pari pariskuntaa, joten Hansilla ei ainakaan tiistaina tainnut olla kovinkaan kiirettä.

 Paluumatkalla tapasimme vielä Hansin vaimon,
 joka toi hevosella hüttelle lisää tarvikkeita.
 Varmaan ainakin jonkin verran kermavaahtoa.

Melko loppuvaihessa mutkaista ja paikoin jyrkkääkin polkua laskeutuessamme vastaan tuli sitten Hansin vaimo, joka oli käynyt hakemassa hevosella jotain tarvikkeita. Kovinkaan suuri kuorma ei näyttänyt tällä kertaa olevan. Mukana oli kaksivuotias varsa, joka oli opettelemassa samoja hommia elämänuraansa varten. Nämäkin hevoset ovat Etelä-Tirolin vuoristohevosrotua haflingereja. Bloggasimme niistä viime kesänä ollessamme Meranissa ja käydessämme nimenomaisessa Haflingerin kylässä. Tässä juttua niistä, jos et muista.

Voima pakotti paluumatkalla

"Älkää tosiaan meidän takia turhaan nousko kapealta patikkapolulta". 
Parituhatta kiloa tulevaa jauhelihaa hidasteena.

Kärnten loistaa

Jamnigalm parkkipaikka 1720m - Hagener Hütte 2448m - Greilkopf 2581m (sama paluureitti)
Nousua ja laskua 860m. Kävelyä n. 15 km.

 Kyllä kelpaa poseerata itselaukaisijalle. Greilkopfin huipulla ei ollut tungosta.

Tänään saimme nauttia tämän kesän kauneimmista näkymistä. Maisemat olivat ihan sieltä parhaasta päästä kautta lyhyen vaellushistoriamme.

Vaellusbussin pysäkillä klo 8.20 ei ollut muita lähtijöitä.

Tänään käytimme ensimmäistä kertaa Wanderbussia. Sillä pääsee mm. kylän lähilaaksojen vaellusreiteille kätevästi. Maksoimme Kärnten Cardin lisäominaisuudesta (Mobility card) 12.50€/hlö ja se antaa meille yhtenä etuna rajoituksettoman vaellusbussikuljetuksen. Majoituspaikkamme kuuluu Alpine Pearls-ketjuun. Isäntämme selvitti, että he maksavat vuosittaisen summan ketjulle ja voivat täten tarjota asiakkailleen tällaisen edun. Jo tänään eka reissullamme säästimme toisen kortin hinnan ajelemalla Tauerntalin autotien päätyyn.

Jamnigalm 1748m:n korkeudessa oli reittimme alkupaikka.

Lähdimme kohti Hagener Hüttea kauniin laaksonpohjan laidunniityiltä. Tällä Jamnigalmilla ei tosin ollut montakaan lehmää laiduntamassa. Nousureitti kulki selkeää pientä soratietä pitkin ja siten oli loivanousuista. Näiden loivien nousujen mukavuuden kääntöpuoli on, että matkaa kertyy huomattavasti enempi. Kulkuneuvoille tehdyt tiet tekevät serpentiinimutkia ja kävelijälle on usein hankala nähdä alasuunnasta missä seuraava ylempänä kulkeva tienpätkä on. Oikominen suoraan ylärinteeseen on hankalaa, jos selkeää polkua ei ole. Eikä oikominen taida muutenkaan olla edes ihan luvallista. Luonnonpuistoalueella pitää pysyä merkityillä reiteillä.

Jane hiihtää loivaa nousua. Takana mm. Feldseekopf 2864m

Mutkitellenkin matka edistyi ja Hagener Hütte saavutettiin 1h 40 min ajassa, josta maisemien ällistely ja kuvaaminen ottivat osansa. Hütte viettää 100-vuotisjuhlia, ja oli kokenut vuoden aikana perusteellisen remontin. Rakennustyöt olivat vielä aika lailla kesken, mutta palvelu pelasi. Isäntä kiidätti eteemme kahvit ja kun kyselimme mahdollisuutta syödä vähän myöhemmin hän kertoi, että rouva on tulossa kohta keittiöhommiin. Että pöperöä alkaisi tulla pöytään reilun tunnin päästä. Eikä hän viitsinyt alkaa perimään kahvien hintoja erikseen. Maksakaa sitten kun tulette syömään, hän tuumaili.

