Speckin alkulähteillä

Pinnistalin maisemia

Eilen illalla olimme viettämässä tirolilaista iltaa Neustiftin kulttuurikeskuksessa, mutta siitä huolimatta tänään aamulla kahdeksan jälkeen lähdimme vaellusreissullemme silmät kirkkaina ja naama harjattuna. Tapahtuma piti alkujaan olla kylän keskusaukiolla, mutta epävakaan sään vuoksi se oli siirrettu sisätiloihin. Hauska ilta musiikkeineen ja tansseineen, joka päättyi hyvissä ajoin, jotta ihmiset pääsevät ajoissa nukkumaan ja valmistautumaan seuraavaan vaelluspäivään.

Laaksonpohjaa oli mukava käveleskellä

Tällä kertaa säästämme lukijat reissun tarkoilta yksityiskohdilta ja todetaan, että reitti Neustift-Neder-Pinnistal-Karalm-Innsbrucker Hütte ja sama takaisin kesti 8 tuntia ja oli pituudeltaan noin 20 km. Nousua ja laskua tuli kumpiakin noin 1400 metriä. Ilma oli pilvinen/aurinkoinen ja hienommassakin ilmassa on vaellettu, mutta pari tapahtumaa sai meidän suut makeasti messingille.

Matkan puolivälissä Pinnistalin pohjukan soratietä kävellessämme ihmettelimme, että mikä maja tuolla noin 100 metriä ylempänä on keskellä ei mitään. Pieni maja keskellä metsää, mutta huomasimme, että siellä ihminen liikkui ja vaatteita oli kuivumassa. Samalla majassa ollut ihminen alkoi soittaa trumpettia majan terassilla todella kauniisti!

Sitten rävähti!
Joku soitti aivan ihanasti trumpettia majasta tuolta metsän kätköistä.

Seisoimme ihmeissämme keskellä autiota Pinnistalin soratietä, sillä siihen aikaan ei näkynyt todellakaan muita kulkijoita ja saimme kuunnella hienon trumpettiesityksen. Kaveri soitti reilun minuutin mittaisen upean trumpettisoolon, joka kaikui mukavasti kapean Pinnistalin vuorten seinämistä ja me kuuntelimme tätä esitystä laakson pohjalla. Soiton loputtua taputimme raivokkaasti ja huusimme Bravota ja Vielen Dankea ja taisimme tehdä urheilukatsomosta tuttuja aaltojakin. Ehkäpä tämän vuoksi saimme vielä encoren? Toinen hieno kappale trumpetilla soitettuna keskellä kaikuvia Alppeja. Mahtavan mukavaa, mutta ei siinä vielä kaikki!

Sekin selvisi tänään mistä tulee sanonta

"luja tahto vie läpi harmaan kiven".

Juhlista pitää kuitenkin poistua niiden ollessa parhaimmillaan ja meillä oli matkaa jäljellä. Jonkin matkaa kuljettuamme soratiellä meitä vastaan kävelee kolme pientä porsasta! Monen näköistä kulkijaa on näillä reiteillä tullut vastaan, mutta ei vielä koskaan aiemmin ihan oikeita porsaita. Ainakaan sellaisia, joista se näkyy heti ulospäin.

No voi hyvät hyssykät!
Eikö me lähdetty sieltä juhlista jo ennen kymmentä?

"Tiesitteko te suomalaiset, että Tirolista
saa aivan erinomaista kanaa tai kalkkunaa"?

Jonkin ajan kuluttua tosin selvisi, että velipontevat olivat lähteneet karkuteille Karalmilta. Ehdimme tovin aikaa kuitenkin ihmetellä, että mihin olemme oikein tulleet, kun ensin meille soitetaan trumpettia rinteiltä ja sen jälkeen kolme pientä punaista porsasta kävelee vastaan metsätiellä. Oliko niihin Gösser-oluisiin sekoitettu sittenkin jotakin vahvempaa edellisenä iltana?

Innsbrucker Hütte vajaassa 2400 metrissä.
Kävimme koskettamassa seinää ja palasimme samaa reittiä takaisin.

Pinnistal paluumatkalla

Ei ollut, ja sen jälkeen meno rauhoittui. Johan sitä siinä olikin. Kävimme tavoitteessamme Innsbrucker Hüttellä ja palatessa ruokailimme Karalmilla ja söimme speckknödeleitä erittäin huonolla omallatunnolla...Onneksi näimme vilahduksen tiellä tapaamastamme triosta, joten ne eivät olleet vielä joutuneet patikoitsijoiden energian lähteeksi.

Jos siinä ei ollut tarpeeksi niin tänään näimme noin kymmenpäisen vuorikaurislauman vuoren rinteellä. Niitä on tosi vaikea havaita, koska niillä on hyvä suojaväri ja ne ovat pieniä verrattuna massiiviisiin vuoriin. Eivätkä ne tule suorastaan esittäytymään ihmisille. Olivatko ne kauriita vai gemssejä tms. niiin siihen ei meidän asiantuntemus vielä riitä, joten todetaan, että iso kaurislaumakin tuli nähtyä kaiken muun lisäksi.

Näitä kaipasimme jo Italiassa, mutta halpalentoyhtiö Tirol Wings
ei operoi siellä. Tänään oli Neustiftin lennonjohdossa ruuhkaa,
kun hurjapäitä oli ilmassa parhaimmillaan kymmenkunta.

Siinä sitä on parvekemeteorologillekin selittämistä.
Aurinko paistaa ja vettä sataa ja on sinitaivasta ja ukkospilveä.
Onneksi olimme jo havaintoparvekkeellamme.

Kauas pilvet karkaavat

2. kerroksesta on täälläkin paremmat maisemat

Yksi mielenkiintoisimmista ajankuluista täällä on seurata pilvien liikkumista laaksojen yllä. Osittain se tietysti liittyy aktiiviseen patikkaharrastukseemme, mutta on pilvien tiirailu muutenkin ihan hauskaa, sillä niin erikoisia pilvimuodostelmia ja pilvien liikkeitä täällä näkee ainakin suomalaisin silmin. Voisi ehkä luulla, ettei täällä ole paljoa tekemistä, mutta päätelmä olisi perin väärä. Me elämme hyvinkin kiireistä lomalaisten elämää, mutta välillä ehtii aina tuota parvekemeteorologin hommaakin hoitamaan.

Etenkin säiden ja lämpötilojen voimakkaasti vaihdellessa on mukava seurata pilvimassojen touhuja. Päälaakso saattaa aamulla olla aivan pilvetön ja kirkas, mutta pienemmistä sivulaaksoista pukkaa sitten paksua pilvimassaa suurempaan laaksoon. Haus Arthon parvekemeteorologit ovat päätelleet, että pilvillä ei ole tilaa olla pikkulaaksossa, koska vesiputousten johdosta siellä syntyy koko ajan lisää pilvihöyryä (uusi meteorologinen termi), joka sitten purkautuu suurempaan ja tilavampaan laaksoon lämpötilan kohotessa. Ei se meteorologin homma ole tuon vaikeampaa.

Yhtä varmaa kuin bussin tulo on myöskin "pysäkkitarkastaja"
Simban tervehdyskäynti kyydin odottajien luokse

Patikointiin voimakkaasti muuttuva pilvien määrä laaksojen yllä tuo sitten ihan omat jännityksen kohteensa. Välillä tulee pettymyksiä, kun pilvet peittävät kaiken näkyvyyden ja välillä upeita yllätyksiä, kun kiipeät rinnettä sumussa tai pilvimassan sisällä ylöspäin ja yhtäkkiä oletkin pilvien yläpuolella. Sinitaivas hohtaa ja aurinko paistaa kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Minne ne pilvet karkasivat? Eivät minnekään, sillä ne ovat alapuolellasi. Uskomattoman hieno tunne. Olet ihan kirjaimellisesti noussut 2. kerrokseen kävellen! Juuri tuolla tavalla meille kävi eilen tiistaina patikkareissullamme.

Elfer aamulla Fulpmesista kuvattuna

Menimme aamubussilla Fulpmesin kylään (940 metrin korkeudessa) noin kuuden kilometrin päähän Neustiftista. Aurinko paistoi laaksossa, mutta paikoin rinteiden tuntumassa oli koristeellisen näköisiä pilvenhattaroita. Ihan kuin vuorilla olisi ollut balettitanssijan tutu ympärillään. Fulpmesin Plövenin kaupunginosasta lähdimme nousemaan patikkareittiä, joka johti ensin Pfarrachalmille 1750 metriin. Ei mennyt kauaakaan kun huomasimme rämpivämme juuri tuollaisen "koristeellisen" pilven keskellä. No, se oli välttämätöntä, sillä toive eli, että pääsisimme pilvikerroksen yläpuolelle. Ehkä noin tunnin nousun jälkeen tapahtui tuo taivaan aukeaminen, kun pilvet jäivät alapuolellemme ja aurinko paistoi sinitaivaalta. Hymy oli herkässä.