K. naureskelee Hagener Hütten pihalla. Takana näkyy 

Sportgastein Nassfeldin laakso.

 Hagener Hütte 2448m

Kropassa tuntui siltä, että vastahan tässä oli lämmitelty. Yksi aikomamme reitti näytti vielä niin lumipeitteiseltä, että päätimme kiivetä hütteltä näkyvälle lähimmälle ristihuipulle. Sinne ei johtanut merkittyä reittiä, joten oli lähdettävä vain pakertamaan kohti ristiä. (Ja tämä ei ole raamatullisesti tulkittavissa). Jos laskettelussa on off-piste -laskuja, niin kai meillä sitten oli off-piste -nousu. Välillä risti katosi näkyvistä, (tämäkin olisi saarnaajalle herkullinen vertaus) mutta luotimme sen jyrkän sauvomisen jälkeen ilmestyvän näkyviin. Yhtäkkiä putkahdimme jonkinlaiselle polullekin ja risti häämötti huipulla.

 Loppusuoralla, maalin jo häämöttäessä 

K. heitti perinteiseltä wassulle

Greilkopf 2581m

What a feeling!

Hagener Hütten suuntaan pohjoiseen.

Ja etelään Ankogelgruppea kohti.

Päätimme antaa hütten emännälle aikaa valmistaa

lounaamme rauhassa. Harvoin saa näin lämpimässä

porotuksessa olla näin korkealla.

 K:n tyylinäyte perinteisestä. Matkalla makkarakeitolle.

Huipulla kävi lämpimästä auringosta huolimatta navakka tuuli, joten oli kiva mennä sisälle syömään. Muutakin vaeltajaporukkaa oli pöydissä. Naapuriseurue oli tilannut jo sapuskat, kunnes perheen pää huomasi että lompakko ei tullutkaan mukaan. Heidän ei tarvinnut jäädä keittiöapulaisiksi, sillä lupasivat tulla hüttelle vielä viikon mittaan uudestaan ja maksaa silloin. Aikamoinen luotto!

Alamäki sujui helposti. Välillä oikaisimme jonkun serpentiinimutkan, mutta enimmäkseen talsimme loivasti alas tietä pitkin. Paluubussille ei ollut mitään kiirettä. 

Lopuksi vielä muutama Sound of Music -kuva. Oli upea päivä!

 

 

Ylös kylästä, Auernig ja Törlkopf

Mallnitz 1200m - Wolligerhütte 1600m - Auernig 2130m - Törlkopf 2400m. Paluu samaa tietä.
Nousu- ja laskumetrejä 1200m. Kävelyä 18 km. Reissussa 6h.

 Tuolla nyppylällä on Auernig. Tässä on noustu kylältä n. 500m.

Viikon vaellustauko kasvatti valmiuden ylämäkiurheiluun ja hinku vuorelle oli tänä aamuna kova. Onneksi sama tauko kasvatti myös kantapään rakon umpeen, joten toiveikkaasti Jane pystyy ainakin tämänpäiväisen kokemuksen jälkeen jatkamaan menoansa. Kun saapuu uuteen kaupunkiin tai kylään vuorten keskelle saattaa hämmästyä kylän pikkuruista kokoa. Hieman saatamme itseksemme naureskella, että kuinkahan hurjaksi täällä arkipäivän hulinassa meno äityy, kun sunnuntaina tiellä ajaa traktori niittokone perässään ja sen jälkeen on tunti taukoa liikenteessä. Eilen, lauantai-iltana oli "keskustan" raitti tukossa, kun häitä juhliva seurue oli levittäytynyt paikallisen ravitsemusliikken edustalle ja juomatarjoilu oli järjestetty kadulle. Kaikki on niin suhteellista. Kylä voi olla pieni, mutta maisema sen ympärillä on valtava.