Tuon pilven läpi äskettäin kiipesimme.
Nyt ollaan n. 1500 metrin korkeudessa.

Kaikesta kiireestä huolimatta piti hetkeksi oikein
istahtaa persiilleen ihmettelemään maisemia

Vihreät laaksokuvat ovat kauniita,
mutta on tuossakin oma viehätyksensä

Almin jälkeen jatkoimme vielä eteen- ja ylöspäin noin 2000 metrissä sijaitsevalle Halsl-nimiselle harjanteelle, josta oli mukavat näkymät aina Inntaliin saakka. Täällä monta päivää vallinnut viiltävän kylmä ja kova tuuli, joka huipulla ja harjanteella on todella armoton, pakotti pian takaisin alemmas rinteen suojaan. Halsilta laskeuduimme ensin samaa reittiä jonkin matkaa takaisin, jonka jälkeen lähdimme kulkemaan mukavaa maisemareittiä kohti kotikyläämme. Marchreisenspitzin reunustaa kulkeva maisemareitti, Gloatsteig, noudatti melko tasaisesti noin 1800 metrin korkeuskäyrää, ja kuten aiemmin on todettu, niin tuollaiset polut ovat meidän lempireittejämme.

Gloatsteig näkyy kuvan alaosassa pienenä kaltevana viiltona

Halslilla pistäytymisen aikana pilvet olivat karaneet Stubaitalin yltä lopullisesti ja maisema näyttäytyi meille pilvettömänä, aurinkoisena ja kauniina. Ei tarvitse olla edes parvekemeteorologin pätevyyttä, kun päätteli pilvien katoamisen johtuvan juuri siitä reippaasta tuulenvireestä yläilmoissa.

Schlick-laakso järvineen. Keskellä kuvaa Schlicker Alm,

jonne saavumme yläpuolelta Gloatsteigilta.

Lehmänkellojen kuuluminen on varma merkki almin läheisyydestä.
Tällä almilla oli mahdollisuus vierailla juustolassa.
Me tyydyimme vain nautiskelemaan helunoiden annista.

Paluureitin varrelle osui mahtava Schlicker Alm, joka nimensä mukaisesti sijaitsee Schlick-laaksossa. Alm on suosittu vaelluskohde niille, jotka eivät halua liikaa rehkiä. He nousevat Schlickbahnin hissin väliasemalle Fronebeniin ja kävelevät loivaa tietä kauniissa maalaismaisemassa almille. Me nautimme almilla "jausenia" eli evästä. Tilasimme tirolilaiseen tyyliin kootun lautasen, jolla pikku hiuka lähti perusteellisesti.

Oli meillä omatkin eväät, mutta tuollainen nautittiin almilla välipalaksi.
Herkkua on siinä monenlaista.

Matkalla Galtalmille Jane näyttää, millä korkeudella äsken olimme
Gloatsteigilla, kun kuva Schlick-laaksosta näpättiin.
Karttakeppi jäi Suomeen, joten ei ylettynyt ihan tarpeeksi korkealle.

Seuraava paluumatkan etappi oli Galtalm, jonne Schlicker Almilla lounastaneilla on juuri sopiva matka sulatella vatsaa ennen jälkkäriä. Me kuitenkin ohitimme paikan ja lähdimme jyrkkään alamäkeen metsän halki kohti Vergör-jausenstationia. Siitä vielä parisataa metriä alaspäin, niin tupsahdimme laaksoon Gröbenhofin viereen, joka kuulunee Medrazin kylään ja sijaitsee Neustiftin ja Fulpmesin välissä. Kuvaavaa ehkä tälle patikointiharrastukselle täällä on, että onnittelimme siinä vaiheessa itseämme hyvästä patikasta. Olimme ajatuksissamme jo perillä ja homma oli ohi. Kotikylään oli kuitenkin vielä matkaa viisi kilometriä, mutta se on tasamaata kaunista Stubaitalin laaksonpohjaa pitkin, joten se "ei ole enää mitään". Ei tullut mieleenkään käyttää bussia, joten siitä vaan vaelluskenkä liikkeelle.

Ohhoh! Tulikin ihan täysi poutapäivä,
vaikka varauduttiin iltapäivällä alkavaan sateeseen.
Vastapäätä Serles-vuori, joka myös on tarkoitus valloittaa.

Joskus joku kysyy, että kuinka pitkiä nuo patikkareissumme ovat kilometreissä. Sitä on vaikea laskea tarkasti eikä se ole tuntunut tarpeelliselta. Eilen illalla Tollo Peloton innostui ja laski Kompassin vaelluskartasta sen omalla mittakaavaviivaimella päivän aikana kulkemaamme matkaa. Ihan tarkasti sitä ei pysty laskemaan, mutta noin 22-23 kilometriä oli reittimme pituus eilen kahdeksan tunnin aikana. Nousuja ja laskuja tuli molempia noin 1300 metriä. Tuon reissun jälkeen oli mukava potkaista vaelluskengät pois jalasta ja istuskella kotiparvekkeella ihmettelemässä pilvimassojen liikkeitä Stubaitalin yllä. Se on mielenkiintoista puuhaa.

Nättiä paluumatkaa kotikyläämme 5 km.
Ei täällä tarvitse välttämättä nousta
korkealle nähdäkseen kauniita maisemia.

Jalkajumppaa pyhäpäivän ratoksi

Sunnuntaiaamut ovat Tirolissa AINA tällaisia.

Kuva otettu parvekkeeltamme.

Eilinen sunnuntaiaamu oli totutun kaunis Stubaitalissa ja meillä oli tiedossa, että tuleva viikko on sään puolesta epävakaisempi. Tämän vuoksi tarkoituksenamme oli patikoida sen verran reippaampi reitti päivän aikana, että vaelluskenkiä ei tule hirveä ikävä muutamaan päivään.Taisimme onnistua aikomuksissamme kohtuullisen hyvin. Sääennuste myös taitaa pitää paikkaansa ja nyt yllä olevassa kuvassa näkyvällä Ring-nyppylällä on jo lunta yön sateiden jäljiltä.

Lähdimme jälleen aamubussilla jo ennen kahdeksaa kohti laakson päätyä, mutta nyt jäimme Falbesonin pysäkille reilun kymmenen kilometrin päähän tästä majapaikastamme. Suunnitelmana oli nousta tuosta kohdasta noin 1200 metriä ylöspäin Neue Regensburger Hüttelle ja palata sen jälkeen omaan kyläämme Neustiftiin vuorten rinteillä kulkevaa panoraamareittiä pitkin. Tämä suunnitelma myös toteutui ja edellisen päivän laskettelurinne- ja sorakuoppareitteihin verrattuna sunnuntain reitti oli aivan loistava ja juuri meidän mieleemme.

Tälle vuorelle ei ole hissikyytiä, joten ruuhkaa ei poluilla ollut. Päivän aikana meitä vastaan tuli ensin nousun aikana kymmenkunta ko. hüttellä ilmeisesti yöpynyttä vaeltajaa, mutta hütten jälkeen reitillä kohti kotikyläämme tapasimme muutaman tunnin aikana vain kolme muuta kulkijaa. Kovasti seurankipeän ihmisen ei siis kannata tuolle reitille lähteä ainakaan yksinään.

Tunnin kestäneen metsänousun jälkeen tupsahdimme tällaiseen paikkaan.
Edessä Ochsenalm ja kaukana takana vesiputouksen
oikealla puolella Neue Regensburger Hütte.

Alkunousu Falbesonista kulki metsässä melko jyrkästi, mutta tuntui ihan mukavalta kävellä välillä neulaspolkua pitkin. Tunnin päästä maasto muuttui tasaisemmaksi ja tulimme soratielle. Olimme tulleet puurajan yläpuolelle ja mutkan takaa avautui upea Ochsenboden Alm (1600m). Valtava vuorten ympäröimä laakso tai laaja notko, johon vesiputoukset syöksyivät monelta suunnalta. Suurin putous oli Falbeson Bach, jonka vieressä nökötti Neue Regensburgerhütte. Noustavana oli vielä monta sataa metriä, mutta kohde oli näkyvissä koko ajan. Todella kylmä ja kova tuuli pisti liikkumaan rivakasti. Nousumme Neue Regensburger Hüttelle kesti tasan kaksi tuntia, joten jälleen toteutui tuo arvioimamme matkavauhti noin 600 nousumetriä/tunti.