 

Mukavat näkymät Tauerntaliin.

Tuolta päädystä pääsee esim. Hagener Hüttelle ja

Tauernhöhenwegille.

Päivien kuluessa alkaa tajuntamme löytää nimitykset kullekin kylästä erkanevalle laaksolle. Ympäröiviä pienempiä ja suurempia vuorenhuippuja on niin kymmenittäin, että hyvä jos lähimmät opimme tuntemaan. Onneksi saksan kieli on tullut muutaman vuoden aikana hieman tutummaksi, että nimitykset jäävät paremmin mieleen kuin Slovenian kohteet. Kun kauniilla säällä pääsemme todella korkealle, josta voi nähdä kymmenien (ellei satojen?) kilometrien päähän, voimme vain spekuloida, mitä vuoristoja ja huippuja etäisyydestä näkyy.

 Auernigin huippu häämöttää

Sinitaivaalla nousuansa aloittava aurinko jäi alkumatkallamme vielä vuoren taakse. Sunnuntainen kylä heräili ja kirkonkellot saattelivat matkaamme. Paikallinen väki sai loistavat heinäpoudat, joten pyhästä huolimatta heinätöitä aloiteltiin. Meillä alkoi kotinurkkiin tutustuminen. Halusimme nousta kylän kohdalla olevalle lähimmälle ristillä merkitylle nyppylälle, Auernigille. Arvelimme, että siellä voisimme parhaiten opiskella ympäristöoppia. Nousua tulisi olemaan 900m.

K tähyilee Seebachtalin puolelle. 

Huiput vastapäätä ovat 2400-2800m korkeita.

Salzburgin ja Kärntenin raja kulkee vuorien harjanteella.

 Tauerntunnel (junille) lävistää näkyvän vuoriryhmän 8km matkalta ja 

kuljettaa niin ihmiset kuin juniin lastatut autotkin tunnelin läpi.

Samaa laaksoa hieman enemmän.

Valitsimme loivemman nousutien, vaikka nopeampi ja jyrkempi olisi ollut tarjolla. Wollinger Hütten kautta mentäessä oli tarjolla mukavampia maisemia Dösentaliin, joka lähtee kohti itää Mallnitzin kylän eteläpuolelta. Nousimme mukavan reitin 1h 40 min. ja ristin juurella näkyi allamme Mallnitz kaukana alhaalla. Mallnitzin kylästä länteen lähtee laakso nimeltään Tauerntal. Kylästä koilliseen sen sijaan jatkuu Seebachtal, jonka alkupäässä junarata sukeltaa vuoriston ali Tauerntunneliin. Seebachtal (jossa eilen käveltiin pieni laaksokävely) jatkuu edelleen kohti Ankogelgruppea. Sen korkein huippu on Ankogel (3252m).

Oikealla näkyy polkumme. Edessä kaukana kolmetonninen Ankogel.

 Nyt näkyy Dösentalin puolen vuoria. K muistelee, 
että samantapaisia rinteitä oli viime kesänä Pinnistalissa.
Onneksi sattui kuvaajan yllättäessä olemaan tyylikäs kaulahuivi yllä.
(Suojaa kuulemma niskaa myös auringolta.)

Tälläistä täällä vaan on

Auernigilta eteenpäin jatkui aluksi lähes tasamaan reitti Seebachtalin puolella laakson yläreunaa myöten. Reitti alkoi nousta Seebachtalin ja Dösentalin väliselle harjanteelle, josta se johti vielä ylöspäin. Pysähdyimme evästauolle reittimme korkeimmalle kohdalle Törlkopfille 2446m ja palailimme pikku hiljaa takaisin samaa reittiä.

Yllättäen 2400m korkeudessa ollaan ihan laidunmaisemissa.

 Paluumatkalla

 Hetki heittäytyä syvämietteiseksi