Tässä olemme jo lähempänä hütteä

Tuolta Stubaitalin suunnasta tulimme

Hüttellä pidimme kylmän tuulen vuoksi normaalia pidempään lämmittelytaukoa ja nautimme kakkukahvit. Samalla pohdiskelimme taas kerran mahdollisutta yöpyä noilla hütteillä ja kulkea parikin päivää korkealla laskeutumatta välillä alas laaksoon. Jotenkin ei vain ole tuntunut meidän jutulta nukkua pirtin lattialla pipo päässä lainatussa makuupussissa yhdessä kaikkien hikisten ja kuorsaavien vaeltajalegendojen kanssa. Lisäksi siellä joutuisi varmasti juttelemaan ihan tuntemattomien ihmisten kanssa! Ei sentään, kyllähän etenkin noilla isommilla hütteillä näkyy olevan saatavilla jopa ihan omat makuuhuoneet ja muutenkin on erittäin asialliset puitteet kaikin puolin. Yleinen majoitus on kai kuitenkin myös siskonpetityylinen 'lager', jossa jokaisella on omat makuupussit. Tämä patikointiin liittyvä tauti ei vaan ole meillä edennyt vielä niin pitkälle, että tuo houkutus olisi voittanut oman (vuokratun) lieden, jääkaapin, parvekkeen ja vuoteen. Ja ehtiihän tuota päivän aikana ihan riittävän reissun tehdä nousuineen ja laskuineen kuten eilen taas nähtiin. Mutta ehkä vielä joskus!

Kahvi ja kakkupala olivat maullaan hütten sisätiloissa

Jane saa viimein strudelinsa lämpimällä vaniljakastikkeella.
Tähän mennessä paras tätä lajia.

Hikinen vaeltajalegenda Neue Regensburger Hütten pihalla

Toinen meitä puhuttanut vaeltamisen peruskysymys on liikkuako omalla autolla vai julkisilla reittien lähtöpisteisiin? Molemmista meillä on kokemusta ja kummassakin on omat hyvät ja huonot puolensa. Omalla autolla pääsee näppärästi ja vaivatta minne haluaa eikä ole riippuvainen mistään aikatauluista. Silloin vain olisi varmasti hyvä periaatteessa myös palata takaisin autolleen ja se vähentää usein aika lailla kuljettavien reittien vaihtoehtoja. Meille mieluisia reittejä ovat sellaiset, joissa noustaan lähtöpisteestä kohteeseen A ja sen jälkeen saadaan kulkea muutama tunti ylhäällä yhteen tai useampaan kohteeseen. Laskeutumisen voi sitten tehdä toiseen kylään tai jopa eri laaksoon kuin nousun ja silloin on ikävää, jos se auto on siellä lähtöpisteessä.

Paluureittimme kulki kuvan oikeassa reunassa olevan vuoren rinteellä.
Kaukana kuvan keskellä siintää vielä taukohüttemme.

Sehän on muuten sillä tavalla, että tällaisista reiteistä me pidämme!

Sunnuntaina reitin valinta siis onnistui nappiin ja nousua tuli päivän aikana noin 1300 metriä ja laskua 1500 metriä, kun palasimme kävellen takaisin omaan kyläämme. Itse lasku tosin tapahtui tuohon naapurikylään Mildersiin ja sieltä sitten talsimme Neustiftiin. Vaakasuoraankin tuli käveltyä normaalia enemmän, mutta se oli tarkoituskin. Reissu kesti kaikkiaan kahdeksan tuntia, mutta siihen sisältyy tavallista pidemmät nokkimistauot ja taisi niitä tulla valokuviakin otettua aika tavalla, koska meillä ei vielä ole noita laakso- ja vuorikuvia tältä kesältä. Mukava jalkajumppa pyhäpäivän ratoksi ja patikkakunto taitaa alkaa olla kohdallaan. Hieno päivä upeissa maisemissa ja mieluisalla reitillä.

Tähän on hyvä päättää tämä bloggaus.
Kuva Stubaitalista on otettu Ring-nyppylältä,
joka on merkitty ylimpään valokuvaan.

Top of Tyrol

Lumikenttien kutsu kuului.

K. Amundsen

Eilen vietettiin päivä oikein maalikylissä eli Innsbruckissa ja luotimme Meteon ennusteeseen, että tänään lauantaina on taas otollinen keli rakkaalle harrastuksellemme patikoinnille. Oikein meni ennustus tällä kertaa ja Innsbruckin kaupoista hankimme molemmat uudet tekniset vaellushousut, joten harrastuksen tulevaisuus on siltä osin turvattu! Vanhat housut kun meinaavat jo kohta rapistua vaikka kulutus ei juuri kummoista olekaan, mutta kuluuhan se housun persus, kun ihminen päivät pitkät vaan istuu. Saimme myös varattua hotellin tämän reissun kahdelle viimeiselle yölle, kun se surkea aika sitten joskus muutaman viikon kuluttua koittaa. Selvitimme myös Innsbruckin patikkamahdollisuuksia, jos siihen mennessä ei ole sitä herkkua saanut kyllikseen.

Aamulla meillä ei ollut vielä ihan täyttä varmuutta patikkamme kohteesta, mutta täysin pilvetön ja aurinkoinen aamu sai meidät tekemään päätöksen, että tänään mennään Stubaitalin päätyyn eli jäätikölle saakka. Stubaier Gletscher oli siis kohteemme vaikka emme olleet täysin selvittäneetkään, että miten sinne ihan ylös saakka pääsee. Vaatiiko se hissien käyttöä vai pääseekö patikoimalla ihan näköalatasanteelle Top of Tyrolille saakka. No, sekin selvisi päivän aikana.

Stubaital ja Dresdner Hütte alhaalla

Bussi noukki meidät kyytiin talomme edustalta jo ennen kello kahdeksaa, joten olimme normaaliin tapaan varhain liikkeellä. Kyyti Mutterbergalmille päätepysäkille 1700 metrin korkeuteen kesti vajaa puoli tuntia ja siitä olisi päässyt kolmea eri hissiä käyttäen Top of Tyrolin näköalatasanteelle 3200 metrin korkeuteen. Mehän emme juuri hissejä käyttele, joten siitä vaan vaelluskenkää toisen eteen.

Alkunousu oli mukavaa askellusta vesiputouksen läheisyydessä

Vaikka alkureitti kulki hissilinjan alapuolella, niin sellaiseksi se oli poikkeuksellisen mukava. Polku polveili vesiputouksen tuntumassa ja hissit menivät jossakin ylhäällä omia aikojaan. Noin tunnissa saavutimme ensimmäisen kohteemme Dresdner Hütten, joka oli noin 600 metriä lähtöpistettämme korkeammalla. Oikein mukavan näköinen hütte.

Dresdnerhütte on uljas rakennus, jonka historiaa riittää reilusti yli sadan vuoden taakse. Rakennettu vuonna 1897, mutta kunnostettu ja laajennettu vuosien varrella.

Tuo reilut 600 metriä ylöspäin tunnissa on muuten muutaman vuoden patikkakokemuksellamme meille normaali nousemistahti. Riippuu tietysti aina reitistä ja siitä kuinka paljon pitää liikkua vaakasuoraan, mutta tuollainen tuntuma on ollut ja se on vahvistunut tämän reissun aikana. Tämä koskee tietysti vaan alkunousua, koska sen jälkeen alkaa nokkimistauot ja maisemien katselu, mutta reitin alussa, kun se kaikista kovin työ tehdään, niin tuon olemme huomanneet suunnilleen nopeudeksemme.

Jane sora-aavikolla ennen jäätikön reunaa

Dresdner Hütten jälkeen reitti sitten muuttuikin todella tylsäksi. Kävelimme laskettelumäkien huoltoteitä ja itse laskettelurinteitä eli näkymät olivat todella tylsät ja rumat. Kuin olisi taivaltanut valtavassa sorakuopassa, jossa on hiihtohissejä. Tosin meidän tulosuunnastamme ei muuta realistista reittivaihtoehtoa ollut, sillä päätarkoitus oli käydä Tirolin huipulla 3200 metrissä. Niin korkealla emme ole olleet koskaan aiemmin. No, lentokoneessa joskus. Onneksi ikävän näköistä osuutta kesti vain tunnin, sillä pian saavuimme viimeiselle hissiasemalle ennen itse Top of Tyrolin näköalatasannetta.

Tirolin huippu näkyy. Hissilinja johtaa näköalatasanteelle,
jonka voi tarkkaan katsoen nähdä matalammalla huipulla.
Ja tuo perhana erehdyttiin menemään hissillä.

Viimeinen hissiasema oli 2900 metrissä, joten nousua meille tuli siihen mennessä noin 1200 metriä. Siinä vaiheessa pehmenimme ja tulimme ottaneeksi viimeiselle reilulle 300 metrille hissikyydin ylös. Reitti kulki keskellä jäätikköä eikä siellä sillä hetkellä näkynyt ketään kulkijoita, joten varmuuden vuoksi päädyimme menemään hissillä ylös viimeisen pätkän. Jälkeenpäin ajatellen ihan turhaan. Oli muka vähän kiirekin, kun pilvisyyden oli luvattu lisääntyvän ja tuossa vaiheessa oli kuitenkin vielä ihan sinitaivas. Ihan siis tekosyitä ja jäi vähän kaivelemaan tuo turha hissireissu...

Ylhäältä näkee kauas

Stubain jäätikkö on laskettelijoiden käytössä pitkälle kesään asti.
Tosin ei enää näin heinäkuun puolivälissä.

Top of Tyrolin näköalatasanteelta oli sitten sellaiset näköalat kuin arvata saattaa. Näki korkealle ja kauas eikä edessä ollut juuri näköesteitä. Olimme Tirolin katolla ja korkeammalla kuin koskaan aikaisemmin. Vähän oli jo viileääkin, mutta ammattilaiset kuulemma "pelaa aina lyhyillä" eli K ei luopunut shortseista. Piti sentään pitkähihaista paitaa lisätä ja vähän takkiakin. Oli komeat maisemat.

Hymyilyttää jo. Oli muuten suhteellisen kirkasta.

Ja ihan kohta otan muna-asennon ja hujautan tämän mäen alas

Telemark hakusessa, mutta Kanttaajat siirtykää syrjään!

Takaisin tulimme sitten taas kävellen tai oikeastaan lasketellen ensimmäiset 300 metriä. Niin liukasta oli jää ja lumi ja ne elementithän ovat meille valitettavan tuttuja. Vaelluskenkä luisti hyvin alamäkeen lumessa ja jäässä ja koskaan emme ole niin nopeasti laskeutuneet 300 metriä. Suurin osa muusta alas kompuroivasta porukasta oli kai vähän tottumattomia lumeen, koska he etenivät alamäkeen "tamppaamalla" ja katselivat kummeksuen, kun lähes "laskettelimme" vaelluskengillämme vauhdilla heidän ohitseen.

Laskettelussa After Ski on kuulemma yhtä tärkeää tai
jopa tärkeämpää kuin itse suoritus.
Ihan surkean näköiset weissbierit.

Alas Dresdner Hüttelle ja bussipysäkille tulimme samaa reittiä ja reissuun tuhraantui kaikkiaan kuusi arvokasta vuorotteluvapaata tuntia. Aivan hukkaan? Nousua tuli reilut 1200 metriä ja laskua yli 1500 metriä. Itse reitti ei siis kokonaisuutena ollut häävi, mutta pakkohan tuolla Stubaier Gletscherin huipulla oli käydä ja tämä aurinkoinen lauantai oli siihen erittäin mainio päivä! Ja olivathan ne maisemat itse huipulta aika makeat.

Ei se ihan ongelmitta kuitenkaan mennyt.
Tämä oli muuten ennen weissbieriä.

Pikkukävelyitä

Näin jyrkillä niityillä heinänteko on käsityötä

Eilisen päivän vaelluksen ideana oli käydä vähän lyhyempi reissu ja tulla iltapäiväksi kämpille lököilemään. Aamukin aloitettiin kiireettömästi, joten vasta yhdeksän maissa olimme Mildersissä nousureitin alapäässä. Neustift on laajalle levinnyt kaupunki, jolla on useita kyläkeskuksia. Me asumme Neustift Dorfissa (=kylä). Milders on samaan kaupunkiin kuuluva kyläkeskittymä vajaan parin kilometrin päässä meiltä.

Vaelluksen kohde oli Mildersin kohdalla reilun 1800m:n korkeudessa oleva Brandstatt Alm, jossa tavoitteena oli nauttia lounas. Nyt oli päätetty, että mitään isompaa kierrosta tai huipun valloitusta ei tällä kertaa tehdä. Ja olihan tuo 800 metrinkin jyrkkä nousu ja lasku ihan kelpo aamujumppa.

Milders 1500 metrin korkeudesta.
Neustift jää vasemman puolen vuoren rinteen taakse

Brandstatt Almille menee perille asti hyväkuntoinen metsäautotie. Halusimme välttää tietä pitkin talsimista ja vaihtoehtona oli erittäin jyrkkä pakerrus metsän ja heinäpeltojen yli. Alkumatkasta polku lähes katosi hakkuuaukion vallanneiden vadelmapensaiden alle. Vatut eivät olleet vielä kypsiä, joten ei saanut niidenkään syömisestä veruketta pysähtyä hengästyttävässä nousussa. Onneksi vattupensaat jäivät alarinteeseen, sillä shortsit jalassa ei ole erityisen miellyttävää kulkea tihessä kasvillisuudessa. Heinää kasvavien ketojen ja niittyjen läpi kulkiessa tulee muistutettua itseänsä illan punkkisyynistä. Niitä pirulaisia kun on täälläkin paratiisissa.

Brandstatt Alm 1810m

Ensimmäinen tunti kului puuskutuksen ja hienkuivailun merkeissä. Mutta niinpä sitten olimmekin jo välietappimme Auffang Almin (1620m) pihassa. Kartan mukaan vaelluspolku jatkui siitä jyrkästi ylärinteeseen vielä parisataa korkeusmetriä kohti kohdettamme. Keltaiset viitat sen sijaan opastivat kulun tielle ja tottelimme viitoitusta. Harmitti hieman, sillä olimme kuitenkin joutuneet tien tallaajiksi. Tiesimme polun varmasti jossain lähellä menevän, mutta emme tohtineet lähteä sitä haeskelemaan, ettei tulisi turhaa pummia. No, sujuihan se kävely vaihteeksi tielläkin. Tähän asti olemme saaneet käyttöömme hyvät vaelluskartat, jotka ovat vähintään tarkkuutta 1: 25 000. Täällä olemme joutuneet tyytymään Berliinistä hankittuun karttaan, joka on kylläkin taattua Kompass-laatua, mutta tarkkuudeltaan vain 1:50 000. Luotimme siihen, että täältä paikan päältä saamme tarkan kartan, mutta kylän kaikki karttoja kauppaavat liikkeet myyvät täsmälleen samaa versiota, mikä meillä jo on.

Almin jääkaappi

Olimme Brandstatt Almin ensimmäiset asiakkaat ja henkilökunnalle taisi tulla kiire laittaa padat porisemaan. Meillä ei ollut mitään hoppua, sillä aurinko lämmitti ja nälkää oli hyvä vielä kasvattaa. Oikein himohaikkerit olisivat jatkaneet matkaa vielä ylöspäin Seblasspitzelle 2500m tai Brennerspitzelle 2900m.

Kyllä tätä ennen nälkää kannattikin kasvattaa.
Vihreän salaatin osuus onneksi on vähän pienempi.

Lounaan jälkeen lähdimme alamäkeen ja kuinka ollakaan: tuolta yläsuunnasta olikin opastus sille reitille, jota Auffang Almilla turhaan haimme. Pääsimme siis nopeinta tietä alas Mildersiin eikä laskeutumiseen mennyt aikaa kuin kolme varttia. Laaksoon päästyämme alkoi tihkuttaa hieman vettä. Reipas marssi kanavan vartta kulkevaa kevyenliikenteenväylää kämpille Neustiftiin oli sähäkkä lopetus lounaskävelyllemme. Totesimme taas, että ei täällä vuorilla tunnissa eikä parissakaan saa mitään reissua tehtyä. Meilläkin aikaa kului lounaineen yli neljä tuntia.

Tässä loma-asuntomme Haus Artho. Erittäin mukava huoneisto ja iso parveke
Tänne on retken jälkeen mukava palata.

Tänään oli palauttavan laaksokäveleskelyn aika. Sateisen yön jälkeen pilvet olivat alhaalla ja tiedossa oli sadetta päivän mittaankin. Kävelimme vuolaasti virtaavan Ruetz-joen vierustaa ja vehreiden maalaisniittyjen halki kohti Fulpmesin kaupunkia. Kamera unohtui harmillisesti kotiin, mutta pitää käydä uusimassa reissu myöhemmin. Fulpmesin kirkkoa vastapäätä nautimme kakkukahvit ja palasimme samaa reittiä. Tuli opeteltua Stubaitalin eri kylien nimiä ja bongailtua uusien vaellusreittien alkupisteitä.